Tekijä: Ninni

by Ninni

Väärät messiaat, väärät kädet

Luin Jaan Kaplinskin kirjat Kirje isälle ja Titanic. Ensimmäisestä pidin paljon, toisesta en niinkään. Kirje isälle on kirje tuntemattomalle: kirjoittajan isä, puolalainen intellektuelli Jerzy Kaplinski, oli yksi monista neuvostoaikana leireille nääntyneistä. Kaplinski oli isän vangitsemisen aikaan vasta vauva, eli mitään omia muistikuvia isästä ei ole. 

Poissaolevan tekee läsnäolevaksi rakkaus ja muistaminen. Tuntematonta isää voi lähestyä suvun ja ystävien kertomusten kautta. Näin Kaplinski kirjassaan tekeekin. Alussa rakenne ja tavoite on selkeä, mutta kirjan loppua kohti se laajenee kattamaan pohdintoja ekologisesta elämäntavasta ja Viron toisesta tasavallasta, yli kansallisuuksien ja valtiorajojen rynnivästä ahneuden kulttuurista. 

Kaplinski muuten on frankilaisten jälkeläinen. Tämä on uskomattoman kiehtovaa. Jacob Frank on yksi juutalaisen historian kiistanalaisista hahmoista, väärä messias. 1600- ja 1700-luvuille osuu Euroopan juutalaisten historiassa kaksi merkittävää väärää messiasta: Sabbatai Zevi ja Jacob Frank.

Kummallekin oli ominaista juutalaisen identiteetin kiertäminen, sen uudelleen määritteleminen tai laajentaminen: Sabbatai Zevi kääntyi pahojen assosiaatioiden vuonna 1666 pakon edessä islamiin ja frankilaisuus taas oli erikoislaatuinen sekoitus kristinuskon ja juutalaisuuden elementtejä. Zevin seuraajat kääntyivät islamiin ja frankilaiset sekoittuivat kasteen otettuaan Puolan katolilaiseen väestöön – myös aatelistoon. Voisi kenties sanoa väärien messiaden esimerkillään ja opetuksellaan mahdollistaneen juutalaisen väestön selviämisen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Kääntyminen kristinuskoon tai islamiin sai väärän messiaan esimerkin myötä oikeutuksen myös uskonnollisessa mielessä.

Sabbatailaisesta yhteisöstä lähtöisin olevan Jacob Frankin suosion taustalla voidaan nähdä Bogdan Chimielnickin päivien verilöylyt, jotka veivät noin sadantuhannen juutalaisen hengen Ukrainassa. Murhat synnyttivät inhimillisiä ja taloudellisia menetyksiään surevan väestön keskuudessa pohjan messiaanisille toiveille. Massamurha nimittäin selitettiin – perinteiseen juutalaiseen tapaan – Messiaan tuloa edeltäväksi koettelemukseksi.

Frankilaiset ovat olleet pitkään vaiti alkuperästään. Juutalaisten sukujuurien mainostaminen ei yleisesti ottaen ole ollut viisas veto antisemitistisesti orientoituneessa Euroopassa, mutta frankilaisuuteen – kuten myös sabbetailaisuuteen – liittyy myös muitakin, ehkä noloina pidettyjä salaisuuksia. Lahkojen taipumus seksuaalisiin orgioihin, ryhmäseksiin, kysymykset isyydestä – kaikesta tällaisesta haluttiin pitää matalaa profiilia. Nykyisin kaikki tämä on lähinnä kuriositeetti. Minusta väärät messiaat ovat kiinnostavia. 

Jaan Kaplinskissa on säilynyt jotain frankilaisesta "mihinkään kuulumattomuudesta", tai kuulumisesta kaikkeen. Virolaisen äidin (Nora Raudsepp) ja puolalaisen isän poika on kotonaan ja ei ole kotonaan Virossa. Ja sama pätee Puolaan.

Me vääräkätiset

Eilen oli kirjastopäivä. Balettia ei ollut – koko liikuntakeskus oli suljettu uintikisojen vuoksi. Harmittelin asiaa, mutta kirjastosta löytää lohdutuksen. Löysin mielenkiintoisen kirjan Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa. Sopii minulle, vasenkätiselle, erittäin hyvin. Joskus surkuttelen ja säälin kaltaisiani, niitä ennen eläneitä. Minä sain vapaasti toteuttaa itseäni vasemmalla kädelläni, mutta aina eivät ihmiset ole olleet niin onnekkaita.

Minulle vasenkätisyys on äitini kautta tullutta perimää. Enoni on vasenkätinen ja äitini äiti oli jotakin niin harvinaista kuin molempikätinen. Sellaista harvoin tapaa, mutta Karin-isoäitini oli tällainen erikoislaatuinen tapaus. Omassa perheessäni olen ainoa vasenkätinen.

by Ninni

Pari sanaa islamista

Luin Ayaan Hirsi Alin Pakomatkalla. Jo legendaarisen maineen saavuttanut nainen kertoo siinä vaiheensa somalialaisesta lapsuudesta aina hollantilaiseen poliitikkouteen asti. Uskomaton tarina! Kirjan alkuosaa lukiessa oli vaikea muistaa kirjoittajan olevan ikäluokkaa -69, PuoLiskoisen ikäinen, koska elämäntapa tuntui niin vanhahtavalta.

Ayaan Hirsi Alin äiti ei tiennyt ihmisten käyneen kuussa. Elinympäristössä ei ollut epätavallista törmätä lukutaidottomiin ihmisiin. Kirjoittajan isoäiti järjesti perheen tytöille ympärileikkaukset. Yksilöllisyyttä länsimaisessa mielessä ei oikeastaan ollut: yksilö nähtiin aina suhteessa klaaniinsa ja perheeseensä. Viisivuotias tyttö sai opetella ulkoa esi-isänsä kolmensadan vuoden ajalta. Myöhemmin rimaa nostettiin kahdeksaansataan vuoteen. Tarkoituksena on luoda yhdistävä side kahden somalin kohdatessa. Tavatessa luetellaan esi-isät ja sitten kun ensimmäinen yhteinen löytyy niin saadaan oikeus puhutella toista serkuksi. Ja sukulaisuus tietysti velvoittaa auttamaan.

Avioliitot olivat järjestettyjä ja sellainen tuli myös Ayaan Hirsi Alin osaksi. Neuvokas nainen pakeni serkusavioliittoa Hollantiin, jossa loi itselleen uuden elämän ja aiheutti valtaisan kohun islamin kriitikkona ja naisten oikeuksien puolustajana.

Ayaan Hirsi Alin tähänastinen elämä piirtää uskomattoman kaaren auktoriteettiuskoisesta islamista Theo van Goghin kanssa tehtyyn elokuvaan, joka myöhemmin koitui van Goghin kohtaloksi.

Sattuman (uutis)satoa

Sattumalta eilen sattui silmääni tämä uutinen: saudien vaikutusvaltaisin uskonoppinut Abdul-Aziz Al Sheikh julistaa 10-12-vuotiaiden tyttöjen olevan avioitumiskelpoisia. Iranissa 9-vuotias tyttö voi mennä naimisiin. Iranissa tapa perustuu profeetan jäljittelyyn: profeetan hyväksi katsoma ja tekemä teko katsotaan sopivaksi myös muille uskoville.

Hirsi Alin kirja ja tuollaiset uutiset saavat pakostakin miettimään islamin suhdetta naisiin ja naisten oikeuksiin. Vaikka muslimimaa omaksuisi sekulaarin lainsäädännön, niin mitä tehdä kun ihmisten oikeuksia loukkaavat asiat löytyvät kuitenkin pyhistä teksteistä? Toinen vaikeasti ymmärrettävä asia on moniavioisuus ja sen salliminen miehille, mutta ei naisille.

Haluaisin ajatella, että lapsivaimot ovat mahdollisuus tietyissä maissa, eivät kuitenkaan sääntö ja tapa. Mutta oma etiikkani sanoo, ettei niiden pitäisi olla edes mahdollisuus. Ei koskaan eikä missään. Oman ymmärrykseni mukaan ne ovat väärin. Kulttuurirelativisti minussa lähtee pitkälle lomalle pelkällä menolipulla varustettuna. 

Islamissa viehättää sen selkeys, selvät säännöt elämän eri tilanteisiin. Monelle muslimille usko ohjaa arkea aivan eri tavalla kuin maallistuneiden kristittyjen tapauksessa. Pukeutumisvalinnat – hijab – viestittävät näkyvästi kuulumisesta tiettyyn yhteisöön. Naista ei pakoteta työelämään, vaan työssäkäynti on lähinnä mahdollisuus. Länsimainen nainen puurtaa kahta päivää: ensin ahkeroi ansiotyössä sen jälkeen siivoaa sotkuisen kotinsa ja hoitaa lapset siinä sivussa. Ja koko ajan se syyllisyys, ne vihjailut, kukaan ei oikeastaan tiedä mikä on oikea tapa toimia ja mikä väärä. Viet lapsesi päiväkotiin ja teet uraa – itsekäs, paha nainen. Olet kotona lastesi kanssa – varsinainen häviäjä, kotiäiti. Muslimit näyttäisivät arvostavan kotia ja seuraavan sukupolven kasvatustyötä paljon enemmän kuin moni länsimainen ihminen, jolle tuottamaton väestönosa (lapset ja vanhukset) ovat laitoksiin lykättävä välttämätön paha.

Voin ymmärtää islamin viehätyksen erityisesti täällä länsimaissa lainsäädännön suojellessa kansalaisia mahdollisilta ylilyönneiltä. Mutta ihmettelen kuinka ihmiset oikeuttavat mielessään nämä lapsiavioliitot, kehotukset lyödä omapäistä vaimoa ja moniavioisuuden? Niitä kun ei kuitenkaan voi selittää kulttuurisidonnaisiksi asioiksi, vaan ne ovat olemassa ihan siellä uskonnon ytimessä, Koraanissa. Voiko muslimi sanoa profeetan olleen väärässä jossakin suhteessa, tai tehneen väärin?

by Ninni

”Nuutin syötin, Nuutin juotin..”

Sitkeimmätkin joulun viettäjät lopettavat ilakoinnin Nuutin päivään. Menneinä aikoina tämä oli sitä aikaa, kun oluttynnyrit tyhjennettiin ja hassunkuriset nuuttipukit kulkivat talosta taloon kestityksen toivossa.

Meillä joulusta muistuttaa enää pihalla pikkuruisia valopisteitä kantava komea tuijamme. Onneksi nuo pienet valot eivät ole mitenkään liian "jouluisia", vaan niitä kestää katsella pitempäänkin. Tulevana viikonloppuna taitaa PuoLiskoinen taas saada tehtäväkseen nousta tikapuille ja riisua tuija valoistaan.

Saksista, hunajasta, muistamisesta

Luin Vladimir Nabokovin muistelmateoksen Puhu, muisti. Parhaiten Lolitastaan tunnettu kirjailija kuvaa siinä lapsuuttaan ja nuoruuttaan tsaarin Venäjällä. Nabokovin isä kuului siihen joukkoon, joka ehkä tervehti ilolla maaliskuun porvarillista vallankumousta, mutta joka kauhistui lokakuun vallankumousta ja jonka tuo jälkimmäinen kumous sai jättämään Venäjän.

Nabokovin kirjassa pari asiaa vaikutti tutulta. Ensinnäkin kirjailijan tapa nähdä kirjaimet jonkun tietyn värisinä. Itse en ajattele kirjaimia väreinä, mutta minulle ihmiset ovat värejä. Esimerkiksi PuoLiskoinen on metsänvihreä. Omaa väriäni en näe – ehkä tarvitaan ulkopuolinen näkemään se? Toinen merkittävä havainto kirjassa koskee unta ja unettomuutta, sitä voisi pitää suorastaan meidän unettomien mottona: "Uni on maailman kaikista veljeskunnista tolvanamaisin, ja sillä on suurimmat jäsenmaksut ja törkeimmät rituaalit. – – Olenpa kuinka väsynyt tahansa, minulle on sanomattoman vastenmielistä tulla temmatuksi irti tajuisuudesta.." Laillani Nabokovkin ihmettelee niitä, jotka pystyvät noin vain nukkumaan junissa ja muissa julkisissa paikoissa. Tulla temmatuksi irti tajuisuudesta – siinäpä se, pähkinänkuoressa.  

Terapiauskovaisille voisi suositella Augusten Burroughsin surkuhupaisaa muisteloa Juoksee saksien kanssa. Burroughs varttui henkisesti epätasapainoisten vanhempien kanssa, kunnes vanhemmat hylkäsivät hänet asumaan pähkähullun psykiatrin suurperheeseen. Uuteen elämäntapaan kuului pedofiiliin tutustuminen ja koulusta vapautuminen tohtorin avustaman lavastetun itsemurhayrityksen kautta (lääkärin etiikka venyy ja paukkuu). Ulosteista ennustava, monia "vaimoja" pitävä tohtori Finch menetti myöhemmin lääkärinoikeutensa, mutta ei suinkaan mielipuolisten menettelyjensä vuoksi, vaan vakuutuspetoksen tähden. 

David Grossmanin Leijonahunaja on oivallinen tutustuttaja Simsonin tarinaan. Grossman ei lähesty tuota raamatullista voimahahmoa teologina, vaan kirjailijana ja kertomuksen analysoijana. Simsonin psykologia, hänen arvaamattomat ja rajut voimannäyttönsä saavat Grossmanilta oman selityksensä mahtajan sivullisuudesta ja ulkopuoliseksi jäämisen tunteesta. Simsonin naissuhteita tuntuu leimaavan suoranainen halu tulla petetyksi, suhde naisiin samoin kuin viholliskansaan on ambivalentti. 

Simsonin tarina löytyy Vanhasta testamentista, Tuomarien kirjasta. Nykylukijalle tuomari tuo sanana mieleen lainoppineen salkkumiehen, kuivan lakipykälien pyörittelijän. Tuomarien kirjan aikoina – noin 1200-1050 eKr – ilmauksella oli värikkäämpi merkitys. Tuomarit olivat Israelin kansan johtajia ja oikeuden jakajia. Tehtävä ei ollut perinnöllinen.

Noihin aikoihin Israelilla ei ollut mitään varsinaista keskushallintoa eikä kuninkuutta – perinnöllinen kuninkuus alkoi vasta kuningas Daavidista. Tuomarien aikaan Israelin kansa oli koko ajan ulkopuolisen uhan alainen. Israelilaiset asuttivat vuoristoja ja ylänköseutuja, mutta naapurien korkeampi sivistys ja eritoten parempi aseistus estivät tehokkaasti alavampien alueiden valtauksen. Maanviljelyksen kehittyminen oli vaikea prosessi: viljellyt sadot tuhottiin tai vietiin viholliskansojen toimesta. Uskonnollisessa mielessä aika oli ongelmallinen. Esiintyi paineita jättää Jahve paimentolaisten jumalaksi – maanviljelystä harjoittavat kokivat kiusausta siirtyä suosiolla Baalin palvojiksi. 

Tuomarit jaetaan pieniin ja suuriin. Simson kuuluu suuriin – samoin kuin muuten ainoa naispuolinen tuomari, Debora. Simson oli myös nasiiri, Jumalalle vihitty henkilö. Poikkeuksellisen Simsonin nasiiriudesta tekee sen kesto: enkeli ilmoittaa Simsonin äidille tämän pojan olevan nasiiri kohdusta hautaan asti. Nasiirilupaus ei läheskään aina ollut koko elämän kestävä: esimerkiksi apostoli Paavali teki hänkin nasiirilupauksen kolmannella lähetysmatkallaan. Nasiirin tulee välttää saastuttavia asioita: viinin juontia ja kaikkien viiniköynnöksen tuotosten nauttimista, hiusten leikkaamista ja kuolleen kanssa kosketuksiin joutumista. Simsonin tapauksessa jo hänen äitinsä noudatti viinikieltoa, olihan poika jo kohdusta asti määrätty tehtäväänsä. 

Mutta takaisin Grossmaniin. Hänen Simson-tulkintansa ovat kiehtovia. Ajatus vanhempien vallankäytöstä, ainaisesti katkaisemattomasta napanuorasta Simsonin ja vanhempien välillä on nykylukijaan uppoava. Grossman ottaa tarinan Simsonista, joka on oikeastaan melkoinen luuranko – kehikko – ja kasvattaa siihen lihan ja veren. Tietysti kaikki tällaiset tulkinnat ja selitykset ovat meidän aikamme tulkintoja ja selityksiä. Tuskinpa vanhatestamentillisen ajan ihmiset lähestyivät asioita samoin kuin me. Suuren tarinan tunnistaa kuitenkin siitä, että se puhuttelee eri aikojen ihmisiä ja mahdollistaa monenlaiset erilaiset tulkinnat. Unholaan uppoavat ajan ja paikan liiaksi vangitsemat kertomukset vailla yleisinhimillistä viehätystä.       

by Ninni

Sama olematta sama

Yläasteella ollessani minulla oli kauniit, punaiset talvisaappaat. Kauniin lisäksi ne olivat käytännölliset: niillä käveltiin monen monta kilometriä kouluun ja koulusta kotiin. Nuo punaiset talvisaappaat (mokkanahkaa) taisivat olla 13-vuotiaan Ninnin jalkojen kaunistus ja mielen ilo. 14-vuotiaana sain (taas mokkanahkaa) olevat, kirkkaan siniset polvipituiset talvisaappaat. Niiden takaosassa oli hapsuja vähän intiaanityyliin. Ne olivat siihen aikaan supertyylikkäät teinitytön saappaat. Käytin niitä anilliininpunaisten vakosamettihousujen kanssa – minä valitsin mielellään yllättäviä ja rohkeita väriyhdistelmiä siihen aikaan, minä "daideellinen nuori".  

Noinkohan nykyisin enää kukaan vanhempi laittaisi lastaan kävelemään useamman kilometrin matkan, jos pakkasta on 30-40 astetta? Muistan kävelleeni sen yhden huikean pakkastalven läpi, sen kun lämpötilat alkoivat olla samaa kuin talvisodassa. Kerrospukeutuminen auttoi, mutta silmät joutuivat koville. Muistan niitä särkeneen kylmässä. Nyt tajuan ajatella silmien ehkä olevan suorastaan vaarassa niin matalissa lämpötiloissa. Silmähän on suureksi osaksi vetinen laitos ja vesi tuppaa jäätymään kylmällä.

Koulumatkan varrella oli leipomo. Leipomoissahan toiminta alkaa hyvinkin aikaisin aamulla ja voi ihanuus sitä tuoreen, paistetun leivän tuoksua aamuisin!

Meillä kivikauden nuorilla ei ollut mp3-soittimia tai iPodeja, mitä niitä nyt on. Oman pään sisällön piti riittää koulumatkan piristykseksi. Minulla oli tapana noihin aikoihin miettiä erilaisia kuvitteellisia maita ja valtakuntia. Keksin niille nimiä, jotka muistuttivat mahdollisimman vähän mitään olemassa olevia valtioiden nimiä. Ja sitten mietin niiden valtiomuotoa, niiden yhteiskuntia. Tietysti yritin miettiä mahdollisimman täydellisiä ja ihmistä eniten onnellistuttavia hallintojärjestelmiä.

Kaikki tämä – paitsi ehkä nuo kuvitteelliset valtakuntani – tuli mieleen viime keskiviikkona, noin kymmenen pakkasasteen päivänä. Olin käymässä eräässä paikassa ja kuulin ihmeekseni naukuvani kahdelle ihmiselle jotain sellaista, että "melkein kuolin tuonne pakkaseen" – jotain tämän tyylistä päästin suustani. Siis kymmenen asteen pakkasella, automatkan jälkeen. Heti sanojen jälkeen se oivallus: mitä ihmettä minä oikein puhun? Kuitenkin olen se sama ihminen, joka kerran veti samettihousut ja toppatakin päälle ja taivaansinisissä saappaissa käveli kymmenien pakkasasteiden läpi kouluun. Se sama tyttö piti luistelemista hauskana puuhana talvisin. Siitä tytöstä tullutta naista ei saisi luistinradalle palelemaan kirveelläkään.  

Vaikka kuinka yritän, niin en enää pääse lähelle sitä ihmistä, joka kerran olin. Luen vanhoja päiväkirjoja ja muistan asioita, mutta olen muuttunut. Olen sama olematta sama.

by Ninni

Laajoina kaarina

Luin Azar Nafisin Lolita Teheranissa. Se on kertomus kirjallisuuden professorin vallankumouksellisesta opintopiiristä, jossa luetaan iranilaista ajatusmaailmaa uhmaavia klassikoita. Klassikot, kuten esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolita, päätyvät peilaamaan erikoisella tavalla totalitaarisen hallinnon muovaamaa elämäntapaa. 

Nafisin opintopiiriin kuului seitsemän nuorta naista. Piirin keskustelut sivusivat kirjallisuuden lisäksi myös naisten yksityiselämää: erään avioliitossaan kärsimää pahoinpitelyä, toisen elämää tyrannisoivan pikkuveljen valvonnan alla, kolmannen haaveita muuttaa ulkomaille. Samaan aikaan käydään läpi Iranin vaiheita: islamilaista vallankumousta ja Iranin ja Irakin välistä sotaa. Ja sitä, kuinka täysivaltaisten, emansipoituneiden äitien täytyi katsella tyttäriensä kasvavan maassa, jossa naisen oikeudet kuihtuivat.   

Azar Nafisin oma elämä ahdistavien sääntöjen Iranissa vaihtui vuonna 1997 elämään Yhdysvalloissa ja professuuriin Johns Hopkinsissa.

Paikoitellen lukukokemus oli suorastaan absurdi. Kultahatulle järjestetty oikeudenkäynti erityisesti huvitti. Englantilaisen kirjallisuuden opettaminen Teheranissa on varmasti ollut kivinen tie. Jatkuva poikkeaminen asiasta, siirtyminen sivuraiteille, koko se pakko alistua pohdiskelemaan onko joku tietty romaani islamilaisen moraalin mukainen vai ei – masentava ajatus. 

Luin kirjan yhdeltä istumalta. Tuloksena oli melkoinen särky niskassa ja hartioissa, mutta oli se sen arvoista.

Kotikärpänen

Siivosin talon. Urakkaa säesti Miles Davisin musiikki. Se vaikuttaa kaikkeen: imuroinnista tulee nykivää, säpsähtelevää liikkumista. Moppaus sujuu vuoroin laajoina kaarina, vuoroin nopeina, hankaavina liikkeinä.

Imurin surina on kotikärpäsen pörinää.  

by Ninni

Huomioita, havaintoja

Haluaisin elää samanlaisessa talossa kuin herra Hulot elokuvassa Enoni on toista maata. Juuri sellaisessa vanhanaikaisessa, vähän mielipuolisessa rakennuksessa, jossa on Elämää isolla E:llä.

Miksi vauhtipömpelit (siis nämä ajonopeutta vakoilevat, hirvittävän rumat harmaat potentiaaliset kamerankätköt teiden varsilla) ovat kuudenkympin nopeusrajoitusten kohdalla aina valvovalla silmällä varustettuja? Kahdeksankympin nopeusrajoituksella suurin osa niistä hökötyksistä on kamerattomia, pelkkiä tienvarren autoilijanpelättejä. Mutta annas olla, kun ajat jonkun kunnanvaltuuston mielivaltaisilla perusteilla määrittelemälle kuudenkympin alueelle! Jo riittää kameroita, jo riittää valvontaa. Näin ainakin Kustavintien varrella.  

Tietysti tarkoitus on saalistaa sakkoja. Lisää vatsantäytettä valtiolle. Monet noista kuudenkympin rajoituksista ovat sellaisia, että kiusaus rikkomukseen on melkein ylivoimainen.  

Ostin apteekista kolme rasiaa salmiakkia. Myyjä kertoi minulle sen verenpainetta nostavan vaikutuksen kestävän pari, kolme viikkoakin. Jos haluaa hyvän omatunnon, niin verenpainetta ei kannata mittauttaa heti salmiakkimässäjäisten jälkeen. Kannattaa odottaa muutama viikko ja sitten mennä hyveellisenä mittaukseen.

by Ninni

Teofania

Tämä päivä edustaa valtaväestölle loppiaista, mutta ortodoksisessa kirkossa puhumme teofaniasta. Teofaniaa vietetään Kristuksen kasteen muistoksi ja sen kunniaksi, että Pyhä Kolminaisuus näyttäytyi ensimmäistä kertaa: Kristus kasteella, Isän Jumalan ääni taivaasta ja kyyhkynen Pyhää Henkeä edustaen.

Katsoipa asiaa kummalta kantilta hyvänsä, niin nyt on aika laittaa joulukapineet takaisin kaappeihin ja odottamaan seuraavaa juhlahetkeä. Haikealta se tuntuu aina, mutta toisaalta juhlaa ei olisi ilman arkea.

Mutta vielä tänään ja tämän kerran katsokaamme jouluista kuvaa PuoLiskoisesta ja minusta.

by Ninni

Talipalloja ja tuhkimotarinoita

Päivät ovat olleet uskomattoman kauniita. Pakkasaamusta edetään päivään auringon kanssa ja taivas on huikaisevan sininen. Iltapäivästä aurinko siirtyy loimottamaan upeana iltaruskona taivaanrantaan. Kaunista on – mutta kylmää.

Tällaisina päivinä säälin pikkulintuja. PuoLiskoinen laittoi hyvissä ajoin ennen joulua pienille siivekkäille ystävillemme lintulaudan ja talipallosen. Vilskettä laudalla on riittänytkin. Itse katson lintujen mässäilyä säälin ja inhon sekoittuessa mielessä. Säälin lintuja kohtaan, inhon niiden evästä kohtaan. Ajatus talin syömisestä on oksettava. Minusta ei varmaankaan tulisi hyvää lintua, koska en voi tervehtiä ilolla ajatusta talin mässäämisestä. Toisaalta se kai kuuluu linnun elämään – lintuuteen – eivätkä ne sitä sure. Niille se on gourmet.

Talonmies tuhkimona

Joululomaan on kuulunut elokuvien katselu. Aikaisin tänä aamuna katsoin vuonna 1955 valmistuneen kotimaisen hauskutuksen Neiti Talonmies. Elokuvahan pohjautuu Hilja Valtosen saman nimiseen romaaniin, jonka parissa jo monen sukupolven edustajat ovat viihtyneet. Valtonen on oikeasti hauska ajattomalla tavalla – Neiti Talonmiestä ja Vaimoketta ainakin voin lämpimästi suositella. 

Olin utelias näkemään kuinka romaani toimi elokuvan muodossa. Tarina ei ole maailman helpoin elokuvattava: romaanin neiti Talonmies, eli Irja Sassi, on liki 180 senttinen amatsonimainen ja riuska nainen. Osa romaanin hauskuudesta perustuu juuri Irjan erikoiseen ulkomuotoon. Vahvana naisena hän heittää omakätisesti pari ei-toivottua kosijaa ulos ja on fyysisesti sopiva "miesten töihin". Elokuvassa Irjaa esittänyt Nelly Loven oli aivan liian pieni ja sievä – oikeastaan nukkemainen – rooliin, vaikka muuten onnistuikin ilmentämään Irjan reipasta otetta elämään ja työhön. 

Elokuvassa Irjan työnantajaa, rehtoria, esittää Tauno Palo. Tässä toinen ongelma – ikäero Lovenin ja Palon välillä on kiusallisen suuri. Tauno Palo on komea mies, mutta Loveniin verrattuna hän on auttamatta pappa-kategoriassa. Nelly Lovenista ei muuten nettikään näytä paljon tietävän, mutta elokuvassa hän ei vaikuta päivääkään yli 20-vuotiaalta. 

Elokuvasta oli jätetty pois melkein kokonaan romaanissa suuren merkityksen saanut kirjeenvaihto. Elokuvassa kirjeenvaihto Irjan ja salaperäisen maisteri Ahtojään (joka oikeastaan oli rehtori valepuvussa) jäi pakostakin pinnalliseksi. Romaanissa tunteiden syttymisen kirjeenvaihdon kautta ymmärsi, koska laajassa kirjeenvaihdossa Irja Sassi toi esiin ne puolet, joita arkinen aherrus ei näyttänyt: mielikuvituksen, viisauden ja sydämen sivistyksen.

Elokuva oli kevyt ja hauska. Romaani on sitä myös, mutta sen pohjavire on vakava. Se on oikeastaan kertomus eri tavoista hyväksikäyttää turvattomassa asemassa olevaa ihmistä. Alaikäinen Irja Sassi on evakko ja sotaorpo, joka hyvin pian sodan päättymisen jälkeen menettää myös äitinsä. Länsisuomalainen pariskunta vie orvolta karjalaistytöltä tämän perinnön valehtelemalla tytön äidin veloista. Siinä ensimmäinen epäoikeudenmukaisuus.

Sitten toinen: Irjan opettaja, naimaton kolmikymppinen nainen, ottaa hyvänä työnä tytön luokseen kasvatiksi. Kasvattina olo tarkoittaa opettajaneidin sivistyneestä seurasta nauttimista, mutta myös palkattomana palvelijana toimimista. Siinä missä evakkotyttöä riisti selkeän pahantahtoinen pariskunta on opettajaneidin paha työ hienostuneempaa – se kätkeytyy hyvän tekemisen jalon motiivin taakse. Evakolta pienen perinnön vieminen on selkeä vääryys, mutta opettajaneidin harjoittama hyväksikäyttö ei ole puhdasta vääryyttä, sillä siihen sisältyy myös aitoa halua auttaa. Motiivit ja teot vain ovat sekoittuneita, kuten usein on – eivät puhtaasti pahoja eivätkä täysin hyviä. Inhimillisiä!

Irja Sassista tulee koulun talonmies opettajaneidin avioiduttua. Kansakoulun käynyt tyttö haluaisi käydä keskikoulun, mutta rehtori Veli Pasi Kuusi – elokuvassa Tauno Palo – tyrmää ajatuksen suoralta kädeltä. Neiti Talonmies ei tarvitse keskikoulua. Itsensä kehittäminen, eteenpäin pyrkiminen ja opiskelu eivät ikään kuin ole – no, aivan häntä varten. Suutari pysyköön lestissään ja tyytyköön osaansa rehtorin kahvinkeittäjänä ja voileivän laittajana. Tyttö alkaa suorittaa keskikoulua salaa toisessa koulussa, samalla kun tekee raskasta talonmiehen työtä.

Valtosen romaani kuvaa ihmistä, jolle on tehty vääryyttä ja jolta on viety kaikki, mutta joka siksi – tai siitä huolimatta – on luonteensa ja periaatteidensa puolesta valio-ainesta. Irja Sassi ei rikastu opettajaneidin luona, mutta hän oppii työteliääksi ja säästäväiseksi, taitavaksi käsityöihmiseksi ja todelliseksi talousihmeeksi.

Samalla on ilmeistä, että häntä yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempänä olevat ihmiset, koulun "maisterit", ovat periaatteidensa ja luonteidensa puolesta häntä alempiarvoisia. He epäilevät nuorta tyttöä kaikesta, mihin hän ei ole syyllistynyt: naimisissa olevien miesten kanssa makaamisesta, aviottomasta raskaudesta – jopa abortista. Tätä he epäilevät sen jälkeen, kun tyttö on omin käsin heittänyt ulos koulun matalamielisen matematiikanopettajan, kuuden lapsen isän, joka yritti saada talonmiehestä vaihtelua omaan väljähtäneeseen avioliittoonsa. Annetaan siis ymmärtää juoruilevan opettajakunnan itse syyllistyvän niihin paheisiin, joista se epäilee rehellistä ja korkeiden ihanteiden mukaan elävää talonmiestä. Ihmisten likainen mielikuvitus tulee nuorelle tytölle yllätyksenä, kuin iskuna vasten kasvoja.

Neiti Talonmies on tuhkimotarina: köyhästä tytöstä tulee oman sisukkuutensa ansiosta keskikoulun käynyt ja lopulta ylioppilas. Kaiken muun hyvän lisäksi hän saa rehtorin sydämen, jota useampikin koulun naimattomista opettajattarista on turhaan yrittänyt valloittaa. Valtonen laittaa rehtorin nöyrtymään aina maahan saakka Irjansa edessä ja se onkin oikeus ja kohtuus. Vannoutuneen vanhanpojan ja ylimielisen johtajatyypin on sanouduttava irti ennakkoluuloistaan ja vääristä asenteistaan ennen kuin sovitus voi olla täydellinen. Romaanissa se onkin sitä – elokuvassa liitto lyödään lukkoon elokuvan valmistumisen aikaan vielä uuden ja ihmeellisen Linnanmäen vuoristoradalla.    

by Ninni

Velttous ja raivokkoluulo

Viime yö meni lukiessa Uschanovin pamflettia. Siitä selvittyäni katsoin vielä Keira Knightleyn tähdittämän elokuvan Ylpeys ja ennakkoluulo, vaikka olenkin kuullut sitä haukuttavan. Haukkujat ovat harvinaisen oikeassa. Elokuvasta puuttui minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan kaikki se, mikä tekee romaanista – ja brittien televisiosarjasta – viehättävän.

Televisiosarjassa loistanut Jennifer Ehle onnistui välittämään Elizabeth Bennettin henkevyyden ja huumorintajun. Ehlen Elizabeth on kirjallisen esikuvansa tapaan teräväkielinen, mutta kipakkuutta ja särmää pehmentää lempeän huvittunut suhtautumistapa ihmisten hullutuksiin. Knightleyn Elizabeth on puolestaan vuoroin remuisa ja vuoroin raivokohtauksen partaalla horjuva. Hän sinkauttelee nokkelia huomautuksiaan siihen malliin, että rohkeampaakin pelottaa moinen palavasilmäinen raivotar.

Knightley onnistuu myös näyttämään niin nälkiintyneeltä, että katsoja alkaa oikeasti epäillä Bennettin perheen sosioekonomista asemaa. Rikkaitahan he eivät toki olleet – siksi myös tarve solmia taloudellisessa mielessä edullisia avioliittoja – mutta ruokaa kai siinä talossa sentään saatiin? Nälkäinen on äkäinen, sanotaan, ja se saattaa  selittää Knightleyn Lizzien raivokkuuden. Pari kunnollista ateriaa ja Lizzie olisi ehkä löytänyt itsestään myös sen lempeämmän ja suvaitsevaisemman asennoitumistavan.

Elokuvan herra Darcy, Matthew Macfadyen, jää värittömäksi paperinukeksi, jonka on vaikea uskoa kykenevän rakastumisen kaltaiseen tunne-elämän ponnistukseen. Televisiosarjassa roolin esittänyt Colin Firth vakuutti intensiteetillään, mutta Macfadyen on väsähtänyt ilmestys, jonka tukka muuten näyttää likaiselta. Ja kyllä, tiedän kyllä varsin hyvin 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun peseytymismahdollisuudet ja peseytymismahdottomuudet, mutta kyseessähän on 21. vuosisadan ihmisille suunnattu elokuva.

Elokuvan ohjaaja Joe Wright vaikutti haastattelussa siltä, kuin ei olisi lukenut lainkaan itse romaania – tai sitten lukenut sen tavattoman huolimattomasti. Jo Bennettien äidin kutsuminen "upeaksi äidiksi" sai katsojan melkoisen yllättyneeseen tilaan. Läpi Jane Austenin romaanien on nimittäin havaittavissa piirre, joka nykyaikana varmaankin leimattaisiin moralisoinniksi: Austen kritisoi lasten laiminlyövää ja liiallisen sallivaa kasvatusta, jonka seuraukset saattavat pahimmassa tapauksessa tuhota kokonaisia perheitä. Bennettien perheen äiti kuuluu samaan kategoriaan kuin Kasvattitytön tarinan (alkukielisenä Mansfield Park) Fanny Pricen äiti ja lady Bertram. Kyseessä olevilta naisilta puuttuu ymmärrystä ja arvostelukykyä. He kohtelevat lapsiaan kuin hemmoteltuja sylikoiria, tai sitten ovat yksinkertaisesti liian väsyneitä tai laiskoja pitämään minkäänlaista kuria. 

Televisiosarjan ja elokuvan välillä on kymmenen vuoden ajallinen ero. Olisi ehkä kannattanut jättää romaani rauhaan vielä toiseksi vuosikymmeneksi, että Ehlen ja Firthin valovoimaiset esitykset olisivat ehtineet painua paremmin unholaan.   

by Ninni

Kauneuden taju

Äitini kertoi mielenkiintoisen tarinan bussimatkastaan jokunen vuosi sitten. Oli eletty juuri tätä vuodenaikaa, joulu-tammikuun vaihdetta. Oli ollut lunta – kyse on sentään itärajan lähellä olevista runsaslumisista paikkakunnista – ja kello noin 16. Siihen aikaan tulee joskus "sininen hetki": aurinkoisen päivän taivaansini tuntuu heijastuvan lumisiin puunlatvoihin ja hankeen. Hetken aikaa kaikki on sinistä. 

Bussikuski oli alkanut osoitella ilmiötä äidille ja ihastella kaiken kauneutta. Sanottakoon tässä, että bussikuski oli raavas mies ja kaukana perinteisen esteetikon lookista. Ajattelen tätä pikku kertomusta aina kun suomalaisia syytellään yksiulotteisiksi tunteettomiksi jässiköiksi, jotka eivät uskalla ilmaista itseään et cetera. Niin – ja meillähän ei tietenkään julkisissa liikennevälineissä keskustella koskaan vieraiden kesken, eihän? 

Tänään näimme PuoLiskoisen kanssa toisen miehen kuvaamassa kaunista, talvista Laajokea. 

Minun vaatimattoman käsitykseni mukaan suomalaisissa ikään, ammattiin ja sukupuoleen katsomatta on yllättävän yleisenä piirteenä kauneuden taju. Se ilmenee lähinnä luonnossa: maisemien, tiettyjen vuorokaudenaikojen suorastaan hartaassa ihailussa. Yleistyksiä ei pitäisi lähteä tekemään, mutta sanonpa vain aika harvoin törmänneeni tällaiseen kauneudentajuun muilla mailla. Ihmiset ovat kyllä ystävällisiä ja puhuvat ummet lammet, mutta ehkä "sinisestä hetkestä" lumoutuva paljastaa siinä määrin kaikkein sisintä sieluaan, ettei se monelta onnistu.

Olen joskus miettinyt luonnosta lumoutumisen kyvyn suhdetta uskonnolliseen tunteeseen. Ehkä kauneuden ymmärtäminen ja siitä syvällisesti nauttiminen on sukua "jumalatunteelle" – näin joskus ajattelen. On ihmisiä, jotka eivät kykene haltioitumaan ympärillään olevasta kauneudesta. Ruskan aikaan saa kuulla ehkä luennon yhteyttämisestä ja iltaruskon ajalla taas ilmakehän eri kerroksista. Se syvempi merkitys kaiken takana jää koskemattomaksi. Silloin kirkkokin on pelkkä suuri rakennus, jolla on korkeintaan kulttuuri- ja taidehistoriallista arvoa.  

Kylmyyttä uhmaten kirjastossa

Olimme PuoLiskoisen kanssa tänään kirjastokierroksella. Käteen tarttui kaikenlaista mielenkiintoista, esimerkiksi Tommi Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa, Päivi Tapolan Ajan paino: jalkaväenkenraali K.A. Tapolan elämä ja Azar Nafisin Lolita Teheranissa. Lisäksi lainasin monta, monta hyvää elokuvaa! Jacques Tatin kuolematon Enoni on toista maata ja suomalainen 50-luvun komedia Neiti Talonmies ihan vain pari mainitakseni.

Uschanovia ehdin jo aloitella, mutta sitten tulikin väsymys ja päiväuni.