Tekijä: Ninni

by Ninni

Fiktioita

Työpöytäni on kuin räjähdyksen jäljiltä. Askarteluyritykset ovat jättäneet jälkeensä paperisilppua ja kartongin palasia. Mutta kun sanon näin, niin tilanne muuttuu jo joksikin toiseksi. Kukaan muu kuin minä ei voi saada juuri sitä aistielämystä: liiman sottaamia ja hassusti jäykistämiä paperineliöitä kädessä, sitä tunnetta kun sormi koskettaa kuviosaksien raatelemaa pahvin reunaa. Minun pöydälläni oleva paperisotku on oranssia ja vaaleanpunaista ja valkoista. Niiden värien todellisuutta sanat eivät kuitenkaan pysty kuvaamaan. Tarkkuus puuttuu, sanojen myötä todellisuus muuttuu fiktioksi.

Sanojen suhde todellisuuteen on mutkikas. Sanakirjoissa määritellään muutamalla yleistajuisella ja yleisluontoisella sanalla jonkun toisen sanan merkitys. Oikeastaan meillä kaikilla pitäisi olla omat sanakirjamme. Oranssi on muutakin kuin vain keltaisen ja punaisen liitto. Jollekin se on mekon väri hippikesänä, toiselle sarjakuvakirjan kurpitsa, kolmas ajattelee edellisen kesän auringonlaskua.

Fiktiolinjalla olin tänään myös kirjastossa. Lainasin E.L. Doctorowin Maailmannäyttelyn ja Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Uusi suomalainen löytö herättää myös lukuhaluja: Jan Blomstedtin Sibeliuksen pyörä. Viimeksi mainittu on tarina suvusta, historiasta ja esineistä. Esineet ovat huomion arvoisia nekin, ovathan ne oikeastaan kestävämpiä ja pitkäikäisempiä kuin me ihmiset. Hämmästelen hiukan näitä monia lainaamiani romaaneja, sillä viime aikoina minusta on tullut hyvin nirso fiktion suhteen. Ehkä se liittyy tähän tunteeseen sanojen riittämättömyydestä. Muistelen John Fowlesin Jumalten naamioita (romaani sekin), jossa Maurice Conchis toteaa sanojen olevan tosiasioita varten, ei kuvitelmia.

Pikabaletti

PuoLiskoisen kyydissä on aina mukava matkata balettitunnille. PuoLiskoinen ajaa Tummansinistään ja minä saan keskittyä juttelemaan hänen kanssaan tai – mikä pahempaa – pitämään monologia jostakin mielessä olevasta asiasta.

Balettitunnilla piti kiirettä. Keväiset esiintymiset lähestyvät ja tuntien loppuosa kuluu niiden harjoitteluun. Muutama meistä (minä heidän joukossaan) päätti jättää esiintymisen tänä vuonna väliin. Se on oikeastaan hyvin sitovaa. Ylimääräisiä harjoituksia riittää ja arki-illat kuluisivat niissä. Ja onhan tietysti aina esiintymisjännitys, ramppikuume – se kaikki.

Baletissa tehtiin normaalit sarjat, mutta paljon nopeammin kuin yleensä. Tietysti se koetteli kuntoa ja kestävyyttä, mutta selvittiinhän siitä sentään. Hiukan häiritsi kankaisten harjoitustossujeni tila: pesin ne äskettäin ja nyt tuntui kuin ne olisivat oudosti kutistuneet. Ehkä se menee ohi, kun tossut taas jaloissa pehmenevät ja menettävät vasta pestyn jäykkyytensä.

by Ninni

Elämäntarinat

Luin Christopher Warwickin kirjoittaman elämänkerran Princess Margaret: a life of contrasts. Tämä kirja kuului osana siihen pahamaineiseen Amazonin nettikirjakaupasta tulleeseen pakettiin, josta jo aiemmin kerroinkin.

Warwick on kynämiehenä herrasmies. Elämänkerta pyrkii silottelemaan pahimmat särmät ajoittain ongelmallisen kohteensa elämästä. Tuloksena on sympaattinen tarina, josta ei glamouria puutu. Nykyisen Englannin kuningattaren nuorempi sisar prinsessa Margaret oli oman aikansa seuratuimpia kuninkaallisia, jonka romanssit, skandaalit ja elämänvaiheet lehdistö uskollisesti kirjasi. Warwick omistaa paljon aikaa ja huomiota prinsessan lapsuudelle ja nuoruusvuosille. Vanhemman iän surulliset käänteet käsitellään hienotunteisen lyhyesti.

Monarkian ajatuksessa on jotain kiehtovaa, ainakin ajatus syntymästä elinikäiseen ja julkiseen asemaan. Samalla siinä on myös suurta epäoikeudenmukaisuutta: lapsista vanhin saa kiistatta nauttia eduista, joista nuoremmat voivat vain haaveilla. Mietin kehittyvää lasta ja nuorta, sitä tunnetta kun vanhempi sisarus kiinnostaa ihmisiä enemmän. Siihen voi olla vaikea sopeutua. Omilla kyvyillä ei ole merkitystä, vaan syntymisen hetki on ratkaiseva. Nuoremmat lapset ovat vain varalla, jos vanhimmalle sattuisi jotakin. 

Elämänkerrat – tai oikeastaan elämäntarinat – ovat ongelmallisia. Romaani taidemuotona on vaikuttanut tapaamme jäsentää asioita, elokuvasta puhumattakaan. Pyrimme luomaan tarinoita – alku, keskikohta, mielellään seestynyt ja onnellinen loppu – vaikka oikeastaan ihmisen elämä ei ole tarina. Jokaisen kohdalla se loppuu "kesken". Mistä ihmisen tarina edes alkaisi? Syntymän hetkestäkö? Mutta tarinaa oli ennen sitäkin, lasta toivovien vanhempien tarinaa. Voiko elämäntarina alkaa syntymästä, kohdehan ei silloin osaa ilmaista itseään eikä myöhemmin muista parista ensimmäisestä vuodestaan mitään. Elämäntarinoiden alut (ja loput) ovat sittenkin mielivaltaisesti valittuja ja keinotekoisia.  

Loput harvemmin ovat seesteisiä, koska ihmiset eivät tiedä Lopun tulevan. On vain päiviä, joista yksi on viimeinen. 

Kirjastossa

Ennätin käydä kirjastossakin tänään. Lainasin kenraali Paavo Talvelan elämänkerran, vaikkei hän kenraalina kuulukaan suoranaisiin suosikkeihini. Mukaan lähti myös Philipp Freiherr von Boeselagerin Me tahdoimme tappaa Hitlerin. Se olkoon jatkoa operaatio Valkyyriaan kohdistuvalle kiinnostukselleni.

Viserränpä minäkin!

Illalla listauduin Twitteriin minäkin. Sitä voisi kuvata Facebookin riisutuksi versioksi. Lyhyttä ja ytimekästä viestintää ilman turhia kommervenkkejä, siinä twitterin perusajatus pähkinänkuoressa. En silti aio Naamastoakaan hylätä, vaikka nyt viserränkin muiden visertäjien joukossa.  

by Ninni

Saako sanoa?

Minähän en katso mitään Tanssii tähtien kanssa-ohjelmia, mutta olen lehtien ansiosta ollut perillä Susanna Rahkamon aiheuttamasta pömppömaha-kohusta. Minusta koko juttu on masentava. Ihmiset säntäävät antamaan kovasanaista välitöntä palautetta tietämättä mistä oikeastaan oli kyse. Nykyiset tekstiviestit, sähköviestit ja nettikeskustelupalstat tekevät palautteen antamisen hyvin helpoksi. Tarvitsee vain kirjoittaa solvaus ja näpäyttää kerran etusormella enteriä ja viesti lähtee matkaan. 

Ennen maailmassa kenkkuilevan palautteen antaminen vaati kirjepaperin etsimistä, postimerkin löytämistä tai sellaisen ostamista. Kun oli vuodatettu tunteet paperille niin suurin kiukku olikin jo kadonnut, eikä kirje välttämättä edes lähtenyt matkaan. Varsinkin kun olisi pitänyt vielä kävellä postilaatikolle asti viemään vihaviestiä. Nyt on toisin ja se näkyy.

Meillä tanssitunnilla yksi yleisimmistä korjauksista koskee vatsan aluetta. Opettaja antaa sen usein leikillisesti sanomalla "breakfast in!" Siinä ei ole mitään pahaa, eikä tietääkseni kukaan ole loukkaantunut. Se on kehon hallintaa koskeva ongelma, josta pitää voida sanoa.

Sitten on tämä toinen tapaus, mies (ja vaimonsa) jota kaikki rakastavat vihata: Timo T.A. Mikkonen. On pöyristyttävää, että jotkut katsovat asiakseen esittää uhkauksia jos toisten elämäntapa nyt sattuu olemaan omaa vanhoillisempi tai erilainen arvoiltaan. Miksi Mikkoset eivät saisi olla sitä mieltä, että lasten päivähoito on pahasta. Miksi he eivät saisi olla sitä mieltä, että feminismi on hullutusta. Nehän ovat mielipiteitä, eivät mitään absoluuttisia totuuksia. Eikö meillä aikuisilla ihmisillä ole varaa kohauttaa olkapäitämme ja sallia heille mielipiteensä. Etenkin kun se ei tarkoita omistamme luopumista.  

Mietin siedämmekö nyt 2000-luvulla huonommin erilaisia mielipiteitä kuin ennen? Ja niin vain kuvittelemme olevamme suvaitsevampia ja sivistyneempiä kuin koskaan aikaisemmin. Vai johtuuko tämä tunne tosiaan vain siitä, että sähköisen palautteen antaminen tapahtuu nykyään helposti ja reaaliaikaisesti? Ovatko ihmiset aina olleet näin kireitä ja helposti raivostuvia, mutta julkisen keskustelun aikaisempi paperinen luonne on onnistuneesti salannut tämän? Nyt sitten saamme tutustua ihmisluontoon pahimmillaan.

Oikeastaan kaikki kuvitelmamme suvaitsevaisuudestamme ovat harhakuvitelmia. Emmehän me suvaitse mitään muuta kuin minkä näkyvin media kulloinkin käskee suvaitsemaan. Epävirallisen virallisen linjan ulkopuolelle jäävät yksilöt ja mielipiteet ovat lainsuojattomia.  

by Ninni

Uudet enteet

Vanha kansa ennusteli linnuista ja säästä tulevia menestyksiä tai onnettomuuksia. Vanhaan aikaan tämä tarkoitti useimmiten maanviljelykseen liittyviä asioita, hyvää tai huonoa satoa. Nykyisin pitäisi kehittää uudet enteet, kun yhä harvemmalle nämä satoihin liittyvät seikat ovat olennaisia.

Näet kolme varista tiellä vuoden ensimmäisenä maanantaina – se voisi tietää työpaikan menetystä. Näinä irtisanomisten aikana toisaalta melkein minkä hyvänsä näkeminen tiellä milloin hyvänsä voisi tietää työpaikan menetystä (kissa, koira, postinkantaja, naapuri). Jos juhannuksena on sateista, niin veromätkyjä on tulossa. Tällaisia pitäisi kehitellä, mutta tietysti se vaatisi monen sukupolven mittaista sään ja elämänilmiöiden samanaikaisuuksien tarkkailua. Eiväthän esivanhempamme nimittäin hatusta vetäneet enteitään, vaan ne perustuivat juuri tiettyjen ilmiöiden samanaikaisuuden toistumiseen.

by Ninni

Jos saisit valita

Eilen oli pakko ottaa puheeksi PuoLiskoisen kanssa eräs asia. Se kuuluu ratkaisemattomien kysymysten piiriin, täysin abstraktia ja akateemista pohdintaa – mutta mielenkiintoista. Nimittäin: jos tietäisit elämästä sen mitä nyt tiedät, niin olisitko halunnut syntyä?

Minusta eläminen on joskus vaivalloista. Ruumiista pitää huolehtia: sitä pitää ruokkia, pestä, vaatettaa ja hoitaa. Sitten ovat kaikki elämiseen kuuluvat byrokraattiset loisilmiöt, verotukset, kauppakirjojen laadinnat, muuttoilmoitukset, ajokorttien ja passien hakemiset et cetera. Elämä voi myös olla aika ahdistavaa. Kehdosta hautaan se on vertailua, kilpailuttamista ja persoonan muokkaamista (joskus melkein väkivalloin) sopivaksi tähän maailmaan ja tähän aikaan. Neuvolat, koulut, yliopistot, sairaalat tuottavat paperijätettä meistä kaikista. 

Minä valitsisin kuitenkin olemassaolon, koska PuoLiskoisen kanssa on nautinto elää ja arvostan elämän pieniä iloja. Muuten en osaa nähdä olemassaoloa ainoastaan hyvänä asiana ja haluttavana olemisen tilana. PuoLiskoinen valitsi myös olemassaolon minua lyhyemmällä harkinta-ajalla. 

V niin kuin Valkyyria

Luin Roger Manvellin ja Heinrich Fraenkelin kirjan Valkyyria: miehet jotka yrittivät tappaa Hitlerin. Salaliitto päättyi epäonnistumiseen, mutta silti tätä kirjaa luki jännittyneenä, ihan kuin lopputulos voisi sittenkin muuttua jossain vaiheessa. 

Von Stauffenbergin erehdys oli lähteä oletusten tielle. Olisi kannattanut varmistua Hitlerin kuolemasta ennen vallankaappaukseen tähtäävien toimien aloittamista. Von Stauffenberg kuitenkin oletti käyttämänsä räjähteen olevan niin tehokas, ettei Hitlerillä olisi selviytymisen mahdollisuutta. No – toisin kävi. Seurasi teloituksia, kidutusta, kuulustelua ja lisää teloituksia.  

by Ninni

Selviytymistä

Luin Lena Einhornin kirjan Ninan matka: tositarina Varsovan getosta. Se on kirjoittajan äidin, Nina Rajmicin, tarina holokaustin vuosilta. Nina Rajmic oli yksi niistä harvoista juutalaisista, jotka menivät Varsovan gettoon – ja pääsivät sieltä pois hengissä. Siitä hän sai kiittää äitinsä ja veljensä neuvokkuutta. Ninan isä ei muuttuneissa oloissa pystynyt huolehtimaan perheestään, vaan lamaantui. Äidin ja veljen toiminta sen sijaan pelasti teini-ikäisen tytön hengen monta kertaa.

Getossa kärsittiin ja kuoltiin tauteihin ja aliravitsemukseen, mutta siellä myös opiskeltiin. Nina Rajmic sai lukion suoritettua siellä ja myöhemmin hänestä tuli lääkäri ja syöpätutkija. Ammatinvalintaan saattoi vaikuttaa tytön äidin Fanjan aloitetut (mutta ei päätetyt) lääketieteen opinnot.

Lena Einhornin veli on muuten Stefan Einhorn, jonka kirjoittaman kirjan Salattu Jumala luin jokin aika sitten. Kiinnitinkin huomiota samaan sukunimeen, mutta en ennen Ninan matkaa tiennyt näiden kahden lääkärin ja kirjailijan olevan näin läheistä sukua toisilleen. Molemmat Einhornit ovat tehneet elämäntyönsä Ruotsissa ja juurtuneet sinne.

Ninan matka oli selviytymistarina ja todellinen jännitysnäytelmä. Tympeämpi selviytymistarina on sen sijaan Eppu Salmisen Lasten ristiretki, joka kuvaa kirjoittajan opiskelua Teatterikorkeakoulussa 80-luvulla. Elettiin Turkan, Parviaisen ja Jumalan teatterin vastenmielisiä aikoja. Opiskelijoita nöyryytettiin ja rääkättiin. Jotkut opettajat myös katsoivat oikeudekseen hyötyä opiskelijoista seksuaalisesti – lauma toivorikkaita näyttelijänalkuja on hyvä pohja oman pikku haaremin luomiselle. Ihme, että suomalaisesta teatteritaiteesta jäi mitään jäljelle herrojen porsastelun seurauksena.

Kaikkein oudoimmalta tuntuu moisten kummajaisten pääseminen tuollaisiin asemiin ja heidän nauttimansa vaikutusvalta. Miksi? Eikö kukaan nähnyt, ettei keisarilla oikeasti ole vaatteita? Vai nähtiinkö se, mutta ei uskallettu sanoa? Mahtoivat miehet naureskella ihmisten typeryyttä ja alttiutta tulla huijatuiksi.

Askartelua

Eilen ja tänään olen askarrellut pääsiäiskortteja. Kuusi kappaletta oli valmiina, mutta heitin yhden pois epäilyksen hetkellä. Se oli liian naurettava, käsittämättömän tyhmän näköinen. En ole varma ovatko ne muutkaan paljon parempia. Olen tehnyt tähän mennessä kahdenlaisia kortteja. Runo kääntöpuolella on kaikissa sama.

Vielä en ole valokuvannut näitä korttejani, saa nähdä uskaltaudunko sen tekemään ja laittamaan kuvat blogiin.

by Ninni

Housunaisia, hamerouvia

Lapsena minusta tuntui kuin äidin ja isän suvun naisissa olisi yksi merkittävä ero. Äidin suvun naiset nimittäin käyttivät melkein pelkästään hameita ja isän suvun naiset viihtyivät housuissa. Pieni asia, mutta ehkä silti suurempi merkitykseltään kuin mitä ensin voisi luulla.

Äidilleni hame ja korkeat korot merkitsivät paitsi vaatevalintaa myös koko persoonaa ja elämäntapaa koskevaa julistusta. Äiti oli kaupunkilainen. Korkeat korot ja polvipituiset kapeat hameet on tehty lyhyisiin kävelymatkoihin asfaltilla. Toisaalta hame vaatevalintana kertoo myös jotain naisen vartalosta, siitä kuvasta, joka hänellä vartalostaan on. Äiti suosi niitä polvipituisia hameita, koska ne päästivät sirot pohkeet ja nilkat oikeuksiinsa. Monen muun suomalaisen naisen tavoin hän kuitenkin piti lantiolle ulottuvia jakkuja – lantio ja reidet piti piilottaa. Äidin oma äiti pukeutui samalla tavalla. 

Isäni äiti oli housuissa viihtyvä nainen. Ne olivat hyvin leikattuja housuja, väriltään usein ruskeita, beigejä tai harmaita. Isoäiti piti siitä, että saattoi tarvittaessa työntää housunlahkeet vaikka kumisaappaisiin ja alkaa istuttaa kukkia ihan ex tempore. Housut näyttivät hyviltä myös isoäidin suosimissa erittäin korkeakorkoisissa koroissa. Ne olivat korkeammat kuin äidillä – äiti suosi sellaista noin viiden sentin korkoa, isoäiti oli siinä suhteessa uskaliaampi. Hän oli myös lyhyempi.

Isän äiti säilyi elämänsä loppuun asti sirona ja melkein poikamaisena vartaloltaan. Se antoi mahdollisuuden käyttää vöitä ja pistää paidan housunkauluksen sisään. Isän äidistä huomasi hänen olevan sinut vartalonsa kanssa. Hän oli ulkoilmaihminen loppuun saakka, ainakin päivisin. Yöt hän luki tai kirjoitti runoja, mutta päivät kuluivat puutarhanhoidossa. Nyt vanhemmiten tajuan talvien olleen varmasti vaikeaa aikaa isoäidille. Hän paleli helposti, eikä lumiseen aikaan voinut istuttaa tai hoitaa kasveja.

Äidin suvun naiset päivettyivät helposti, mutta eivät juuri oleskelleet auringossa. Isän äiti muuttui kesäisin suorastaan pronssinväriseksi iholtaan, niin paljon hän oli auringossa. Ei palvomassa sitä, vaan kasviensa parissa.

Äiti ja äitini äiti, hamerouvat. Loputtomia tunteja kahviloissa, iloista puheensorinaa, vilkasta elehdintää käsillä. Välillä melankolista riutumista kirjan kanssa sohvalla. Ei koskaan ruskeaa väriä vaatteissa. Sisällä viihtyviä ihmisiä, monimutkaisten ihmissuhteiden mestareita.

Isäni suvun naiset, housunaiset. Auringon alla aina kun mahdollista. Aina liikkeessä, eläväisiä siroja. Runoutta, klassista musiikkia. Välillä ihan reilusti mustat kynnenaluset ja naarmuja käsissä.

Tänään…

PuoLiskoinen ajoi aamulla ojaan ollessaan matkalla metsästysseuransa talkoisiin. Hän soitti minulle ja heräsin siihen – melkoinen herätys. Sen jälkeen en enää saanut unta, vaan jäin sänkyyn pahojen aavistusten vaivaamana. Ei balettia – en halunnut lähteä ajamaan Raisioon asti. Minusta tuntui (vasta heränneenä, hiukan sekavana), että tuo PuoLiskoisen onnettomuus oli paha enne. Se ei luvannut hyvää päivälle. Tuli vielä mieleen se oma ojaan ajo hiukan yli vuosi sitten.

PuoLiskoinen on muuten minua neuvokkaampi: hän soitti itse hinausauton paikalle. Minä onnetonhan olin liikkeellä ilman puhelinta ja kiltit sivulliset tulivat avuttoman avuksi.  

by Ninni

Leikkauspisteessä

Olen lukenut jokin aika sitten lainaamaani Simon Sebag Montefioren kirjaa Nuori Stalin. Se on ansiokas ja yksityiskohtainen kuvaus Stalinin varhaisvuosista. Kirjoittaja sortuu kuitenkin mielestäni ajatusvirheeseen yrittäessään etsiä Stalinin poikavuosista merkkejä hänen tulevasta kohoamisestaan diktaattoriksi. Stalin oli päällepäsmäri kouluaikoinaan ja sitä seuranneessa rikolliselämässä, mutta niin oli moni muukin. Röyhkeys ja aggressiivisuus eivät ole mitenkään harvinaisia ominaisuuksia tällaisissa nuorissa miehissä.

Jokaista Stalinia kohti on olemassa tuhansia samanlaisia pikku egoisteja ja välkkypäitä, joista ei kuitenkaan tule yhtään mitään suurta. Stalinin takana ovat hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa ja ulkoisten olosuhteiden sopivuus. Aika, paikka ja yksilön ominaisuudet ovat yhtä kuin Stalin. Mitään näistä ei voi jättää pois, niiden leikkauspisteessä on valtiomies-Stalin. Jos Stalin olisi syntynyt esimerkiksi Nikolai I:n aikaan, niin tuskinpa hän olisi tavallista rötöstelijää kummoisemmaksi päätynyt. Vaadittiin liitoksistaan natiseva keisarikunta toimimaan astinlautana maineeseen. 

Stalinin lapsuuteen kuului paljon pahoinpitelyä. Alkoholisoitunut isä löi poikaansa ja selkäsaunoja antoi myös poikaansa palvova äiti. Mutta tästäkään ei voi vetää mitään suoria johtopäätöksiä koskien tulevaa. Vielä sata vuotta sitten lasten lyöminen ei ollut mitenkään harvinaista, harvinaisempaa taisi olla fyysisen kurituksen puuttuminen. Stalinia lyötiin ja Hitleriä myös, ja heidän kanssaan kokonaista ikäluokallista saksalaisia, venäläisiä, ranskalaisia ja suomalaisia lapsia. 

Katsomme nykyisyydestä menneeseen yrittäen selittää sitä. On inhimillistä haluta ymmärtää, löytää syitä pahuuden syntymiselle. Jos syyt löydetään, niin tapahtumien toistuminen voidaan ehkäistä – tämähän se ajatus on. Minä vain en usko minkään selkeän yksittäisen tekijän selittävän massamurhaajan syntyä. Kaikista selkäsaunoitetuista lapsista ei tule väkivaltaisia aikuisia. Selkäsaunoja saamaton voi toisaalta aivan hyvin turvautua massiiviseen väkivaltaan saavuttaakseen päämääränsä. Kaikki on kiinni päämäärän suhteuttamisesta ihmiselämän arvoon. Joillekin ihmisille päämäärä pyhittää keinot ja silmissä siintävä tavoite on suurempi kuin ihmiselämän arvo. Varsinkin jos ihmiselämän omistaja ei jaa samoja unelmia ja visioita. 

Jos Stalinin äiti ei olisi niin päättäväisesti ajanut poikaansa opin tielle, niin hänestä tuskin olisi muuta tullut kuin suutari isänsä tapaan. Se ei kuitenkaan tarkoita historian muuttumista: joku toinen räyhähenki olisi varmasti tullut hänen sijalleen. Aika ja paikka olivat sellaiset. 

Amazon.co.uk

Jo kauan sitten teimme päätöksen rajoittaa kirjojen hankkimista. Kirjahyllyt pursuavat ja tilanne alakerrassa on epätoivoinen. Nyt kuitenkin sorruimme taas tekemään tilauksen amazon-nettikirjakaupasta. 

Onneksi tuolla pihalla on ulkorakennus, jossa tällä hetkellä on polttopuita, haravia ja sen sellaista. Jos kirjojen määrä kasvaa tästä, niin voimme aina muuttaa sinne asumaan ja jättää talon suosiolla kirjoille. Melko viileä kotihan se olisi, mutta pianhan on kesä.   

by Ninni

Tasan 9 kuukautta jouluun!

Antaumuksellisimmat jouluihmiset varmaan saavat iloisia väristyksiä tuosta tiedosta. Nyt on nimittäin Marian ilmestyspäivä, päivä, jona Jumalansynnyttäjä suostui Jumalansynnyttäjäksi. Jumalansynnyttäjän ilmestyksen juhla on yksi kirkon vanhimmista juhlista. Sitä on vietetty jo 300-luvulta lähtien.

Kätkijä-kuume

Kirjastosta lainaamani Kätkijä-kirjat eivät riittäneet sammuttamaan tätä kuumetta. Täytyi kaivaa alakerran kirjahyllystä esiin myös sarjan ensimmäinen osa, Kätkijät siis. Alakerran kirjahylly on kuin räjähdyksen jäljiltä, mutta niinpä vain osaan erehtymättömällä varmuudella paikallistaa kirjan kuin kirjan paikan tuossa pandemoniumissa.

Sarjan ensimmäisessä osassa kätkijäperheen isä Podi tulee nähdyksi. Kätkijöille se on yleensä tarkoittanut muuttoa: nähdyksi tuleminen tietää kaikenlaisten myrkkyjen ja saalistavien kissojen hankkimista pikkuolentojen pään menoksi. Perhe ei kuitenkaan heti muuta, vaan ystävystyy ihmispojan kanssa. Kätkijätyttö Arietta on iältään lähellä poikaa ja lukee hänelle ajan kuluksi. Kätkijäperheen äiti Hemmeli iloitsee pojan lahjoittaessa heille hienoja huonekaluja nukkekaapista. 

En muuten kiinnittänytkään huomiota erääseen mielenkiintoiseen seikkaan koskien kätkijöiden kokoa. Nehän ovat hyvin pieniä, kymmensenttisiä. Rouva Mei sanoo kätkijöistä näin: "Ne uskoivat, että ihmissuku oli luotu suorittamaan karkeat työt, että ihmiset olivat isoja orjia, joita ne saattoivat käyttää hyväkseen. Ainakin ne uskottelivat niin. Mutta veljeni oli varma, että ne salaa pelkäsivät. Hän arveli niiden tulleen sen vuoksi niin pieniksi, että ne olivat aina peloissaan. Polvi polvelta ne pienenivät ja pysyivät yhä tarkemmin piilossa."

Perheen tytär Arietta on rohkea ja haluaa nähdä maailmaa. Sarjan viimeisessä osassa hän päättää alkaa elää "ulkokätkijän" elämää, vapaata ja liikkuvaista ulkoilmaelämää. Aloin ajatella tarkoittaako kätkijöiden pelosta johtuva pieni koko sitä, että ne voisivat rohkaistuessaan kasvaa suuremmiksi? Voisiko Arietan jälkeläisistä tulla ihan oikean ihmisen kokoisia, kun monta sukupolvea on kulunut? 

by Ninni

Miranda-neiti ja minä

Nyt tiedän mitä elämältä tahdon. Ihanteellisen elämän luonnosteli Mary Norton kirjassaan Kätkijät yläilmoissa. Hän kuvaa siinä ihmistä, Miranda-neitiä, josta sanoo näin: "Miranda-neiti hankki elantonsa piirtämällä joulukortteja ja kirjoittamalla lastenkirjoja, harrastuksekseen hän teki pieniä puuveistoksia, kutoi ja muovasi keramiikkaesineitä. Lisäksi hän uskoi keijukaisiin."

En tiedä voisinko itse ansaita elantoni kortteja askartelemalla – luultavasti kukaan ei maksaisi niistä mitään. Kutoa en osaa juuri lainkaan, mutta keramiikkatöiden parissa olisin elementissäni. Tuo lisäys keijukaisista oli mainio yhdistyneenä neidin toimenkuvaan.

Keijukaisista en tiedä, mutta Jumalaan uskon. Ja yleisessä katsannossa se sijoittaa minut samaan kategoriaan tämän maailman miranda-neitien kanssa.