Kuukausi: maaliskuu 2021

Pari sanaa televisiosta

Päiväsaikaan näytetään pirteitä sairaalasarjoja tai ihastuttavia eläinohjelmia. On ohjelmia hääpukuja etsiville ja parisuhdehalukkaille sinkuille. Näissä ohjelmissa maailma on järjestyksessä; se on kirkkaiden kohdevalojen ja optimismin maailma. Me lemmikkien omistajat saamme lohdutusta ja turvaa nähdessämme vaikka millä tavoin sairaita eläinystäviä, jotka eläinlääkäri parantaa diagnosoituaan vaivan oikein. Virheitä harvemmin tapahtuu, tai jos tapahtuu niin ne eivät ainakaan johda kuolemaan.

Öiseen aikaan televisio muuttuu. Se ei enää vakuuttele maailman olevan turvallinen ja rationaalinen paikka elää. Yöaikaan televisio muuttuu synkäksi ja vihjailevaksi. Jos avaat television noin puolenyön maissa, niin melkoisella todennäköisyydellä näet jonkun siellä kamppailevan elämästään karmean kidnappaajan/raiskaajan/murhaajan kourissa. Eihän siinä sinänsä olisi mitään vikaa, jos nuo jutut olisivat fiktiota, mutta pahinta on, että ne ovat totta. Tarkoitan nyt sellaisia sarjoja kuin ”Your worst nightmare” ja ”Nightmare next door”. Joskus katson näitä aika hämmentyneenä; ne voivat ikävä kyllä antaa myös vinkkejä wannabe-julmureille. Esimerkiksi yhdessäkin tarinassa kerrottiin naisen myrkyttäneen vauraan miehensä Visine-silmätipoilla. Olen tiennyt aiemminkin, että silmätippoja käytetään myös tyrmäystippoina (en muista mistä tämä tiedonmurunen on tarttunut mieleeni), mutta tätä myrkytysaspektia en ole tiennyt. Täytyy toivoa ettei kukaan saa ideoita katsellessaan näitä synkkiä tarinoita. Pariinkin otteeseen näissä murhasarjoissa puolisot ovat myrkyttäneet toisiaan jäähdytysnesteellä. Ilmeisesti jäähdytysneste maistuu makealta – suorastaan imelältä – ja voi makeiden juomien ystävälle olla tie tuonpuoleiseen.

Televisio on skitsofreeninen ja mietin usein millainen kokonaiskuva sen yksittäisistä mosaiikkipalasista koostuu. Meidän toiveemme, meidän harrastuksemme, meidän kotimme, ja meidän pelkomme. Olisi helppoa sanoa, että myöhäisyön kauhutarinat ovat harvinaisia yksittäistapauksia vain, mutta mahtaako niin olla? Nyt Suomessakin pohditaan samaa. Me naiset olemme pelon tuttavia, tai oikeastaan voisi sanoa, että suhteemme on jo syvällisempi kuin pelkkä tuttavuus. Me katsomme televisiosta katoavia ja löytyviä sisariamme, emmekä koe näitä surullisia pikku kertomuksia vieraiksi tai kaukaisiksi. Se voisit olla sinä. Se voisin olla minä.

 

Kielen hallinnasta mielen hallintaan

Huomasin jokin aika sitten, että enää ei puhuta sukupuolenvaihtoleikkauksista. Puhutaan sukupuolenkorjausleikkauksista. Kun jotain korjataan, niin puututaan vääränlaiseen asiantilaan, virheeseen, vikaan. Vaihtaminen on sanana neutraalimpi. Liikennevalo vaihtuu, vuodenajat vaihtuvat, työpaikat vaihtuvat. Vaihtuminen ei välttämättä tarkoita, että se mistä vaihdetaan on luonnoton tai huono tila. En voi olla ajattelematta Orwellia ja ”Vuonna 1984”. Kielen rakenteita muuttamalla oikeasti vaikutetaan ajatteluun. Ainakin silloin, kun ihminen ei pysähdy hetkeksi miettimään sanoja ja niiden sisältöjä.

Sukupuoltahan ei edelleenkään voi vaihtaa. Se on mahdotonta. Sukupuolet – kaikki kaksi – ovat olemassa kromosomitasolla. Sukupuolenvaihto on sanana virheellinen. Sukupuolta ei vaihdeta, vaan sukupuolen ulkosia merkkejä muokataan toisenlaisiksi. Tässä on kyse kahdesta täysin eri asiasta. Sukupuoltaan ”korjaavat” käyvät läpi mittavia kirurgisia prosesseja, joissa sukuelimistä muovataan halutun sukupuolen sukuelimiä muistuttavat. Lisäksi ”korjaaja” saa varautua loppuelämän kestävään potilaan asemaan: rankat hormonilääkitykset jatkuvat koko elämän ajan. Lääketehtaat ja lääkärit tienaavat.

Tuntuu järjettömältä, jos translain tullessa voimaan 15-vuotias saa päättää koko elämän kestävästä ratkaisusta, kun toisaalta ei saa kaupasta edes olutta tai tupakkaa. Millaisia me olimme 15-vuotiaina? Kolmivuotinen lukio siinsi edessä kuin loputon päivien erämaa. Olimmeko me niin kypsiä ja valistuneita, että olisimme halutessamme voineet päättää tuollaisen asian? En usko siihen, en usko sen perusteella mitä itse olen nähnyt, havainnoinut ja kokenut.

On suuri erehdys, jos ihminen haluaa estää murrosikäänsä alkamasta. Murrosikä on aina kipuilua, meille kaikille. Sen jälkeen tulee seestymys ja tasapaino – nuori aikuisuus. Jos prosessin ei koskaan anneta edes alkaa, niin menetetään mahdollisuus nuoreen, joka sittenkin olisi tyytyväinen ihan siihen omaan, oikeaan sukupuoleensa. Kunpa näissä translaeissa jätettäisiin keskenkasvuiset rauhaan. Tuntuisi paremmalta antaa aikuisten tehdä itse ruumiilleen mitä tahtovat – mutta mieluiten omalla rahoituksella.

Sukupuoli ei ole valintakysymys. Tärkeämpää on löytää oma tapansa olla mies tai nainen, eikä lähteä muutosprosessiin. Mietin joskus tätä aikaa, sen haluttomuutta pysyvyyteen ja sitoutumiseen. Mitä meille jää, jos sukupuolta voi muokata mielihalunsa mukaisesti edestakaisin, kansallisuudella ei ole enää mitään merkitystä, kaikki omat suuret kertomuksemme ja historiamme pyyhitään pois. Ihmistä rohkaistaan juurettomuuteen: muuttamaan työn perässä vaikka kuuhun, olemaan atomi ja yksilö ilman kotiseutua ja ilman identiteettiä miehenä tai naisena. Hollywood kertoo sankaritarinat, ja nehän tiedetään: ”Imitation game” ja ”Danish girl”. Sankareina aina ne tyytymättömät, sukupuolirajoja rikkovat. Kuinka moni tietää isovanhempiensa vanhempien nimet? Kuinka moni tietää, mitä he tekivät sotien aikaan? Kuka muistaa Aleksis Kiveä, Aurora Karamzinia, Mikael Agricolaa, Aksel Airoa? Meillä on sankareita omasta takaa, jos vain vaivaudumme heihin tutustumaan ihan suomen kielellä. Nämä sankarit elivät miehinä ja naisina ja muuttivat maailmaa sellaisina.

Kielen hallinta ja muokkauskaan ei kaikille riitä. Espoo on ottamassa englannin kolmanneksi asiointikieleksi ruotsin ja suomen rinnalle. Joku tietysti voisi kysyä, että mitä pahaa siinä on. Eipä muuta kuin sitä, ettei sillä ole minkäänlaisia historiallisia yhteyksiä tähän maahan, ellei sitten Oolannin sotaa pidä sellaisena. Jotkut jo pitävät suomea turhana. Äidinkielenopettajat ovat kertoneet, ettei nuoria oikein kiehdo suomi, ja on vähän noloakin kuulua suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään. Englanti tietysti olisi trendikkäämpi. Olisi helppoa äkäillä tästä nuorille, mutta meistä vanhemmistahan he oppinsa kuitenkin ottavat. Onko meille suomalaisuus ja suomen kieli arvokas pääoma, ja miten tuomme sen esiin? Vai kannatammeko itsekin kyökkienglannin maailmanvalloitusta, silmät liimautuneina Hollywoodin uusimpiin hömppätarinoihin ja toimintapeleihin.