Tekijä: Ninni

by Ninni

R-kirjainta seuraa S.

Kärsimysten aakkosissa on edetty ärrästä ässään: Ratusinskajasta Solzhenitsyniin. Harmaasta toivosta Vankileirien saaristoon. Kuinka monia tapoja onkaan kiduttaa ja kiusata ihmistä, kuinka saatanallisen kekseliäitä olemmekaan siinä puuhassa.

Huomaan itsessäni iän myötä tulevan pehmenemisen. Luin sekä Ratusinskajani että Solzhenitsynini ensimmäistä kertaa hyvin (liian?) nuorena, mutta silloin ne eivät vaikuttaneet läheskään yhtä syvällisellä tavalla kuin nyt. Tietysti kauhistutti, tietysti suretti – mutta se synkkyys oli sävytöntä synkkyyttä silloin. Nyt on toisin.

Venäjä ei osoita aikomustakaan tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. Solzhenitsynin luomaa taustaa vastaan vaikuttaa irvokkaalta tämä neuvostomenneisyyden herättely, vanhan diktatuurin sävelten ottaminen kansallislauluun ynnä muu raakuuden rekvisiitta. Muistaakseni Putin perusteli näiden symbolien kaivamista naftaliinista sillä, ettei vanhempi polvi saa tuntea eläneensä ja tehneensä työtä turhaan kommunismin aikana. Outo perustelu. Samalla logiikallahan Saksa voisi ottaa kansallislauluksi Horst Wesselin ja pitää hakaristilippua liehumassa. Muutenhan sodan elänyt sukupolvi kokisi varmaan eläneensä turhaan?

Vuoteen 1966 mennessä Länsi-Saksa oli tuominnut 86 000 natsirikollista. Solzhenitsynin laskelmien mukaan – joiden luotettavuutta minulla ei tässä ole syytä epäillä – sama tahti Venäjällä olisi vaatinut neljännesmiljoonan verran tuomittuja. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei niitä tuomioita ja tuomittuja koskaan tullut, eikä tule. Ei korppi korpin silmää noki. 

Ajan hammas puraisee

Olen viime aikoina katsellut Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa. Yleensä luen sitä, mutta onhan siinä silmänruokaakin: paljon vanhoja valokuvia sotia edeltäneiltä ajoilta. Näin kuvissa aikuisia ihmisiä 20-luvun alussa, uutta vuotta juhlistamassa tinoja valaen. Ja ajattelin näiden ihmisten kuolleen jo aikaa sitten. Mitä he näkivät tinoissaan? Huomisen, maailman ilman heitä?

Isoisäni katseli joskus minua ja sanoi: "olet minun ikäiseni 2050-luvulla, muista silloin tämä keskustelu". Isoäitini taas osasi kertoa oman isoäitinsä tarinoita nälkävuosista 1860-luvulla. Ajan hammas puree, mutta se ei tee kerralla selvää, se näykkii ja antaa hetken aikaa olla rauhassa. Sitten se puree taas.     

by Ninni

Suulla suuremmalla

"Mainostaminen on sekoittimen kalinaa sianmuonasangossa", on George Orwell sanonut. Näin sitä itsekin alkaa ajatella alemyyntien alettua. Räikeä lappu ilmoittaa joka tuotteesta olevan 30%, 50% tai 70% hinnasta pois. Ja huutomerkit korostavat tietysti alennuksen suuruutta ja merkityksellisyyttä. Ennen 110 euroa maksanut härveli maksaa nyt "vain" 55 euroa! Ja moni ostaa voitonriemun vallassa*.

Oikeastaan koko tuo kuvitelma säästämisestä on surullinen. Parhaitenhan säästää ostamatta mitään. Ei kukkaro sitä tiedä, että nyt sieltä on mennyt "vain" 55 euroa, kun olisi voinut mennä 110. Tiliotteessa ei missään kohtaa korosteta hymiöillä viidenkympin tai satasen kuluttamista johonkin sellaiseen, joka olisi jossain oloissa voinut maksaa puolet enemmän. Tiliote vain todentaa, että rahaa kuluu. 

Ilman koteihin jaettavia mainoslehtisiä ja kauppojen neonkeltaisia ja kirkuvan oransseja kylttejä (kaikista hinnoista miinus 50%/alen loppurysäys) harva liittyisi alekarjaan. Se on se kuvitelma, usko (melkein) ilmaiseksi saamisesta, joka pitää ostoskeskukset täysinä. 

Joskus tulee ikävä isoisän aikaa sekatavarakauppoineen ja omavaraisine talouksineen. En usko väen koskaan parveilleen sellaisessa sekatavarakaupassa. 

Toinen käsittämätön kaupallinen ilmiö ovat ilotulitteet. Mitä iloa näistä tulitteista oikeastaan on ja kenelle? Hetken näyttää taivas hienolta, mutta se parin sekunnin ilo ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä ole vaivan eikä rahan arvoinen. 

Muuten olen sitä mieltä, että kaikki kehotukset suojalasien käyttämisestä ovat turhia. Kuin myös luennot alkoholijuomien ja ilotulitteiden yhteensopimattomuudesta. Kaikki median ilotulitusvalistus pitäisi lopettaa tähän paikkaan. Jos joku hölmö oikeasti tahtoo itsensä teloa jollakin naurettavaa nimeä kantavalla räiskehirvityksellä, niin se taitaa olla sen ihmisen ihan oma valinta ja tapahtuu kaikesta valistuksesta huolimatta. 

*) Moni = myös minä, myönnettäköön tämä.    

by Ninni

Työhuoneessasi palaa aina valo

ja näen pääsi nöyrästi painuneena papereiden puoleen. Kolmionmuotoista kynttelikköä et ole sentään alentunut hankkimaan ja se on hyvä.

Sinun huoneesi erottuu monien muiden, pimeinä olevien virkamiehenpesien, joukosta. Se on hyveellisyyden majakka, josta loistaa valo meille pimeiden polkujen vaeltajille. Sinun huoneesi verhot rajaavat tasaisen tarkasti ikkunaruutua: vasemmalla puolella ei ole yhtään enempää verhoa kuin oikealla, ne ovat ihan tasassa. Sinun autosikin täpöttää aina täsmälleen keskellä parkkiruutua – kuinka sen niin tarkkaan saatkaan ajetuksi, joudutko useinkin peruuttamaan ja ottamaan uusiksi, kunnes tulos miellyttää silmääsi?

Sinun huoneestasi tuleva valo on kellanharmaata. Se ei uskalla olla kirkkaampaa, sillä sinä et pidä kirkkaista väreistä. Pukeutumisessasikin suosit murrettuja värejä ja sinut näkee usein harmaassa ja ruskeassa.

Sinun työpöytäsi näyttää kaoottiselta, muttei se oikeastaan sitä ole. Siinä on järjestys: on omat paperisi ja sitten ne muut, vähäisempien kuolevaisten sinulle kantamat paperit, paperiuhrit. Omasi ovat aina siisteissä pinoissa ja tiedät tarkkaan missä mikäkin kuuluu olla. Muiden tuotoksista ei ole niin väliä, kelpaavat hyvin vaikka kahvikuppisi alustaksi paremman puutteessa.

Ja se kahvikuppisi sottaa, se vuotaa, se jättää ruskeita renkaita kaikkialle. Tai kenties olet liian kiireinen juodaksesi siitä huolella ja varmistaaksesi, ettei alahuulen ja kupin reunan välistä valu mitään. Lisäksi sinulla on tuskastuttava tapa syödä työpöytäsi ääressä ja kaikki sinulle papereita kantavat tulevat myös sen huomaamaan.

Välipäivät ovat sammuttaneet valot muista huoneista, mutta sinun paperisessa pesässäsi valo palaa. Se jää palamaan läpi uudenvuoden aattojen ja vappuaattojen ja pääsiäisten. Sinun kellanharmaa ikkunasi on avoin silmä pimenevään iltaan ja kahvin tuoksu luikertelee huoneestasi käytävälle. 

by Ninni

”Iloitse maallinen puuseppä, taivaallisen Arkkitehdin suojelija..”

Tänään Kirkko muistaa vanhurskasta Joosef Kihlaajaa, Neitsyt Marian ja Jeesuslapsen suojelijaa. Tänään muistetaan myös Herran veljeä Jaakobia ja VT:n puolelta tuttua kuningas Daavidia.

Arkisemmassa katsannossa joulu alkaa kääntyä loppuaan kohti. Meillä ainakin on siirrytty jo arkiseen ravintoon. PuoLiskoisen syntymäpäivä osuu joulun ja uuden vuoden väliseen aikaan, joten se tietysti luo oman juhlansa juhlan päälle.

Lyhyitä luonnehdintoja joulun aikana luetuista kirjoista:

Irina Ratusinskaja: Harmaa on toivon väri. Luin tämän viimeksi teini-ikäisenä ja yhä vain se koskettaa. Tuntuu huimalta ajatella Suomessa elettyä 80-lukua Neuvostoliittoon verrattuna. Minun ollessani huoleton koululainen oli itänaapurissamme yhä mielipidevankeja, joista runoilemalla vangituksi joutunut Ratusinskaja oli yksi. Elävästi kuvaa kirja vangin elämää nälkälakkoineen ja mielivaltaisine kurinpitoineen. 

Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan. Olihan sekametelisoppa, tämän olisi huoletta voinut jättää lukemattakin. Mielipuolinen juoni: nelikymppinen lääkeainetutkija katoaa uimareissulla ja oletetaan hukkuneeksi. Kaiken aikaa mies kuitenkin kuukkeloi jonkun lappalaisen piilopirtissä ja antaa vaimonsa ja lastensa hoitaa itsensä parhaan taitonsa mukaan. Avainasemassa ovat lääketutkijan ja hänen opettajavaimonsa päiväkirjat, joissa kumpikin sättii puolisoaan minkä ehtii. Luonas en ollutkaan tulee käsittääkseni juuri siitä: eletään arkea kuin ei mitään ja raivotaan päiväkirjalle toisesta osapuolesta. Onpa kypsää. Lisämaustetta soppaan tuo opettajavaimon päätös antaa pariskunnan tarina kirjailijan kerrottavaksi. Sitten opettajavaimon taiteilijaserkku ja kirjailija rakastuvat. Opettajavaimokin vähän ihastuu. On vähän biseksuaalisuuttakin ilmassa. Miksi tämänkin lainasin, sen kun tietäisi.

Eywind Johnson: Hänen armonsa aika. Vuonna 1974 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan romaani Kaarle Suuren ajasta. Kaarle Suuri on sivuosassa, keskeisiksi henkilöiksi nousevat langobardikansan edustajat Johannes Lupigis ja herttuan tytär Angilperta. Langobardien kukistettu kapinayritys  Kaarle Suurta vastaan vuonna 776 muokkaa kummankin elämän uuteen uskoon: Johannes Lupigis kokee niin vankeuden kuin kuninkaallisena sihteerinä elämisen edut ja Angilperta päätyy voittosaaliina aina linnanrouvaksi asti. Koko keskiajan maailma on kudottuna tähän romaaniin, mutta kovinkaan uskottavana en osannut pitää Johannes Lupigiksen kiintymystä tyttöön, jota hän ei oikeastaan edes tuntenut. Ja joka myöhemmässä elämässään muuttui nykykäsitysten mukaan mielipuoliseksi väkivallattareksi.    

by Ninni

Joululiikenne sujuu rauhallisesti..

.. ja miksei sujuisi? Me emme ainakaan ole tukkimassa sitä. Emme vietä tuntikausia kireinä autossa istuen, sylissä joku kaamea suklaarasia tai pakkokukka viemisinä ja mieli pahana. Sen sijaan olemme täällä: kuusi on saatu sisään ja koristeltukin on jo huomista varten. Olen leiponut maanisella innostuksella ja kunhan tämän postaukseni postaan, niin leivon taas. Iltayö täyttyy kanelin ja muiden mausteiden tuoksusta.

Karitsasta ja Kalevalasta 

Luin Terho Pursiaisen kirjan Karitsan kiukku. Ihan mielenkiintoista luettavaa, tosin en ollut aivan varma siitä mihin kirjoittaja tähtäsi. Kai se oli sitä samaa vanhaa, kristinusko on käsitettävä vertauskuvallisesti ja sen sanoma (sielun kuolemattomuus, kadotus yms.) ovat vertauskuvia, kielikuvia? Kadotuksessa olo on olla kadoksissa itseltään et cetera. Taisi olla ripaus Sartrea tuossa tekstissä, tai siltä se ainakin tuoksahti minun nenääni.

Monesti tulee miettineeksi mihin eksistentialismin ilosanoman syöneet ja sulattaneet oikeastaan tarvitsevat Raamattua ja koko kristinuskon kieltä ja kuvastoa? Vertauskuvia, kielikuvia ja suurta runoutta on ihmiskunnan historia pullollaan ilman niitäkin. Tällaisissa tapauksissa tulee mieleen, että Raamatun sijasta voisi aivan yhtä hyvin alkaa pitää Kalevalaa pyhänä kirjana, koska vertauskuvallisesti ja kielikuvallisesti käsitetyn uskonnon maailmassa sen sanoman totuusarvo sekä merkitys olisi tasan sama kuin Raamatun. Vai olisiko Bhagavadgita parempi vaihtoehto? 

Mahatma Gandhi ja minä

Olemme PuoLiskoisen kanssa tehneet poliittisen vakaumuksemme paljastavia nettitestejä. Minä olen samoilla linjoilla Mahatma Gandhin kanssa. Ei yhtään huonompi juttu kohdata vierellään koordinaatistossa sellainen nimi. Huonomminkin voisi olla. 

Blogin joulurauha

Blogikin joulurauhaantuu jouluaatoksi ja varsinaiseksi joulupäiväksi. Meillä ei pahemmin harrasteta sähköisten viihdevempeleitten kanssa häärimistä joulun aikaan – niistä saa tarpeekseen arkena. Eivät kilkuta kännykät, ei humise PC. 

by Ninni

Joulu ei ole tänään

Olin liikkeellä oikein suuressa mittakaavassa. Kävin sen seitsemässä kaupassa epätoivoisena tavoitteena löytää palvomiamme Auran Pikkuleivän Sydänhyviä. Ne ovat viime viikkojen aikana kadonneet kaikista niistä kaupoista, joissa normaalisti käymme ja jaettu surumme on ollut suuri. Siispä vyötin itseni taisteluun – supermukavat kengät, käteistä rahaa, lämmin takki, aikaa – ja lähdin kiertämään vieraampia veräjiä, outoja ostosmaailmoja.

Maskun Tarjoustalossa tärppäsi. Keksihyllyllä kohtasi rakastaja rakkautensa kohteen, keltaisella kuorrutuksella somistettuja sydänpiparkakkuja muovilaatikossa. Mieli piristyi aivan ihmeellisesti. Laatikko kainalossa laukkasin autonkaiseni luo ja lähdin kohti uusia seikkailuja. 

Paha kyllä ne sydänhyvät olivat vähän "liikaa" minulle. Jos pääni sisään olisi voinut kurkistaa, niin siellä olisivat ajatukset menneet jotenkin näin: "..hyvä kun löytyivät.. on ne niin hyviä.. keltainen väri tosin vähän.. joulu kerran vuodessa.. iso laatikko, pienempikin kai olisi riittänyt.. mutta PuoLiskoinen syö aina niin mielellään.. rapean rapsakoita.. löysinpäs kun kerran lähdin.. kertakaikkisen mainioita.. hyvä minä.. kuorrutuskin niin hyvää.." Päässä pörisi. Ruokaostoksille ehtiessäni olin vielä jalat irti maasta ja se kostautui. Kotiin palatessani, ruoanlaiton aloittaessani, huomasin unohtaneeni autuaasti tämänpäiväiset ruokatarpeet. Joulua varten kyllä on kaikki, mutta joulu ei ole tänään. 

Meni sitten eilisen ruoan syömiseksi tänä päivänä. PuoLiskoinen kesti koettelemuksen stoalaisella mielenlujuudella, vaikka raukkaparka söi sitä samaa eilistä murkinaa jo lounaaksikin. No, ainakin meillä on nyt niitä Auran piparkakkuja.

Jostakin syystä tänään ostoksilla oli erityisen kääpiö olo. Tuntui kuin kaikki muut olisivat olleet pitempiä. Johtuu varmaan siitä kenkävalinnasta. Korot nostavat pois pygmien maailmasta, mukavat pikkuleivänmetsästyskengät suistavat sinne takaisin.

Istun kahdella tuolilla, elän kahdessa maailmassa

Toinen maailma on omani, toinen Ingmar Bergmanin. Laterna magica imaisee mukanaan ja kaikki tämä tässä katoaa. Miksi minusta tuntuu kuin ihmiset olisivat ennen televisiota ja tietoverkkoja olleet yksilöllisempiä? Nyt kaikki tuntuvat jakavan saman maailman ja se maailma on ahdas.  

by Ninni

Hyvä Tuomas joulun tuopi

Päivät kalenterissa ovat juosseet jonnekin ja nopeasti. Olemme ehtineet Tuomaan päivään. Apostoli Tuomas Kaksosen päivänä piti vanhan kansan jouluvalmistelut olla jo valmiina, oluet pantuina, teurastukset tehtyinä ja leivonnaiset leivottuina. Näin kertoo ainakin ystävämme Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossaan.

Tästä päivästä jouluaattoon asti vietämme myös pesäpäiviä: talvipäivän seisauksesta kolme päivää eteenpäin aurinko on pesässään. Jos näinä päivinä aurinkoa ei ollenkaan näy, niin tiesivät esivanhempamme odottaa sateista kesää. Pienikin paiste taas kertoi tulevan kesän olevan aurinkoinen ja kuiva.

Mustanharmaa varis ja tuo armon valkokyyhky

Olimme eilen kirjastossa. Pakko oli hamstrata paljon luettavaa joulun päiviksi. Kävimme sekä Mynämäen että Raision kirjastoissa. Raision kirjaston pihalla näimme suuren, lihavan variksen. Mustanharmaana se käveli keikkuen nurmikolla, eikä oikeastaan näyttänyt pelkäävän meitä. Kaupunkilinnut voivat hyötyä vähän erilaisesta talviruokinnasta kuin mitä talipallot ja auringonkukan siemenet edustavat. Luulisi grillikioskien ja muiden vastaavien osaltaan pulskistuttavan lintuja: tule tänne riemulla, ota hampurilainen multa.  

Lainasin uudestaan Ingmar Bergmanin Laterna magican. Poliittista historiaa edustakoot Jukka Rislakin Maan alla ja En kyyneltä vuodattanut. Ville Tikkasen Partisaanien uhrit lainasin myös – pistää miettimään kaksi kertaa ennen partisaanivalssin hyräilemistä.

Lainasimme myös joululauluisen CD:n, kunhan ensin olimme varmistuneet siitä, ettei tonttu Torvinen seikkaile tällä levyllä. Inhoan sitä laulua oikein sydämeni pohjasta – valitettavasti se kuuluu aika usein näinä joulua edeltävinä päivinä autoradiosta. Muutenkin tuo koko tonttutematiikka saa itselleni melkein allergisen ihottuman aikaiseksi. 

Tämä CD nyt kuitenkin on kuin balsamia tonttuallergikolle. Adeste Fideles ja Tuo armon valkokyyhky eivät ärsytä. 

Armon valkokyyhky ei todellakaan lennellyt Myllyssä, jossa ostoksia teimme. Syvä sääli täytti mielen hullua ihmiskuntaa kohtaan. Jos ovat sodat käsittämättömiä, niin yhtä käsittämätön on joidenkin onnettomien taipumus lykätä jouluostokset viime tinkaan ja sitten kärsiä siitä. 

by Ninni

Ikonin Aika

Miten ihmisten maailmankuvaan vaikutti lentolaitteiden keksiminen? Tai avaruuden valloitus? Ihminen ei koskaan enää katso maailmaa samoin silmin, kun on kerrankin nähnyt pellot allaan tilkkutäkkinä ja järvet pikku lätäkköinä. Saati nähtyään kuvan maapallosestamme avaruudesta käsin: kaunis sinivalkoinen pallo keskellä mustaa, tyhjää avaruutta. Kuinka yksin olemmekaan.

Tämä ajatus tuli mieleen katsellessani Tarkovskin Andrei Rublevia, sitä alkua, jossa alkeellisella kuumailmapallosysteemillä lentoon nouseva ihminen kokee pienen hetken ajan lintuperspektiivin.

Andrei Rublevia katsoo eri tavalla koettuaan omakohtaisesti ikonimaalauksen ihmeet.

Eilinen oli monessakin mielessä Ikonin Aikaa: tuo elokuva, jota katselin silmät ristissä, väsyneenä mutta kyvyttömänä nukkumaan ja sitten PuoLiskoisen tarjoama ihana yllätys ikonikalenterin muodossa. Hän poikkesi kotimatkallaan ostamassa sellaisen vuodelle 2009. Ihania, ihmeellisiä, suuria ikonin kuvia vuoden jokaiselle kuukaudelle. Oikein alkoi odottaa kevättä ja mahdollisuutta päästä taas uudelle ikonimaalauskurssille. Kalenteria katsoessamme alkoi taas tuntua siltä, että maalaamme varmasti vielä maailman kaikki ikonit. Niin paljon suunnitelmia tuntui molemmilla olevan.

Joskus jotkut nykyaikana tehdyt ikonit epäilyttävät minua. Ne ovat liian siistejä, liian sieviä – kauniita kuvia. Kauneudessa ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta jotkut näistä nykyikoneista tuntuvat kuuluvan enemmän järjen maailmaan kuin tunteen.

by Ninni

Soutuvenheellä Ruotsiin

Luin Göran Schildtin kirjan Nuoren sotilaan päiväkirja 1939-1945. Ihmeen selkeästi Schildtkin näki maailmansodan osapuolten tilanteen sodan lopussa, hävinneiden demonisoinnin ja Neuvostoliiton vapauttamisen vastuusta samanlaisista teoista kuin mihin Saksa oli syyllistynyt.

Sen sijaan huvittava oli kuvaus yksityiskohtaisista suunnitelmista paeta Suomesta jatkosodan käännyttyä huonommalle kannalle. Ilmeisesti purjehdussuunnitelma läntisestä Suomesta Ruotsiin oli tarkkaan suunniteltu ja kai periaatteessa ihan toteuttamiskelpoinenkin.

Tietysti on helppoa ymmärtää ihmisten huoli tuossa historian vaiheessa ja on mahdollista ymmärtää pakoajatuksetkin: Suomen tulevaisuus näytti hataralta. Silti noiden purjehdussuunnitelmien huvittavuudelle ei oikein voi mitään, ne vain vaikuttavat koomisilta. Schildtin kohdalla pako ei toteutunut. Hän muutti perinteisemmällä tavalla Ruotsiin sodan jälkeen.

En osaa kuvitella itseäni suunnittelemassa pikku purjehdusta länsinaapuriin. Siinä tapauksessa ehkä voisinkin jos mukana olisi joku rakas ihminen, jonka tulevaisuuden haluaisin turvata. Mutta itseni kohdalla en oikein osaa tätä vaihtoehtoa mielikuvitella. Ja miten Ruotsikin olisi suhtautunut suomalaispakolaisiin? Pakolaisen status voi taata hetken verran myötätuntoa ja lämmintä kättä, mutta se tilanne muuttuu pian. Tämänpäivän romanttinen pakolainen on huomispäivän taakka ja rasite.

by Ninni

Soitto on suruista tehty – vaikka hilpeältä kuulostaisikin

CD-soittimessa on Glenn Milleriä. Sota-ajan musiikkia, tuhoon tuomittujen epätoivoista hilpeyttä, tulevaisuususkoa yhdistyneenä tuomion tunnelmiin. Lauluja uskollisuudesta, odottamisesta, paremmasta huomisesta. Laivamme nimeltä Sivilisaatio voi upota, mutta ainakin se uppoaa kaikki liput liehuen.

Joulumieli potenssiin kymmenen

Jotkut odottavat joulua puoli vuotta. Tällaisen uutisen luin. Meillä Suomessa on tosiaan varaa uutisoida joulun odottamisen eri asteista. Muistan kerran valitelleeni suomalaisten uutisten tylsyyttä eräälle puolalaiselle, länteen loikanneelle tuttavalleni. Loikannut katseli minua silmät pyöreinä ja sanoi häntä taas hävettäneen oman kotimaansa ainaiset kuohunnat ja isot otsikot. Kun tuntui välillä tapahtuvan liikaakin ja ulkomaalaisilla oli ihmeteltävää. Niinpä niin, koskaan ei ole ihminen tyytyväinen.

Minä en laske itseäni ihan kiihkeimpiin joulunodottajiin, mutta mainitsenpa vain kaikkien pakettikorttienkin olevan askarreltuina ja lahjuksiin kiinnitettyinä. Oli melkoinen ongelma saada kortteihin siistit reiät, joista narut pujotettiin läpi. Ensin yritin ihan tavallisella rei'ittäjällä, mutta sen tekemä reikä oli aivan liian suuri kortin kokoon nähden. Jättimäinen! Tyydyin sitten sohimaan saksilla ja yltiöpäisen luovuuden vallassa kokeilin jopa tökätä paistilämpömittarin kartongin läpi – se ei ollut mikään hyvä idea, en suosittele.