Heräsin yöllä siihen, että koira kutitti varpaitani. Kello oli noin kolme, aamuyön tunti käsillä. Aloin miettiä siinä valvoessani – minähän en kerran herättyäni nukahda helposti – kevään takkuilevaa tulemista. Talven selkä on kalenterin mukaan taittunut ajat sitten, mutta vielä se ryömii eteenpäin, tai käyttää kainalosauvoja. Mietin, jos kävisikin niin, ettei kevät ollenkaan tule? Sää sen kun vain kylmenisi: tulee 20 astetta pakkasta, sitten 50 ja 70. Mitä oikeasti voisimme tehdä, jos maapallo yhtäkkiä vain kylmenisi? Tai entä jos kesän tullen lämpötila ei pysyisikään Suomen kesän lukemissa, vaan tulisi aina vain kuumempaa? Ensin Saharan lämpötilat, sitten saunan, lopuksi kiehuvan veden? Paistuisimme hengiltä.

Meillä ei ole mitään takuita siitä, että maapallo kannattelee meitä huomiseen ja ylihuomiseen. Entä jos maapallon akselissa tapahtuu pieni poikkeama, se kallistuu liikaa, tai liian vähän..? Tai jos aurinko alkaa oikutella ja jakaa säteitään liikaa, tai liian vähän? Avaruudessa kaikki lienee mahdollista.

Tällaisia asioita ei ole mukava ajatella aamuyöstä. Ympärillä on hiljaista: Hietamäentiellä ei liiku vielä kukaan muutamaan tuntiin. Siippanen nukkuu viattoman unta vierellä ja koiratkin näkevät omia, koiramaisia uniaan. Itse sitä valvoo ja miettii: kuinka kauan vielä? Kuinka kauan meillä on onni olla elossa? Ihmiskunta muistuttaa välillä muurahaisyhdyskuntaa pesässään. Iso jalka on pesän päällä valmiina tallaamaan, mutta muurahaiset sen kun jatkavat arkisia askareitaan mielipuolisen välinpitämättöminä. En ole varma, mikä olisi se iso jalka, joka ihmiskunnan päällä häälyy. Ehkä se on kaiken ennustamattomuus, oma voimattomuutemme kosmisessa mittasuhteessa? David Humen tavoin en osaa luottaa auringon nousevan huomispäivänä idästä, tai mistään muualtakaan. Kaikki on armoa.