Tekijä: Ninni

by Ninni

Uusi suomalainen kauhuelokuva tekeillä?

Luin Iltasanomista kuvataiteilijoiden Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen uudesta projektista. Ilmeisesti taiteilijat keräävät kansalaisten unia presidentistä. Tarkoituksena on kerätyn materiaalin kautta ilmentää ihmisten suhdetta valtionsa johtajaan.

Onkohan kyseessä kenties elokuvamuotoinen taideteos, sitä tässä jäin miettimään.

Minä en voi sanoa nähneeni unia presidentistämme ja olen aivan tyytyväinen tähän tilanteeseen. Painajaisia ei kukaan halua öiseen aikaan katsella.

Lisää hyviä uutisia

Suomalainen koulutushan on tunnetusti vertaansa vailla. Niin hyvää se on, että jopa kolmanneksella seitsemäsluokkalaisista on heikko kirjoitustaito. Kouluissa kai pitää niin kiirettä luokkaretkien ja muiden hauskuuksien järjestämisen kanssa, ettei sellaisella ikävystyttävällä perusjutulla kuin oma äidinkieli viitsitä oppilaita rasittaa. Lisäksi poikien suoritukset arvostellaan eri mittarilla kuin tyttöjen: sama kirjoitustaito tuottaa pojalle kahdeksikon ja tytölle seiskan.

Sanonpa vain yhden asian: kirjoittamaan oppii lukemalla. Niin yksinkertaista se on. Eikä pahaa tee sekään, että pitää kirjoittamisen rutiinia yllä päiväkirjailemalla ja kirjoittamalla kirjeitä. Mitähän jos tänä jouluna ostettaisiinkin lapsille lahjoiksi kirjoja ja päiväkirjoja näiden absoluuttisen turhien (ja kaamean kalliiden) pleikkaripelien sijasta? Siinä kaikki osapuolet voittaisivat.

Äidinkielen laiminlyöminen ei toisaalta ole este Nokian inssiksi pääsemiselle. Sinne pääsee pelkästään numeroja pyörittämällä. Ehkä voisimme suosiolla lopettaa kokonaan äidinkielen ja reaaliaineiden opiskelun. Kuvaamataito, liikunta ja musiikki nyt ainakin ovat "turhia" ja joutavat poistoon. Korvataan nämä vanhanajan jäänteet vaikka ohjelmoinnin opetuksella.

Ja kyllä…

.. voin tunnustaa olevani tällä hetkellä ärtyneessä mielentilassa ja mielestäni hyvästä syystä. Voi mikä maailma! 

by Ninni

Musta perhonen ja päiväperhonen

Luin viime viikonloppuna Kiba Lumbergin romaanin Samettiyö. Se on kolmas ja viimeinen osa trilogiaan, jonka kaksi aikaisempaa osaa ovat Repaleiset siivet ja Musta perhonen. Samettiyö jatkaa siitä mihin Repaleiset siivet jäi: nuori romaninainen Memesa kokeilee siipiään niin hoitoalalla kuin taiteen tekijänäkin. Jälleen kerran vastukseksi muodostuvat oman yhteisön ja valtaväestön ennakkoluulot. Romaniyhteisöstä irrottautunut ei saa sympatiaa omiltaan ja muillekin hän on kummajainen. Romaanin päähenkilön problematiikkaa syventää hänen homoseksuaalinen suuntautuneisuutensa.

Pidin oikeastaan eniten Mustasta perhosesta. Lappeenrannassa syntyneelle ja kasvaneelle se oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka Lumberg näkikin siellä päivänvalon melkein 20 vuotta ennen minua. Samassa kaupungissa voi olla monta erilaista todellisuutta, monta erilaista pikkumaailmaa. Romanien maailma on niistä yksi. Samettiyötä pilasi hiukan lopun tarpeeton dramaattisuus. Ihmisen sankaristatus tietysti korostuu hänen jouduttuaan salamurhan uhriksi tai muuten vain kuoltuaan "sorvin ääreen", mutta onko sellainen korostaminen tarpeellista? Päähenkilön rohkea rajojen rikkominen on muutenkin ilmeistä. 

Vastapaino

Tarkovskin Solaris ja Stalker eivät ole hilpeydellä pilattuja. Vastapainoksi oli ihan pakko katsoa Audrey Hepburnin tähdittämä musikaali Funny face. Ja olihan se ihana. Ne vaatteet, se tunnelma, se kevyt ilomieli. Kuin shampanjaa elokuvan muodossa. Audrey Hepburn on kaunis kuin päiväperhonen ja vuonna 1957 muotimaailmassakin oli vielä tyyliä. Ainoana miinuspuolena on George ja Ira Gershwinin laulujen tarttuvuus. On jotenkin kiusallista huomata hyräilevänsä koko ajan "I love your funny face, your sunny, funny face". Onneksi sitä on toistaiseksi tapahtunut vain kotioloissa. 

by Ninni

Blogilöytöjä uskontojen maailmasta

Olen viime aikoina seikkaillut ympäri blogosfääriä kalastellen itselleni hyvää luettavaa. Kaksi mielenkiintoista löytöä ovat vanhoillislestadiolaisten maailmasta: Torvi ja Pölökky. Minusta on oikeasti mielenkiintoista kurkistaa näiden kahden avatun ikkunan kautta elämäntapaan, joka jää monelle valtaväestön edustajalle vieraaksi.

Lestadiolaisten osa ei ole helppo. Olen tuntenut muutaman, eivätkä he koskaan ole harrastaneet käännytystoimintaa, tai edes tuoneet vakaumuksiaan esille näkyvällä tavalla. Silti joskus tuntuu kuin heidän elämäntapansa koettaisiin uhkaavaksi ihan vain pelkän olemassaolonsa vuoksi.

Lestadiolaisuudesta tiedetään kovin vähän ja sekin vähä on yleensä negatiivista. Ehkäisykielto, alkoholikielteisyys ja telkkarittomuus taitavat olla niitä yleisimmin tiedettyjä asioita. Näiden perusteella moni on jo valmis luokittelemaan lestadiolaiset onnettoman elämän eläjiksi. 

Onko oikeasti mahdoton ajatus, että joku nainenkin saattaisi haluta suuren perheen? Jos on kasvanut ympäristössä, jossa monilapsiset perheet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, niin kai tuo elämäntapa voisi tuntua aika luontevalta valinnalta. Mitä taas alkoholiin tulee, niin kieltämättä absolutistin tie alkaa itsestäkin vaikuttaa houkuttelevalta, ainakin jos vaihtoehtona on tämä naula päähän/pellit kiinni-juomiskulttuuri. Telkun puute ei välttämättä ole mikään tragedia: sen tuijotukselta pois jäävä aika voi nimittäin tarkoittaa (sen suurensuuren) perheen yhteistä aikaa. Ei yhtään hullumpi juttu?

Suomalainen taitaa olla valmiimpi sallimaan vierasmaalaiselle ja vierasuskoiselle "ahdasmielisinä" pitämänsä näkemykset kuin sietämään niitä toisessa suomalaisessa. Tietyt seksuaalieettiset linjaukset (esimerkiksi homoseksuaalisuutta koskevat) tunnutaan hyväksyvän paremmin muslimilta kuin kristityltä. 

A propos, muslimit. Löysin myös mielenkiintoisia nuorten musliminaisten blogeja. Kirkon penkistä moskeijan lattialle on suomalaisen, islamiin kääntyneen – tai palanneen – blogi. Valitun kirjoitustavan vuoksi ("write a minute") nimenomaan arki näyttäytyy hyvin lukijalle. Eurabiakin on mielenkiintoista luettavaa, tosin ote on enemmän fiktiiviseen kerrontaan taipuvainen. 

Muslimit ovat tunnetusti melkoisen demonisoinnin kohteita. Islamiin kääntyneet ovat kuitenkin minun mielestäni tehneet johdonmukaisen ratkaisun. Kaikille ei sovi tämä meidän "tee-mitä-haluat-kunhan-se-ei-vahingoita-ketään" -etiikkamme. Jotkut haluavat enemmän rajoja ja selkeämmät säännöt. Joidenkin mielestä niissä on enemmän mieltä kuin tässä karkkilaarikulttuurissa. Suotakoon se heille. Mistä sen tietää, vaikka me suomalaisetkin voisimme oikeasti oppia jotain muslimikulttuurista, joka on paljon muutakin kuin vain kunniamurhia ja terrorismia. Toivossa sopii elää. 

Vallankumouksellinen vallasnainen

Luin Sofka Zinovieffin kirjan Punainen ruhtinatar. Zinovieff kertoo siinä isoäitinsä – ja kaimansa – elämäntarinan. Kerronnan kohteena ollut Sofka syntyi Sofka Dolgorukajana Pietarissa vuonna 1907. Ruhtinassuvun etuoikeutettu lapsi näki keisarivallan iltaruskon ja pakeni vallankumousta vuonna 1919. Hän oli yksi HMS Marlboroughilla Englantiin seilanneista pakolaisista, leskikeisarinna Marian ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin matkakumppani. 

Myöhemmin elämässään Sofka Dolgorukova solmi kaksi avioliittoa: ensimmäisen ruhtinas Lev Zinovieffin kanssa ja toisen englantilaisen Grey Skipwithin kanssa. Omakohtainen tutustuminen köyhyyteen teki naisesta elämänikäisen kommunistin, joka myös kuului puolueeseen ja toimi siinä aktiivisesti. Hän edusti omana aikanaan huomattavan vapautunutta elämäntapaa jättämällä lapsensa muiden huostaan ja pitämällä itse rakastajia (elämänsä loppupuolella hän ynnäili lukumäärän olleen yli sata), sekä juomalla reippaasti. Hän sortui myös itsemurhayrityksiin, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet. Sofkan äiti sen sijaan onnistui päättämään elämänsä oman käden kautta. Äitiä ja tytärtä yhdisti voimakas viehtymys päihteisiin.

Kirjan kirjoittajan tutustuminen isoäidin elämään vei matkalle Pietariin, Krimille ja Pariisiin. Ympäri Eurooppaa hajonneen suvun jäsenet auttoivat kirjoittajaa omilla muistikuvillaan isoäidistä. Tämä kirja on kauttaaltaan nautittavaa luettavaa ja sen sisältämät vanhat valokuvat luovat todellista menneen maailman tunnelmaa. Mitä tahansa mieltä lukija mahtaakaan olla punaisesta ruhtinattaresta ihmisenä, niin tylsäksi ei häntä eikä hänen elämäänsä ainakaan voi kutsua.

by Ninni

Tarkovskia

Katsoin Tarkovskin Solariksen ja olen ollut sen jälkeen hiukan oudossa mielentilassa. Sekaisin alakuloisuuteen taipuvaista mielenrauhaa ja toivottomuutta. Tarkovski on mieltynyt Bachiin – niin olen minäkin. En kuitenkaan ole varma suosittelisinko elokuvaa masentuneille ihmisille. Toisaalta paljonhan riippuu tulkinnasta, asiat voi nähdä niin eri tavoin. 

Viikonlopun masentaviin hetkiin kuului myös Matti Paloheimon kirjan lukeminen. Uskomisesta on ohkaisen teoksen nimi. Jos paavin Jeesus Nasaretilainen edustaa minulle kirjallista päivää, niin Paloheimon Uskomisesta on sanoista koostuva yö. Paloheimo on luterilainen pappi, joka ei kuitenkaan toimi virassa. Uskomisesta–kirjassa hän paljastaa (aikamme suosikkisana) epäilyksensä ja kritiikkinsä kirkkoa kohtaan. Mitään uutta tässä ei kuitenkaan tule esiin: kirkkoa on aina osattu kritisoida milloin mistäkin pahuudesta. Vaikea olisi määritellä Paloheimon vakaumusta – olisiko agnostikko lähellä totuutta? Minä en saanut tästä kirjasta paljoakaan, mutta voihan sen kirjoittamisella olla jotain merkitystä kirjailijalle itselleen. Omalta kohdaltani kallistun kyllä enemmän paavilaisuuteen kuin paloheimolaisuuteen.

by Ninni

Lumi

Tänä aamuna oli maa valkoisena. Tuntui lapsuudelta, se tuoksu ja se väri.

Länsirannikolle muuttaminen silloin kauan sitten tarkoitti myös enemmän tai vähemmän lumettomiin talviin tottumista. Pilasin varmasti kokonaisen kenkäkaupallisen nahkaisia talvisaappaita, kunnes tajusin missä mennään. Näillä seuduilla kumisaapas on ikävä kyllä se käytännöllisin (tosin ei välttämättä esteettisin) talvijalkine. Ainakin jos aikoo kävellä, eikä vain tipsutella muutaman metrin matkoja keskikaupungilla.  

Toinen outo juttu sisämaan kasvatille oli alituinen tuuli. Ja kuinka se tuntui olevan aina vastatuulta. Pitävätköhän sisämaan naiset hiuksiaan enemmän auki kuin rannikkoseutujen sisarensa? Tuuli on suuri motivoiva tekijä nutturanlaiton opettelussa.  

Nykyisessä elämässäni lumi on enää vain satunnainen tuttavuus, harvinainen vieras. Eikä se kauaa viivy koskaan. Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella, että olen oikeasti joskus hiihtänyt kouluun. Itärajan läheisyydessä se ei ollut mitenkään harvinaista minun lapsuudessani. Nykyisin sielläkin ovat talvet lämpenemään päin.

Pian varmaan syntyy sukupolvi, joka ei sukset nähdessään enää tunnista niitä.

by Ninni

Elettiinpä ennenkin

Aika ajoin Suomessa paheksutaan lasten ja nuorten alkoholinkäyttöä. Se ei kuitenkaan ole vain meidän aikamme ilmiö, tätä valaisee esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen Sophie Creutzin aika: aateliselämää 1700-luvun Suomessa. 1700-luvun sirosteleva ja tunteellisuuteen taipuvainen kulttuuri ei piirtänyt lapsen ja aikuisen välistä rajaviivaa niin ehdottoman tarkasti kuin tämä meidän aikamme tekee. Tanssiaisissa ja muissa sosiaalisissa riennoissa oli mukana 12-14-vuotiaita teini-ikäisiä.

Ja viini maistui. Vuoden 1758 tilien mukaan, kertoo kirja, haettiin 12-vuotiaalle silloiselle Ruotsin kruununprinssille päivittäin litra ranskalaista viiniä kuninkaallisista viinikellareista. Hiukan myöhemmin, 1820-luvulla, 13-vuotias Calle von Born viettää vappua monenlaisten maistuvien viinien parissa.

Mutta siirrytäänpä faktasta fiktioon. En usko kenenkään ihan helposti unohtavan pikku episodia Jane Austenin romaanissa Ylpeys ja ennakkoluulo, joka sijoittuu ajallisesti näille samoille seuduille: noin kymmenvuotiaalta vaikuttava Charlotte Lucasin veli haaveilee Darcyn asemassa pitävänsä "laumaa kettukoiria" ja juovansa pullon viiniä joka päivä. Rouva Bennet sanoo pojan tuolloin juovan paljon enemmän kuin mikä olisi hyväksi hänelle. Viini kuului siis ainakin jossain määrin osana hyvinkin nuorten lasten elämään, vaikkei sen ylenmääräistä käyttöä hyvällä katsottukaan. Austenin nuoret naishenkilöt osallistuvat myös hyvin nuorina aikuisten tanssiaisiin ja joskus arvaamattomin seurauksin. 

Erona tähän päivään voitaisiin ehkä pitää alkoholijuomien nauttimista yhdessä aikuisten kanssa, samassa sosiaalisessa viitekehyksessä ja siis myös valvovan silmän alla. Tätä lehdistä tuttua nykyistä lasten kaljoittelukulttuuria (ostetaan huikea määrä olutta, juodaan se kaupungilla yhdessä samanikäisten kanssa, valvotaan yöt) ei oikeastaan voi verrata 1700-luvun elämään. Otsikkoon palatakseni: elettiinpä ennenkin, tosiaankin, muttei silti ojast´ oltta juotu. Se puuha voi olla yleisempää nykyisin. 

by Ninni

Vintage

Äitini soitti tänään ja kertoi laittavansa lähiviikkoina pehmeän postipaketin. Sisältönä on isäni äidin pikkumusta menneiltä vuosikymmeniltä. Vaatekappaleella on ikää tuollaiset nelisenkymmentä vuotta. Se on siis vanhempi kuin minä. Jään odottamaan jännityksellä – toivottavasti vaate ehditään laittaa kuntoon ja tulemaan joulukuun alkuun mennessä. 

Pidän vaatteista ja esineistä joilla on tarina. Joskus olen leikitellyt ajatuksella, että jos en ostaisikaan enää mitään uutena. Esineet kestävät aikaa yllättävän hyvin, ehkä paremmin kuin me ihmiset. 

by Ninni

Niagaraa ja kettukarkkeja

Katsoin eilen illalla Niagaran. Mitä enemmän ikää kertyy, niin sen enemmän vetoa tunnen näihin vanhoihin, 50- ja 60-luvun elokuviin. Niissä naiset eivät ole nälkiintyneen näköisiä ja juonikin vielä merkitsee jotakin. Erikoistehosteilla kun ei oikein voinut mässäillä ennen tietokoneaikaa. 

Niagarassa Marilyn Monroekaan ei ole se tuntemamme hauska ja lempeänseksikäs blondi. Marilynin esittämä Rose Loomis käyttää kaikkea minkä Luoja hänelle antoi saadakseen miehensä pois tasapainosta ja hengiltä. 

Jo heti alussa asetelma tehdään selväksi. Rose makailee sängyllä puolialastomana poltellen savuketta. Hänen miehensä tulee sisään ja salamana savuke on sammutettu ja Marilynin esittämä Rose teeskentelee syvää unta. Miehen uskottua esitystä Rosen silmät avautuvat ja hän hymyilee. Se hymy on paha. Rose on paha ja epärehellinen.  

Loomisien asuttamaa mökkiä tulee vaatimaan toinen pariskunta, nuori ja rakastunut sellainen. Polly ja Ray Cutler ovat Niagaran putouksilla toisella häämatkallaan. Pienillä vihjeillä tehdään selväksi pariskunnan ero Loomiseihin: Polly on sievä brunetti, jonka käyttämät käytännölliset ja miedon väriset vaatteet osoittavat hänen olevan "kiltti" tyttö. Ray rakastaa vaimoaan, mutta suhde ei ole Loomisien kaltaista tuhoavaa intohimoa: Ray on varustautunut häämatkallekin melkoisella kirjapinolla. Pariskunnan suhde on rakastava mutta toverillinen. 

Rose Loomis kieroilee saadakseen pitää Cutlereille aiotun mökin itsellään ja onnistuu. Samalla hän heittelee hienovaraisia vihjauksia miehensä tasapainottomuudesta ja mahdollisesta mielisairaudesta. Suunnitelmana on nimittäin tappaa aviomies (likaisen työn tekijäksi Rose on suunnitellut rakastajansa) ja saada se vaikuttamaan itsemurhalta. 

Marilyn-Rosen vaatetus on halki koko elokuvan provokatiivinen. Hameet ovat niin piukkoja, että kävelystä tulee tepsutusta. Ilta-asut ovat niin syvään uurrettuja että "polvilumpiot näkyvät", kuten George Loomis katkerana toteaa. Loomis on sekä raivokkaan mustasukkainen että toivottoman kiinni vaimossaan. Hän näkee naisen sellaisena kuin tämä on, mutta ei kykene vastustamaan tämän viehätystä. Nainen on kuin Niagara ikään: vastustamaton luonnonvoima. 

Rosen juonima suunnitelma kuitenkin epäonnistuu. Rakastajan ja aviomiehen yhteenotosta selviääkin hengissä mies, eikä murhaajakandidaatti. Kauhistunut Rose yrittää paeta Chicagoon, mutta ahdistavan takaa-ajon jälkeen hän joutuu miehensä kuristamaksi. Mies itse suistuu Niagaran putoukseen yritettyään paeta viranomaisia veneellä. Mukaan joutunut Polly Cutler pelastuu. Niagaran putousten vertauskuvallisuus on ilmeistä: George Loomis ei kyennyt vastustamaan vaimonsa viettelyksiä, eikä hän lopulta pystynyt vastustamaan putouksen voimaa. Liian vahvat tunteet vievät tuhoon. 

Elokuvan valmistusvuosi on 1953. Se saa miettimään niitä avioliittoon liittyviä käsityksiä, joita tuo aika piti kunniassa. Ihanteellinen suhde on ensisijaisesti tervehenkinen ja toverillinen. Riehuvat tunteet nähdään kielteisinä ja hallitsemattomina. Elokuvan Paha on epäilemättä Rose Loomis, mutta rivien välistä voi ymmärtää osasyyllisen olevan hänen miehensä. George on tietoinen Rosen ominaisuuksista, mutta on silti mennyt naimisiin hänen kanssaan. Vaimo on tuonut pelkkää tuhoa ja turmiota tullessaan (miehen aikaisemmat ansaitsemisyritykset ovat epäonnistuneet hänen kielteisen vaikutuksensa vuoksi), mutta mies ei ole hankkiutunut hänestä eroon. Lopulta ylivoimaisiksi käyneet tunteet tekevät miehestä murhaajan. 

George Loomis kehaisee ystävällistä ja auttavaista Polly Cutleria hänen aviomiehelleen: hän tietää siis, millainen vaimo olisi ollut hyvä valinta. Hän on myös selvästi vanhempi kuin Cutlerit tai vaimonsa, mutta ikä ei ole tuonut viisautta tullessaan. Voiko luonnonvoimaa vastustaa? Missä kulkee uhrin ja rikollisen välinen raja. 

Pieniä suuria asioita

Ostin PuoLiskoiselle kettukarkkeja kaupasta. Toivottavasti niiden valmistus ei koskaan lakkaa. Varasimme teatteriliput. Tällä kertaa ihan vain Turkuun: Sopukassa esitetään Mika Myllyahon näytelmää Paniikki ja sitä menemme katsomaan joulukuun alussa.    

by Ninni

Verraton viikonloppu!

Tämä viikonloppu on ollut vertaansa vailla ainakin mitä kirjastosaaliiseen tulee. Lauantaina monista kiireistä huolimatta onnistuin tekemään loistavia löytöjä niin kirjojen kuin elokuvienkin osalta. Ihan vain pari mainitakseni: paavi Benedictus XVI:n Jeesus Nasaretilainen ja Munkki Serafimin Kultainen Jerusalem, joka keskittyy Jerusalemin ideaan ja sen merkitykseen islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon perinteessä.

Luen nyt ensimmäistä kertaa Rooman piispan – eli paavin – tuottamaa tekstiä. Jeesus Nasaretilainen on moniosaiseksi tarkoitettu teos ja tämä käsissäni nyt oleva kirja on ensimmäinen osa, joka käsittelee Jeesuksen vaiheita kasteesta kirkastumiseen. Paavi Benedictus XVI (aikaisemmalta nimeltään Joseph Ratzinger) on tunnettu teologisista saavutuksistaan katolisen dogmatiikan saralla: hän on pitänyt hallussaan oppiaineen professuuria saksalaisessa Tubingenin yliopistossa. 

Jeesus Nasaretilainen ei kuitenkaan ole kapulakielinen akateeminen epistola. Kirjallisuusviitteitä, tekstiviitteitä ja hakemistoja kyllä on, mutta itse tekstin uskoisi sujuvuudessaan ja helppotajuisuudessaan aukeavan hyvin myös maallikolle. Kirjoittaja itse kuvailee teostaan "ilmaukseksi henkilökohtaisesta Herran kasvojen etsimisestä". Paavi muistetaan myös kardinaalina tekemästään työstä uskonopin kongregaation johdossa*, joten opillinen puoli on tässä kirjassakin kunnossa, vaikka tekstistä kuuluu ihmisen ääni. Minulle tarjosi melkoisen ahaa-elämyksen Kristuksen kiusauksia käsittelevä luku: näinkin asian voi siis ymmärtää ja nähdä. 

Lainasin myös Tove Janssonin Reilua peliä ja Muumilaakson marraskuun, kenties surullisimman kirjoitetun muumikirjan. Sotahistoriaa saa edustaa Aake Jermon Siiranmäen miehet. Lainasin uudestaan myös Päivi Tapolan Kenraalien kirjeet, koska pidin kovin paljon tuosta kirjekokoelmasta edellisellä lukukerralla. Hannu Mäkelän Eetu: matkoja Eduard Uspenskin maailmaan on sen sijaan uusi tuttavuus. Elokuvia lainasin kolme: Marilyn Monroen tähdittämän Niagaran, Selma Lagerlöfin romaaniin perustuvan Jerusalemin (kovin Jerusalemkeskeistä viimeaikainen toimintani!) ja Mikko Niskasen ohjaaman 60-luvun radikaalikuvauksen Lapualaismorsian.

Baletti: tauon jälkeen 

Baletissa olen pitänyt kahden kerran tauon. Pudotin oikean jalkani päälle jotakin aika painavaa ja se mokoma turposi ja muuttui sinisen-mustan-kirjavaksi ja erittäin kipeäksi. Siitä tauko, joka päättyi siis eilen. Onnekseni sarjat vaihtuivat eilen myös: vanhoja en varmasti olisi muistanut enää nimeksikään.

Lihakset ovat kipeinä. Se on lepäilyn hinta. Jalka kesti kuitenkin todella hyvin.

Pakko elää?

Uutisten mukaan Suomessa tehdään päivittäin kolme itsemurhaa. Mielenterveyden keskusliiton (johan on karmea nimi yhdistyksellä!) toiminnanjohtaja vaatii kansallista itsemurhien ehkäisyyn keskittyvää projektia. Kuinkas muutenkaan. 

Nyt vain on niin, ettei elämän tarkoitusta voi antaa ihmisille ulkoapäin. Se pitää itse löytää, jos sellaista ei ole valmiina saanut. Lääkityksellä varmaankin voidaan itsetuhoisia impulsseja hillitä, mutta elämänhalua ei voi kehenkään pistää kuin mitäkin rokotusta.

Valtio voisi tietysti kieltää kuolemisen alle 65-vuotiailta. Jos aktiivi-ikäinen kansalainen tappaa itsensä sanotaanko vaikka 40-vuotiaana, niin se tarkoittaa 25 tuottavan työvuoden jäämistä täyttämättä. Rankaistaanko perikuntaa sitten veloittamalla tekemättömän työn arvo perinnöstä? Motivoisikohan se ihmisiä pysymään elossa. 

Kuoleminen pitäisi tosiaankin saada luvanvaraiseksi. Alle 65-vuotiaana niin ei saisi tehdä, mutta kovin paljon yli tuon iän ei myöskään ole suositeltavaa jatkaa elon polulla. Tuottamattomat väestönosat (pikkulapset, vanhukset) laitetaan Suomessa laitoksiin ja laitoshoitohan se kalliiksi tulee. Eli tämän asian kanssa saa olla kieli keskellä suuta. 

Ja vielä ihmetellään miksi ihmiset tappavat itsensä. Ketä hyvänsä alkaisi masentaa jos oikein alkaisi ajatella tätä loppuun asti suunniteltua koneistoa, joka varmalla kädellä lokeroi ja erottelee ihmiset. Raskaudenajan piip-piippaavista ultraäänilaitteista aina vainajien exitus-setteihin asti. Millainen on ihanteellinen ihmiselämä? Älä erehdy kauas keskiarvoista, sillä siellä on yksinäistä ja siellä on kylmää. 

*) Uskonopin kongregaatio, eli Congregatio pro doctrina fidei (englanniksi congregation for the doctrine of faith) on entinen inkvisitio. Inkvisitio kuitenkin oli mainettaan parempi, kuten nykyisin jo tiedetään, ja niin on myös kyseinen kirkon opin puhtaudesta vastaava kongregaatio.

by Ninni

Albion iloitsee

Walesin prinssi täytti 60 vuotta, mutta BBC World News keskittyi ainakin aamusta euroalueen talouskriisin ihmettelyyn. Ja niinhän se on, että priorisoida pitää. Kukkaro ennen kuninkaallisia! 

Kuninkuuden paradoksi on sen saamisessa: kuninkaaksi tullessaan ihminen menettää vanhempansa, äidin tai isän. Siksi on vaikea ajatella odottavan ajan olevan tässä tapauksessa pitkä.

Tuskin olen ainoa, joka mielessään vertaa nykyistä Walesin prinssiä reilut sata vuotta sitten vaikuttaneeseen Albert Edwardiin, joka tuli kuninkaaksi Edward VII:n* nimellä vuonna 1901. Hän oli silloin 59-vuotias. Tiettyjä yhtäläisyyksiä on, muitakin kuin Walesin tittelin hallussa pitäminen vuosikymmenten ajan. Sekä nykyinen että Albert Edward syntyivät joko kruununperijättären tai hallitsevan kuningattaren pojiksi. Nykyisen Walesin prinssin äiti oli kruununperijättären asemassa vielä vuonna 1948, mutta Albert Edwardin äiti Victoria oli nuori hallitseva kuningatar. Kummankin isä koki ajoittain prinssipuolison aseman vaikeaksi. Kumpaakin poikaa verrattiin ajoittain epäsuotuisasti sisareen. Albert Edwardin tapauksessa vertailukohde oli sisar Victoria, huomattavan oppinut ja lahjakas nainen, josta tuli myöhemmin ainakin lyhyeksi aikaa oikea saksalainen Kaiserin. Nyt juhlivan Walesin prinssin vertailukohde on ollut sisar Anne.

Molemmat pitkän linjan Walesin prinssit olivat naimisissa valovoimaisen kaunottaren kanssa, joka myös nautti suurta kansansuosiota. Edward VII:n puoliso oli tanskalaissyntyinen prinsessa Alexandra, joka säilyi ihmeen nuoren näköisenä halki vuosikymmenten. Tänään juhlivan prinssin ensimmäinen vaimo taas tuskin esittelyjä kaipaa. Lukemattomat ne kansikuvat, kuvat muotilehdissä, hyväntekeväisyystyöt.. ja niin edelleen. Erona puolisojen välillä oli suhtautuminen miehen avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin: Alexandra sulki silmänsä, Diana piti ne avoimina. Eikä tyytynyt vain katselemaan.

Edward VII:n suosikki naisystävien joukossa oli Alice Keppel. Nykyisen Walesin prinssin puoliso on Alice Keppelin jälkeläinen.

Edward VII:n piirissä liikkui muitakin kuin aristokraatteja: hän oli rajoja rikkova tässä suhteessa salliessaan omilla ansioillaan rikastuneiden ja muiden "uusien" ihmisten tulon seurapiiriinsä. Myös juutalaisten – tämä ei suinkaan ollut mikään pikku juttu niihin aikoihin. Charles taas on aukonut uusia uria ajaessaan vihreämmän elämäntavan asiaa. 

Ainakin toistaiseksi Edward VII on pisimpään Walesin prinssin titteliä kantanut mies. 

Vuoden pimein aika

Tämä kuukausi ennen joulua on pimeä. Pimeä hallitsee aamuja ja se valtaa illat. Haluttomasti se antaa päivänvalolle muutaman tunnin keskellä päivää ja sitten asettuu taas taloksi. Unettomuudesta kärsiväkin löytää lääkkeen: pimeällä uni maittaa paremmin kuin valoisana aikana. B-vitamiinia kuluu ja kynttilöitä myös. Joskus on vain pakko saada elävää valoa tämän kaiken pimeän keskelle. 

*) Edward VII:n elämästä kertoo ansiokkaasti Christopher Hibbert kirjassaan Edward VII: the last Victorian king. Kirja on hyvä, joskin sen nimi on hiukan hassu. Olisin itse jättänyt tuon määritelmän "victorian king" kokonaan pois. Hallitsijana Edward VII oli mahdollisimman erilainen kuin äitinsä Victoria. Mitään viktoriaanista hänessä ei parhaalla tahdollakaan näe, eikä Hibbert itsekään sitä kirjassaan väitä.