Tekijä: Ninni

Roadkill

Kaikilla automatkoilla kohtaa ainakin yhden sellaisen. Nimittäin tien poskeen – tai keskelle ajoväylää, jippii vaan – muussaantuneen eläimen. Ei ollut poikkeus tämä viimeisin Itä-Suomen reissummekaan, kyllähän niitä tuli vastaan.

Minun uskoni sielun kuolemattomuuteen saa kolauksen nähdessäni tällaisen roadkillin. En osaa aina ajatella itseäni niin kauhean paljon ylevämpänä tai erikoisempana kuin muut nisäkkäät ovat*. Toki ihmissuvun aivot ovat poikkeuksellisen kunnioitettavan kokoiset: niin kunnioitettavaa kokoluokkaa, että naisen lantio töin ja tuskin saa nämä aivot sisältävän pään synnytettyä ulos omin voimin.

Olen usein miettinyt kuoleman jatkuvan näkemisen vaikutusta ihmisen sieluntilaan. Miten sodan käyneet miehet, kuinka kävi (ja käy?) heidän uskolleen? Nyt siirrymme spekulaatioiden valtakuntaan: uskoisin äidinisäni olleen agnostikko. Nuori jalkaväen upseeri jatkosodan aikana olisiko voinut muuta ollakaan, tai muuksi tullakaan? Kun näkee tuntemiensa ihmisten muuttuvan mustuvaksi lihamössöksi kuumassa kesäsäässä? Juuri sellaiseksi kuin se yksikin pahoin turvonnut roadkill, jonka näimme tienposkessa loputtoman taipaleemme varrella. Pari tuntia sitten naurettiin yhdessä ja sitten ihminen muuttuu nopeasti pilaantuvaksi jauhelihaksi ja logistiseksi ongelmaksi.

Isänpuoleinen isoisäni oli luonnontieteilijä hamaan loppuun saakka. Hän usein huomautti, ettei nisäkästä ole tarkoitettu elämään yhtä vanhaksi kuin hän oli elänyt. Toisaalta hän myös viittasi meidän Herraamme – ainakin sellaisina hetkinä, kun väitti tämän unohtaneen hänet tänne maan päälle elämään! Äidinäiti löysi elämänsä illassa jotakin sellaista aitoa hurskautta – ehkä sitä oli ollut hänessä aina, en tiedä, mutta silloin se ainakin tuli esiin.

Nykyisin ajattelen kuolemisen olevan helppoa, vaikka en aikaisemmin ollut tätä mieltä. Tuo otteen irrottaminen on helpompaa kuin luulisimme, vapauttavaa. Ja uskon muuten myös siihen, että tätä kaikkea (maailmankaikkeutta, taivasta, maata, ihmisiä, tähtiä, yms.) ylläpitävä voima – Jumala – on hyvä ja armollinen. En usko minkään pahan tulevan osaksemme kuoleman kautta. Mitä on kuoleman jälkeen – se askarruttaa tietysti, mutta minusta on parasta jättää se sen ylenmääräinen pohdiskelu^. Nämä asiat ovat mysteerejä, joita kuvataan vajavaisin sanoin ja ilmauksin ja siihen on tyydyttävä. Me emme voi tietää, mutta uskoa voimme. Ja sillä välin yrittää tehdä parhaamme tässä elämässä.

*) Jos olisin elänyt eri tavalla, elänyt enemmän sielun elämää kuin ruumiin, niin ehkä sitten pystyisin ajattelemaan toisin. Ikävä kyllä näin ei ole asiain laita omalla kohdallani. Minun elämässäni ruumiilla on aina ollut oma vahva sijansa.

^) Monet ajattelevat suurimman osan kristityistä pitävän uskostaan kiinni kuin jostakin lapselle turvaa tuovasta unirievusta – usko suojana kuoleman pelkoa vastaan. Sopii kaikessa rauhassa ajatella niin, mutta omalla kohdallani tuo käsitys on ainakin totaalisen väärä. Kuoleman pelolla ei ole merkittävää painoarvoa kristillisyydessäni.

Äänikirja, tuo automatkojen pelastus

Pitkät automatkat muuttuvat siedettäviksi – nautittavia ne eivät ole koskaan – äänikirjojen ansiosta. Olimme Itä-Suomessa synnyinseuduillani, mutta matka sinne kului muinaisen Egyptin maisemissa: lainasimme kirjastosta Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ja kuuntelimme sitä. Kotiin päästessämme ennätimme juuri väärän kuninkaan päivään asti, eli palvelija-Kaptahin henki on pian höllässä.

Kirja on luettuna erilainen elämys kuin kuunneltuna. Sinuhe on vanha tuttavani – luin sen ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Kirja lienee hyvä silloin, kun sillä on annettavaa vähän kaiken ikäisille lukijoille. 12-vuotiasta lumosivat ja kammottivat muumioinnin taidonnäytteet ja Kuoleman talo. 36-vuotias keskittyy romaaniin filosofisena opuksena rakkaudesta, rakkauden saavuttamattomuudesta ja ihmisluonnosta.

Kesäyöt

Kesäyö on erilainen kuin päivä. Kaikki rauhoittuu, äänet naapuristossa vaimenevat ja kuolevat pois. Keskiyön kumpaakin puolta laulavat enää vain linnut. On hyvä mennä pihalle ja ihan vain olla vaalean taivaan alla. Kaupungit eivät koskaan hiljene, mutta täällä on rauha. Aamuyön tunteina aurinko alkaa jo poltella mäntyjen runkoja oranssinpunalla ja linnut lisäävät volyymia. Viimeistään kello neljän aikaan yö kumartaa ja siirtyy takavasemmalle – aamu on koittanut.

Ensimmäisenä kesänä täällä Mietoisissa menin ulos melkein joka yö. Tuntui vain niin ihmeelliseltä tehdä niin, vailla vaaraa joutua kummastelevien katseiden kohteeksi.

Kuinka yksi asia johtaa toiseen

Simone de Beauvoir kirjoitti Ranskan ja Algerian välisestä sodasta 1954-1962. Kauhistuneena hän kuvasi erityisesti ranskalaisen osapuolen harjoittamia siviilien kidutuksia ja surmatöitä. Olihan se tosiaan aika paksua, ottaen huomioon ajankohdan: toisesta maailmansodasta ei ollut kuin kymmenkunta vuotta – huonoa peeärrää parhaimmassa tapauksessa, pahimmassa mahtava skandaali. 

Natsien epäinhimillisyys oli huudettu katoilta & tuomittu yleisesti ja sitten tehtiin itse antaumuksella täysin vertailukelpoisia pimeyden töitä. Algerialaisetkaan eivät puhtain paperein selvinneet sotatoimista, vaan FLN (Kansallinen vapautusrintama) syyllistyi sekin veritekoihin siviilejä, vanhuksia ja lapsia, kohtaan.

Ranskan hallinnon kannalta sen siirtomaiden itsenäisyyspyrkimykset olivat tuhoisia: niin Indokiinan (tutummin Vietnam) kuin Algeriankin sodat johtivat niin kutsutun neljännen tasavallan romahtamiseen. 

Mietiskelin tänään paljon tätä Algerian itsenäistymiseen johtanutta sotaa. Ja sitten – kas kummaa – kirjastossa eteen suorastaan hyppäsi Jaakko Sarlin-Lappeteläisen ja Heli Santavuoren kirjoittama Legioonan sotilas: suomalaisen muukalaislegioonalaisen muistelmat Algerian sodasta 1954-1959. Lainasin sen. Vielä en ole ehtinyt aloittaa, mutta pian se hetki koittaa.

Sormet öljyssä

Vietimme perjantaita sormet öljyssä. Ikonit saivat vihdoin tarvitsemansa viimeistelyn ja imivätkin itseensä öljyä ihan kiitettävästi. Erityisesti reunapäädyt tuntuivat olevan ahnaita: PuoLiskoinen sanoi sen johtuvan puun rakenteesta.

Kummallinen juttu: öljykerroksen alla ikoniin kuvatut kasvot tuntuivat kuin elävän. Ne näyttivät kauniimmalta kuin öljyttä. Jälleen kerran koin vanhan maalausmenetelmän lumouksen.

Nenä kirjassa

Luen edelleen Simone de Beauvoiria (vuorotellen Quo vadiksen kanssa). Nyt olen päässyt Maailman menoon. Ollakseen naisasianainen de Beauvoir oli suhteessaan Sartreen kaikkea muuta kuin taisteleva feministi. Joskus suorastaan suututtaa se lammasmainen alistuvuus miehen mielen suuruuden (?) edessä. Radikaalit omaksuivat kielteisen asenteen avioliittoa kohtaan, mutta eipä näytä vapaa suhdekaan olevan onnellistuttavampi. Ainakin de Beauvoirin kohdalla se merkitsi jatkuvaa, raastavaa epävarmuutta: Sartren uusin löytö saattoikin osoittautua harmonisemmaksi kumppaniksi ja koko kolmikkotilanne kaatua omaan mahdottomuuteensa.

Minun on vaikea yhdistää Sartren kirjoituksia vapaudesta, valinnasta ja vastuusta hänen elämäntapaansa. Muutenkin näitä elämänkerrallisia kirjoja lukiessa tuntee vastahangan heräävän koko miestä kohtaan.  

 

Citius, altius, fortius: ruumiin rajallisuudesta

Tieteen Kuvalehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli, joka käsitteli urheilijoiden fyysistä suorituskykyä (sen katto lähestyy) ja tämän vaikutusta ennätysten tehtailuun (niitä saavutetaan aina vain vähemmän ja tämä kehitys jatkuu tulevaisuudessa). Monet urheilupiirien juhlitut ennätystulokset ovat jo nyt dopingin ansiota ja myös kehittyvät välineet & varusteet ovat saattaneet auttaa nipistämään muutamia sekunteja pois tai tuomaan muutaman sentin lisää. Jatkossa – jos halu ennätystuloksiin on ylitsepääsemättömän vahva – urheilijoita voidaan kehittää esimerkiksi geeniteknologian avulla. Siirretään vain kunnianhimoiseen sellainen geeni, joka kasvattaa lihasmassaa epänormaalin paljon. Fortius!

Maailma muuttuu, tiede ja teknologia kehittyvät, mutta silti me elämme tässä samassa ruumisraukassa, joka on ollut vaivamme, vastuksemme ja ilomme niin kivikaudella kuin tietokoneaikanakin. Ehkä kaikki muutos on näennäistä? Me nyt elävät ihmiset olemme selviytyjien jälkeläisiä: meihin johtava sukupolvien ketju ei juokse silkkisesti, vaan on usein kärsimysten ja koettelemusten tarinaa. Sen helmien välissä on kuivunutta verta.

Pidämme runsasenergisestä ruoasta ja nykyaikana se on haitta: suklaat, sokerit ja muut saavat naisten sellullitit kukoistamaan ja miestenkin paino nousee. Selviytymisen kannalta elintärkeä toiminto – ruumiin kyky varastoida energiaa mahdollisimman tehokkaasti – on nykyisin muuttunut pelkäksi haitaksi. Entinen ystävämme Rasva on vihollinen, jota vastaan taistellaan tarmokkaasti. 

Mutta se urheilijoista. Doupatkoot, geeniteknoilkoot – mikäpä minä olisin viskaamaan ensimmäisen kiven? Täytyyhän meidän kaikkien kai syödä^ ja raha yhdistyneenä maineeseen ja kunniaan voi olla aikamoinen houkutus.

Sotakenttien veriurheilussa ainakin todistetaan ihmisen ruumiin muuttumaton rajallisuus vuosisadasta, kulttuurista ja kansallisuudesta riippumatta. Olipa kyseessä  roomalainen sotilas 300-luvulta tai ensimmäisen maailmansodan brittisotilas Sommessa, niin mukana kannettavan tavaran paino pyörii noin kolmessakymmenessä kilossa. Ja puhuimmepa sitten roomalaisen legioonan päivämarssin pituudesta, tai von Kluckin armeijan marssista Monsista Marnelle, niin päivämatka on pysynyt samana vanhana vuosisatojen saatossa: noin 30 kilometriä. Sotatantereilla ei – satunnaisia tapauksia muistamatta – douppailla*: tuskin kukaan haluaisi ajatella huumehöyryisiä mieslaumoja kireissä tilanteissa ja tehokkaasti aseistettuina. Yhdistelmän seuraukset voisivat olla yhtä arvaamattomia kuin rumiakin. 

Päiväkirjailua: PuoLiskoisen isä vierailee, ikoneja ihastellaan

Appiukkoni kävi tänään meillä. Minä olin tietysti ensimmäisenä esittelemässä ikonimaalauksen loistavia tuloksia: tosin ikonimme ovat edelleenkin vailla öljyämistä, mutta sen paljon puhutun öljyhunnun ne saavat tässä ihan lähiaikoina.

Ikonimaalauskurssin opettaja puhui noin parin viikon kuivahduksesta ennen öljyämistä ja me haluamme pelata varman päälle. Uskoisin muuten kotimme ilmankosteuden olevan aikamoisissa lukemissa (sen huomaa esimerkiksi jumpatessa ja siivotessa: kosteassa hikoilee enemmän ja rasittuu helpommin), joten ehkä on hyvä odotella rauhassa sen öljyn kanssa. Maltti ei missään eikä koskaan ole ollut enemmän valttia kuin ikonimaalauksen kanssa. 

Kipaisin kirjastossakin. Oli ihan pakko lainata taas lisää Simone de Beauvoiria. Elämänkertasarja jatkuu teoksella Pariisi 1939-44. Tapahtumat ovat siis edenneet vuoteen 1939: Ranska on Englannin kanssa samassa sopassa, sota Hitlerin Saksaa vastaan on syttynyt. Aiemmin tiukasti sodanvastaisetkin ihmiset ovat löytäneet itsestään äkillisen halun taistoon: muuttuvainen on ihmisen mieli. Varsinkin kun elintarvikkeista et cetera ei sodan alkaessa ole pulaa…

Paikallisessa kirjastossa ei muuten ole de Beauvoirin tunnetuinta teosta Toinen sukupuoli. Luin sen joskus 90-luvun alussa ja olin silloin täynnä pyhää raivoa. Olisin halunnut lukea sen uudempaan otteeseen, mutta tyhjin käsin jäin. Raisioon siis tieni vie, ihan pian. 

Askartelin syntymäpäiväkortin sukulaiselle, laitoin sen kirjekuoreen ja liimasin kuoren kiinni. Ja sitten tajusin, että enpä taaskaan muistanut ottaa kuvaa tekeleestä.

^) Ja mieluiten tietysti hyvissä ravintoloissa, valokuvamallityttöystävä kainalossa – tämän varmaan moni urheilijasuuruus voisi allekirjoittaa.  

*) Esimerkiksi pervitiinin käyttö sota-ajan Suomessa on tuskin järjestelmällinen douppausilmiö, koska sen jakelu keskittyi lähinnä harvoille ja valituille: kaukopartiomiehille ja upseereille – poikkeustilanteissa käytettävä poikkeusapu, kun täytyi pysytellä valveilla ja energisenä enemmän kuin keho myötä antoi. 

Eikä yhtään liian aikaisin!

Tänään on apostolien Pietarin ja Paavalin muistopäivä. Meille päivä oli erityisen juhlava siksikin, kun tälle päivälle tuli ortodoksinen avioliiton siunaus. Nyt kun PuoLiskoinenkin on oikeauskoinen kristitty, niin hetki tuntui sopivalta. Eikä se tullut yhtään liian aikaisin! Luin taas uuden, Associated Pressin tarjoaman apokalyptisen artikkelin LHC:stä* ja sen elokuisesta käynnistämisestä. Avioliitolla nyt ainakin on sakramentin status ja se lohduttaa, jos vaikka Pahin tapahtuisi. En tietenkään toivo sitä – maailma on kaunis ja ihana – mutta ihmissuvun ylimielisyys ei tunne rajoja.

Kun tuo maailmanlopun mylly käynnistetään elokuussa, niin voimme saada paljon uutta tietoa esimerkiksi avaruuden meille tuntemattomista ulottuvuuksista. Jos taas voitamme jättipotin itsetuhon arpajaisissa, niin sitten saamme tietää miltä tuntuu kuolla kosmiset mittasuhteet saavan korskeuden seurauksena. Sukellamme itse masinoimaamme mustaan aukkoon ja heitämme hyvästit maallisille murheille.

Tässä kuva meistä tänään:

Oikea käsi:

*) LHC= Large Hadron Collider.

Elämän ydin

Oli ihan pakko kipaista eilen kirjastoon lainaamaan lisää Simone de Beauvoirin omaelämänkerrallista kerrontaa. Lainasin nyt Voiman vuodet – siinä Simone aloittaa suhteen Jean-Paul Sartren kanssa. Perhetytön muistelmien paras ystävä Zaza (Elizabeth Mabille) on kuollut – Simonen elämässä on ihmisen mentävä aukko. Serkku Jacques osoittautuu myöskin pettymykseksi: hänestä ei ole aviomieheksi Simonelle. Serkun vauhdikkaat poikamiesvuodet vaihtuvat yllättäen järkiavioliittoon sopivan tytön kanssa. Simonen suhde Sartreen (josta hän muuten aina käyttää sukunimeä) puolestaan on vapaa ja avoin. Kumpikaan ei usko avioliittoon.

Simone de Beauvoirilla oli oma uskonnollinen etsikkoaikansa, jonka vaiheita Perhetytön muistelmat valottavat. Voiman vuosissa hänen asenteensa uskontoon alkaa olla jo lähellä Sartren jumalankieltämistä, vaikka terminologia asioiden ja tunteiden selvittelyyn on yhä peräisin uskonnosta.

De Beauvoir ei voi välttää sivuamasta Sartren filosofiaa omaelämänkerrassaan: mies eli sitä todeksi parasta aikaa, samalla kun eli nuoruuttaan Simonen kanssa. Arkisen elämän taustalla kehittyivät suuret ajatukset. Sartren käsitys todellisuudesta on tavallaan armoton: ei ole Jumalaa ja ihminen on sattuman armoilla maailmankaikkeudessa. Moraalisessa mielessä ihminen on tuomittu vapauteen, heitetty tähän maailmaan valitsemaan ja kantamaan vastuun valinnoistaan yksin.

Minun mielestäni kaikki kielelliset konstruktiot hajoavat, kun tullaan riittävän lähellä elämän ydintä. Kysymys Jumalasta – tärkein ihmiselämän probleema, joka muuten koskee meitä kaikkia – johdattaa paradoksien polulle, elämän keskipisteeseen. Siellä sattuma ja kohtalo voivat olla saman asian kaksi eri nimeä. Sartren sattuma, kaikkialla läsnäoleva – onko se sittenkään joka suhteessa eri asia kuin Jumala? Sartre varmasti itse ensimmäisenä sanoisi, että on. En kuitenkaan voi päästä tästä ajatuksesta. Kieli on sidottu mielikuviin: älykäs ihminen ei tietenkään voi uskoa johonkin valkopartaiseen ukkojumalaan, jollaista meille on kaupiteltu. Ratkaisu on turvautua apofatismiin – tai sitten kaivaa sanavarastosta jokin sellainen käsite, joka ilmentää paremmin abstraktia. Kielellä ei pääse lähelle asioita, jotka ovat kielen ylä- ja ulkopuolella. Elämän ydin on singulariteetti – tunnetut luonnonlait lakkaavat olemasta.

Katsotaanpa kuvia!

Filosofointi sikseen. Päiväkirjaillaan mieluummin! Veimme tänään ikonit siunattaviksi. Kunhan ne kotiutuvat, niin sitten öljyämme ne ja otamme käyttöön.

Kesäkuu on lopuillaan. Jos minun pitäisi nimetä merkittävin asia tässä vuoden -08 kesäkuussa, niin se olisi ikonimaalauskurssi. Tässä ovat ikonimme syntyvaiheissaan. Kylä Klemelän taidekoulussa istuimme tällä ikkunapaikalla: taukohetkinä oli hyvä katsella kaunista luontoa ikkunaruudusta. Mustissa pienissä filmipurkeissa säilytettiin värejä ja keltainen mömmö sinikannellisessa lasipurkissa on sitä kuivan valkoviinin ja keltuaisen seosta. Pyhä Paula muotoutuu tässä oikealla, Jannen Januarius taas vasemmalla:

Seuraava kuva on Kylä Klemelän kuvataidekoulusta ja heti sen alapuolella koulun pihapiirissä oleva kaunis rakennus. Rakastuin tähän ympäristöön, tänne oli hyvä tulla.

Lopputulos – tai siis väliaikatulos ennen ristin piirtämistä pyhän käteen! Tekijän tassu on kuvassa mukana..

”Tyhmät muotilehdet”

Ostinpa Voguen jokin aika sitten. Investoin brittiversioon, jonka kantavana teemana oli ikä. Uma Thurman (kunnioitettavat 38 vuotta) oli yksi haastatelluista. Kuinka Uma T. kohtaa lähestyvän nelikymppisyyden ja mitä ikä hänelle merkitsee? Toinen iätöntä tyylikkyyttä edustavista naisista oli Valentinon muotitalon creative director* Alessandra Facchinetti, 35-vuotias nainen, joka ei ole kymmeneen vuoteen verhonnut huippumallinhoikkaa varttaan farkuilla.

Kontrastia näihin "rakastan kypsymistä" naisiin loivat lehden mainoskuvien alle 18-vuotiaat mallitytöt ja kauneuskirurgisia toimenpiteitä suorittavien klinikoiden suorasukaiset mainokset. Kai rakkaus kypsymiseen on luonteeltaan teoreettista: käytännössä Botox hallitsee.

Sen vain totean, että joka ainoa lehden artikkeli oli hyvin ja taiten kirjoitettu. Kunpa joskus saisi ne ennakkoluuloiset "tyhmistä muotilehdistä" jauhavat mukamassyvälliset kansalaiset lukemaan edes yhden Voguen kannesta kanteen. Voguen toimittajat sentään osaavat viettelyn taidon: he herättävät lukijan kiinnostuksen ihmisiin tai ilmiöihin, joista lukija ei aiemmin tiennyt olevansa kiinnostunut. Ei mikään vähäpätöinen lahja kirjoittajalle?

Brittiversion päätoimittaja Alexandra Shulman vaikuttaa muuten helpommin lähestyttävältä – inhimillisemmältä – kuin Voguen amerikkalaisen version varsin pelottava päätoimittajatar.

Keskiviikko: kesäbaletin päätös

Viimeinen kesäbalettitunti oli ja meni. Viimeisen kerran kunniaksi teimme normaalisti tangolla työstettävät sarjat myös keskilattialla ilman tukea. Jälki oli sen mukaista (kauhistuttavaa, kammottavaa, vaappuvaa, horjuvaa), mutta kukaan ei sentään kaatunut. Sietää olla kiitollinen pienistäkin ilonaiheista. Minulla olikin tällä tunnilla oikein uskomattoman hieno sijoitus: peilien ympäröimä nurkkapaikka! Omia virheitään ei pääse pakoon. 

*) En viitsi alkaa suomentaa tuotakaan termiä. Ilmeisesti on täysin hyväksyttävää, suorastaan suotavaa, nykyisin täällä Suomessakin mokeltaa kieli solmussa englanninkielisiä liike-elämän nimikkeitä. Olipa termeille sitten suomalaiset vastineet tai ei. 

Miksi maapallo pyörii?

Me kaikki planeettamme hilpeät asukit pyörimme vimmattua vauhtia ympäri, ympäri avaruudessa – itse tosin emme sitä tajua. Koko kotiplaneettamme pyörähtelee: se kyyti on kova ja sitä kestää maan asukkaalla kehdosta hautaan. Mutta miksi maa pyörii? Esivanhempamme järkeilivät asian näin: "Maapallon pyöriminen pitäisi johtua siitä, että maan sisällä palaa ikuinen tuli, jossa jumalattomat ovat ja kun ne aina koittavat kiivetä sieltä syrjää myöten ylös, panee se maapallon pyörimään."

Kesällä saattaa joskus sataa ja paistaa samanaikaisesti. Vanha kansa tapasi silloin sanoa, että tuonelassa vietetään häitä. Nämä maapallon pyörimistä ja sadepaistetta koskevat tiedonmurut löysin Juha Nirkon toimittamasta kirjasta Lykyn avain: 999 vanhaa taikaa ja uskomusta.

Hesiodoksen hengessä, eli työt ja päivät

Olen leikannut, liimannut, tuuminut ja teipannut. Toisin sanoen: olen askarrellut. Työn alla on syntymäpäiväkortti ystävälle. Hän täyttää sen saman, minkä minä jokunen päivä sitten. 36-vuotiaiden joukko kasvaa kasvamistaan.

Kerran 90-luvulla vietimme yhteiset syntymäpäivätkin tämän ystäväni kanssa. Viime kesänä taas vietimme hauskan kieliposkessa-illan 70-vuotispäivien merkeissä, kun kumpikin meistä saavutti 35 vuoden iän.

Jatkan edelleen elämän oppimista kantapään kautta, kuinkas muuten. Vasta vähän aikaa sitten tuomaroin huuto.netissä roikkuvia ja järjettömiä hankintoja puuhaavia ihmisiä. Nyt olen itse syyllistynyt samaan kaksi kertaa. Tavallaan kadun, tavallaan en: esimerkiksi tänään posti toi Pyhittäjä Johannes Siinailaisen Portaat, joka on viimeisin hankintani ja vaikeasti kaduttava sellainen. Kunhan nyt jatkossa malttaisin pysytellä poissa.

Tunnelmia ja tuokiokuvia

Juhannusta edeltävällä kirjastokäynnillä tarttui matkaan Hellevi Arjavan Swanin tytöt: kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. Olen katsellut sitä jo pitemmän aikaa, mutta jostakin tuntemattomasta syystä en ole sitä kotiin kantanut ennen kuin nyt. Ja onni oli, että kannoin!

Hellevi Arjava on Anni Swanin ja Otto Mannisen pojantytär. Kirjassaan hän kartoittaa Anni Swanin ja hänen kahdeksan sisarensa elämäntaivalta pikkulapsista aikuisiksi naisiksi. Sisarusparven lähtökohdissa on pieni häivähdys Louisa M. Alcottia: yhdeksän tyttären muodostama lapsiparvi, köyhtymään taipuvainen sivistyneistöperhe, kiihkeää idealismia isänmaallisuuden ja snellmanilaisen suomalaisuusherätyksen muodossa. Naisemansipaatiokin vierailee näyttämöllä: perheen taloudellinen tilanne pakottaa sisarukset miettimään ammatinvalintaa, koska avioliiton solmiminen ei välttämättä ole mahdollista.

Muutamat siskoksista tekevät aikaansa nähden hyvinkin poikkeuksellisia valintoja: Saimi Swan (avioiduttuaan Järnefelt) pyrki eteenpäin näyttelijänä, Anni Swan (myöhemmin Swan-Manninen) kuului aikakautensa harvinaisuuksiin naisylioppilaana ja Aino Swan opiskeli puukäsityöläiseksi, veiston opettajaksi. Sisarussarjassa esiintyy myös perinteisemmin naisellisiksi katsottuja opettajan ja sairaanhoitajan ammattinimikkeitä. 

Arjavan kirja koostuu anekdooteista, tuokiokuvista, tunnelmista ja historiasta. Entisenä lappeenrantalaisena nautin erityisen paljon Lappeenrantaa koskevista tarinoista: pikkukaupunki keisarivierailuineen, Ida Aalberg soutamassa valittujen kansallispukuisten neitojen kanssa keisarinnaa elokuisella järvellä vuonna 1885. Kokonaista 70 tyttöä, taas kansallispuvuissa, heittelemässä kukkia majesteettien askelten alle. Ja heidän joukossaan Swanin tytöt Ruokolahden puvuissa. Fontellin talo, keisarin majapaikka ja keisariperheen turvallinen olo – nukkuivat yönsä ikkuna auki Suomen suveen. Ei mikään pieni myönnytys Aleksanteri III:lta, jonka isän nihilistit tappoivat. 

Mitään yhtenäistä kertomusta kirja ei muodosta. Joku kriittisin silmin katseleva voisi huomauttaa irtonaisuudesta ja hyppelehtivästä tyylistä, mutta voiko oikeiden, eläneiden ihmisten elämästä oikeastaan kirjoittaakaan romaanimaista kertomusta? Olisiko sellainen rehellistäkään? Ehkä elämä muistuttaa enemmän tätä Swanien saagaa: siinä on karua faktaa, romaanimaisia piirteitä, kirjelappusia, suolaa ja sokeria. Hypitään tuokiosta toiseen, muistetaan ja unohdetaan.

Juhannuslapsen syntymäpäivämuistelo:

Muistan erään aurinkoisen syntymäpäivän, olisiko ollut vuonna -81 tai -82. Paras ystäväni oli joutunut lähtemään perheineen juhannusta viettämään Jonnekin ja minulla oli luonnollisesti mieli hiukan maassa. Ystävän äiti oli kuitenkin käynyt tuomassa lahjan meille hyvissä ajoin etukäteen. Äiti sen sitten minulle antoi siinä muun juhlinnan sivussa. Lahja oli kirja – kuinkas muuten – nimeltään Delfiinikesä.

En tiedä millä perusteella se oli valittu, mutta sillä oli kauaskantoinen vaikutus pikku-Ninnin elämään. Se oli kertomus nuoresta leskiäidistä ja hänen tyttärestään Andrulasta, Kreikasta, todellisuudesta ja kuvitelmista. Kirja on sittemmin hukkunut muutossa tai vastaavassa, mutta sen luomat mielikuvat asuvat vielä jossakin päänsisäisen todellisuuden nurkkauksessa. Muistan kuvituksenkin: hiilipiirroksilta näyttäviä kuvia hoikkaraajaisesta tytöstä, väliin huivi pään ympärille kiedottuna, välillä tukka vapaana pitkin selkää. Ratsastamassa delfiinillä kohti Hyriaa, nymfejä ja kentaureja. 

Pitää varmaan tehdä visiitti kirjaston lastenosastolle ja lainata se.