Luin pitkästä aikaa Mika Waltarin Suuren illusionin. Rakastan sen vanhahtavaa kieltä: romaanissa huulipuna on huulimaalia, illuusio on illusioni, miehet käyttävät smokingia smokin asemasta. Romaanin henkilöt ovat hyvin syntisiä omasta mielestään meikkaamisineen ja rakkaussuhteineen. Nykyajan ihmisestä kaikki se tuntuu kainostelevalta ja kovin siveältä sittenkin. Lukiessani kirjaa ajattelen isäni vanhempia, joiden nuoruus osui romaanin kuvaamaan aikaan. Isäni äidillä oli onni ilmentää lähes täydellisesti tuon ajan ihannenaista: pikkuinen, siro, hiuksensa kähertänyt (se kieli tarttuu!) ja leikannut. Huulimaaliakin taisi olla.

Appelsiininsiemeneen tultaessa Waltari oli kypsynyt ja viisastunut. Hän ei enää laittanut kaksikymppisiä henkilöitä paasaamaan kappalekaupalla korulauseista, syvällistä elämäntuskaa, vaan jätti sen ihmisen päänsisäiseksi monologiksi. Hyvin viisasta. Suuren illusionin ainoa suuri ongelma onkin mielestäni dialogin epäuskottavuus. Kaunis kirja se on silti, ehkä juuri tämän vian vuoksi?

Kuuluisuuden illusioni

Huomasin päässeeni esille minäkin: nimeni löytyy sittenkin Hella W-elokuvan tiedoista. Olen viittä vaille julkimo minäkin! Häärin siellä avustajana kahden päivän ajan. Pääsin filmiin, mutta kasvoja ihastellakseen täytyy pysäyttää kuva taiten ihan oikeassa kohdassa. Jos viitsii. Ninni naisvankina Kakolassa – sepä vasta näky.