Kuukausi: huhtikuu 2008

by Ninni

Enää puuttuvat vain reinot jalasta

Joku jossain sanoi ukkoutumisen varmojen merkkien olevan radiokanava YleYkkösen kuunteleminen, Suomen Kuvalehden lukeminen, Kalle Päätalon romaanien suosiminen ja  reino-tohvelien käyttäminen. Jos näin on asian laita, niin minun kohdallani ukkoutuminen on melkein loppuun asti viety prosessi. Enää puuttuvat vain reinot jalasta. 

Taidan ensi kesänä tuoda kaikki päätalot kesäpaikastamme meille kotiin. Olen niiden ainoa lukija lähipiirissäni, joten niitä ei kuuleman mukaan tulla kaipaamaan. Eipä ainakaan tarvitse enää kirjastosta niitä hakea, säästyy sekin vaiva. 

Viimeksi lainasin Päätalon Nuoruuden savotat ja luin sen nauttien. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka mehevää ja elävää on Päätalon kieli ja kuinka kiinnostava se maailma, jota hän niin pikkutarkoin piirroin kuvaa. Näissä kirjoissa on oikean elämän maku. 

Samaa ei valitettavasti voi sanoa Stefan Einhornin Ihmisen tehtävästä. Tässä kirjassa nimittäin on lähinnä rahastuksen maku. Mistä näitä tällaisia oikein sikiää? Kaikki paulo coelhot ja muut Elämän Tarkoitusta kartoittavat tekoviisaat romaanintekeleet. Minä olen muuten juutalaisen kertomusperinteen suuri ihailija, mutta Einhornin kirjassa yritys lanseerata salainen juutalainen suullinen perinne jää todella latteaksi. Ja salaisuus on aina se sama, joka ainoalla näistä kirjoittajista: rakkaus, ympäristöaate, myötätunto, eettisyys, totuus.. Ei tätä jaksa. Tällaiset romaanit ovat yhtä väsyttäviä kuin kaikki itseapukirjat tai ufovouhottajien tarinat. Kehitä hyvä itsetunto, ota ainutkertainen elämä haltuusi, oi tähtien lapsi. Kun olet lukenut yhden, niin olet lukenut kaikki.

Nykyisin tällaisella kirjallisuudella menee hyvin. Joskus vuosia sitten muistan kohutun James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tiestä. Niin hyvin se myi, että mies kirjoitti oikein jatkoa tarinalleen. Jatko-osa oli rautaisella johdonmukaisuudella saanut nimekseen Kymmenes oivallus. Tällaisia coelhoja, redfieldejä ja einhorneja ostaa varmaan se sama joukko, jonka näkee pyörivän tarot-korttien ja kristallien ympärillä. Auroja, astrologiaa ja meditaatiota. Carlos Castanedan jalanjäljissä riittää kulkijoita.

Einhornia nyt lukee mieluummin kuin näitä muita, lähinnä sen juutalaisen perinteen vuoksi, jota Ihmisen tehtävässä hiukan tuodaan maustamaan muuten mautonta mömmöä. 

Mieletön maailma

Maailma näyttää näin keväällä niin kauniilta. Eilen lensi perhonen vasten kasvojani. Ensin luulin sitä miksi lie ötökäksi ja säikähdin, kunnes tajusin sen kauniit siivet. Ihanaa ja ihmeellistä! Siksi onkin erityisen ahdistavaa lukea Itävallan sairaalloisista tapahtumista. Tässä kauniissa maailmassa on niin paljon pahuutta. Kuinka isä voi tehdä näin tyttärelleen: vangita hänet vuosikausiksi kellariin ja pakottaa synnyttämään insestistä alkunsa saaneita lapsia. Ja tuhota vielä näiden lastenkin elämät. Miten tällaisen rikoksen voi hyvittää? Onko sellainen edes mahdollista?

Ihmettelen vain näiden vankiparkojen sitkeähenkisyyttä. Luulisi kellarin olevan asuinpaikkana niin kostea, viileä ja epäterveellinen (puhumattakaan raikkaan ilman ja auringonvalon puutteesta), että sinne vangitut kuolisivat melko pian. Vuosia sitten luin John Fowlesin kirjan Neitoperho, jossa nuori mies rakastuu tyttöön ja rakentaa juuri tällaisen kellarivankilan kaappaamalleen tytölle. Siinä touhu päättyi tytön kuolemaan, kun ei terveys kestänyt sellaista elämää.

by Ninni

Päivät purkautuvat

Toiminnantäyteisten kevätpäivien suma alkaa purkautua. Vappuun mennessä on palattu jo normaaliin päiväjärjestykseen, kun kaikki Esityskoettelemukset on saatu alta pois. Vasemman jalan rakkokin alkaa olla parantunut, vaikka ei vielä kestäkään mitään tunnin tai parin kävelyjä.

Rakkojen hoidossa minä kuulun vanhaan kaartiin: ilmaa parempaa parantajaa ei olekaan. Compeed-tuotteet ovat tietysti myös vaihtoehto, mutta ei ole ilman voittanutta.

Romahtaako rintama – vai kirjoittajan uskottavuus?

Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? on hämmentävä teos. Jos jatkosodan aikainen sotilaskarkuruus kiinnostaa, niin suosittelisin sittenkin Jukka Kulomaan kirjaa Käpykaartiin? 1941-1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Kulomaan eduksi nimittäin voi sanoa runsaan ja tilastoidun tiedon määrän, jota ei ole pilattu populistisella kansaa kosiskelevalla otteella.

Ylikangas aloittaa kirjoitustyönsä Huhtiniemen mysteeristä ja lopettaa sen kaunopuheisella vetoomuksella salaisten teloitusten tekemisestä julkisiksi. Varsinainen leipäteksti siinä välissä tuntuu toimivan todisteluna sen puolesta, että ammuttuja ”omia” oli oltava enemmän kuin mitä viralliset tilastot kertovat, niin suuriin mittoihin oli karkuruus kasvanut erityisesti Kannaksen suurhyökkäyksen aikoihin.

Ylikangas tuo onneksi esiin niin kutsutun Lappeenrannan ”Syväkurkun” paljastumisen hyperaktiiviseksi satusedäksi, joka tuotteliaasti – joskin taitamattomasti – väärensi Toivo Tapanaisen papereita. Lisäksi mainittu Syväkurkku toimi useamman eri nimimerkin takaa yrittäen luoda uskottavuutta väitteelleen juuri Tapanaisen toimimisesta teloitustuomioita jakavana tuomarina. Ainakin Syväkurkun kuplan puhkaisee Ylikankaankin kynä.

Lappeenranta on kuitenkin erityisasemassa myös Ylikankaan teoksessa. Siellä (ja sitä ennen Luumäellä) toimi henkilötäydennyskeskus 1, jonka kautta kulki noin puolet Kannaksella karkuruuteen sortuneista miehistä. Lukumäärällisesti puhutaan siis noin kuudesta tuhannesta sotilaasta. Kenraaliluutnantti Heinrichsin 20.6.1944. päivätyn käskyn mukaisesti karkurit on palautettava henkilötäydennyskeskukseen, jossa heille on selvitettävä elämän tosiasiat, eli 1) että he ovat tehneet raskaan rikoksen ja 2) vaihtoehtoja on kaksi: paluu rintamalle tai mikäli karkuri toistamiseen kieltäytyy paluusta, ”pakkokeinojen”, jopa ”ankarimman aseellisen pakkokeinon” kohtaaminen.

Tarkoittiko Heinrichsin käsky mielivallan rehottamista ja omien sattumanvaraista ampumista? Ylikangas ei onneksi lähde mukaan kaikkein mielikuvituksellisimpiin tulkintoihin sadoista ammutuista karkureista, vaan jättää määrän vain kymmeniin sellaisiin tapauksiin, joista ei ole merkintöjä ja jotka on ammuttu Henrichsin 20.6. antaman ”laittoman” (?) käskyn nojalla.

Minä taas en jaksa uskoa mihinkään salaliittoihin tai salaisiin teloituksiin. Salaisuus on salaisuus silloin, kun sen tietää yksi ihminen. Mitä useampi tulee kuvaan mukaan, niin sen todennäköisemmäksi kasvaa vuotojen vaara. Ei tällaisia teloitusriehoja olisi voitu pitää salassa. Ei voitu asekätkentääkään, vaikka siihen osalliset pyrittiin valitsemaan mitä huolellisimmin. Julki se tuli ja julki olisivat tulleet myös salaiset teloitukset erityisesti sodan jälkeen, kun äärivasemmistolla oli omat intressinsä penkoa sitä pesää pohjia myöten. Ei joukossa tarvita kuin yksi juudas – sellainen löytyy aina – ja koko totuus tulee julki.

Salaisilla teloituksilla ei myöskään olisi päästy siihen päämäärään, mihin kuolemanrangaistuksella sodan aikana pyrittin: salainen menettelytapa olisi vienyt pelotevaikutukselta pohjan pois.

On turha spekuloida, vihjailla ja luulotella. Tutkimustyö on edelleenkin tehtävä olemassa olevan asiatiedon varassa. Lappeenrannan maastoa on myllätty kaivinkonein ja lapioin. Toistaiseksi mitään tavallisesta poikkeavaa ei ole löydetty, kun esiin tulleet vainajatkin ovat olleet tsaarinaikaisia. Vainajien ja papereiden puutteessa vesittyy tutkimus pakostakin arvailuksi.

by Ninni

Me olimme kuningattaria

Esityskoettelemus on ohi! Onnellisesti ohi! Mutta yhteensä neljä tuntia siihen meni tänään kaikkineen, lyhyttä Esitystä varten.

Olimme paikalla kello 14. Harjoittelimme ja taas harjoittelimme, meikkasimme, laitoimme hiuksia. Totuttelimme tilaan, näyttämöön ja katsomoon. H-hetki koitti 17:30.

En tahdo kuulostaa omahyväiseltä, mutta kyllä tosiasiaksi jää kaikinpuolinen loistokkuutemme. Me olimme kuningattaria. Oli sellainenkin aika, kun esiintymisasumme saivat minut epätoivoiseksi. Niissä tuntui olevan jotakin epäilyttävää 80-luvun henkeä (ja minä yritän parhaani mukaan unohtaa koskaan eläneenikään 80-luvulla, 80-luvun muodin orjana) värien ja tyylin puolesta. Ihme kuitenkin tapahtui: ne toimivat! Kirkkaissa valoissa kirkasvärinen vaate ei näytä pahalta, vaan juuri sopivalta.

Pitkästä aikaa tuli käytettyä punaista huulipunaa. En ole vuosiin tehnyt sitä: puuteroinut huulia, levittänyt niille punaisinta punaa, taputellut liikoja pois, puuteroinut uudestaan ja punannut toiseen otteeseen. Kaikkien taiteen – ja naistenlehtien – sääntöjen mukaan. Löysin oikean sävyn kokeiltuani ensin monia muita.

by Ninni

Aika käy vähiin..

Baletissa oli kuumeinen tunnelma. Viimeisiä esiintymisyläosia leikeltiin uuteen uskoon, harjoiteltiin koreografiaa, onnistuttiin ja epäonnistuttiin. Viilattiin yksityiskohtia ja kerrattiin aikatauluja: Huomenna Se Tapahtuu.

Minä olen onnistunut saamaan kipeän rakon vasempaan jalkaani. Sen siitä saa, kun kohtelee kymmenen sentin korkokenkiä kävelykenkinä, kuten tein torstaina ja perjantaina. Harjoittelin koreografiatkin pääasiassa paljain jaloin, kun niin tuskaisaa oli.

Kirjastossakin ennätimme PuoLiskoisen kanssa piipahtaa: lainasin toistamiseen Ylikankaan kohukirjan Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944.

by Ninni

Conan Barbaari

Olin Salossa tänään. Eräs hyvä ystäväni asuu siellä, joten tuo pienoinen Nokia City on tullut hyvinkin tutuksi vuosien varrella. Menin sinne bussilla, kuten on jo perinteeksi muodostunut. Kun tulee ja menee linja-autolla, niin eivät omatuntoa rasita juodut yksi tai kaksi lasillista viiniä (ja gin tonic).

Avasimme terassikauden tänään. Niin kesäistä oli, että pystyi hyvin olemaan pelkkä samettimekko päällä nauttien auringonpaisteesta. Salo on pääsääntöisesti nuorten ihmisten kaupunki: siellä tuntee itsensä helposti tantaksi. Terassillakaan asiakkaiden keski-ikä ei päätä huimannut. Ystäväni ja minä, meidän juttumme olivat taas maailmoja syleileviä, me olimme varsinaisia hengen jättiläisiä lilliputtien maassa. Viereisessä pöydässä nimittäin kuulin kolmihenkisen seurueen keskustelevan Conan Barbaari-elokuvien eeppisistä ulottuvuuksista.

Päivän kääntyessä iltaa kohti oli kädessäni Mauserin pistin, elämyksiä täynnä siis tämä päivä. Kotiin palatessa taivaanranta oli punaista ja kultaa.

Haluaisin…

  • oppia soittamaan kanteletta
  • tietää milloin ja miksi opin sellaisen sanan kuin julkisivuremontti
  • lakata hermoilemasta Esityksiä ja jättää ne Herran haltuun
by Ninni

Kirjahumalassa

Kevyesti keskellä päivää tuli tehtyä (jälleen kerran) apteekkireissu ja siihen samaan sitten kierrettyä kolmen kirjaston kautta: Mynämäen, Naantalin Lietsalan ja Raision. Olen ollut kuin kissa pistoksissa jo pitemmän aikaa: Raisioon varaamani Hannu Rautkallion Moskovan päiväkirja 1989-1993 oli saapunut!

Aloitin kuitenkin Kaari Utrion kirjoituskokoelmalla Kiilusilmä feministi, eli miksi en enää matkusta junassa. Nyt tosiaankin on ongelmana liian runsas hyvien kirjojen määrä. Kun kuitenkin meillä ihmispoloilla on vain yhdet aivot ja kaksi silmää. On olo kuin olisi humalassa, kirjahumalassa.

Koko eilisen illan luin Sofi Oksasen Puhdistusta (romaaniversiota, en näytelmää). Pisti vihaksi. Minusta virolaiset ovat osoittaneet yli-inhimillistä pinnan pituutta venäläisten kanssa. Jos kuuluisin kansaan, jolla on niin kipeitä kokemuksia, niin ehkä olisin itse ensimmäisenä kampeamassa pronssipystejä pois paikoiltaan. Vähintään.

Täytyi tehdä vähän lahjaostoksiakin tänään. Minusta tuntuu, että tällä viikolla tulen tekemään vielä omiakin ostoksia. Lahjoja itselleni! Tekee kovasti mieli jotakin vaatekaupasta ja kengätkin houkuttavat. Toistaiseksi olen pitänyt suitset tiukalla, mutta se tilanne voi muuttua pian.

Nyt annan Utrion levätä ja tartun Rautkallioon. CD-soittimessa soi Haydnin säveltämä jumalainen musiikki Kristuksen viimeisistä seitsemästä sanasta ristillä. Teekuppi on puolillaan valkoista teetä, jo hiukan liikaa jäähtynyttä.

by Ninni

Laatikossa surisee

PuoLiskoinen on selvästi jo hiukan paranemaan päin, jaksaa kujeillakin jo. Tänä aamuna – en nyt muista kellon aikaa, kukonlaulun aikaan kai tämä tapahtui – hän hiippaili vuoteen viereen pikku laatikko kädessään. Minä olin tuossa vaiheessa ihan unenpöpperössä. PuoLiskoinen laittoi (tulitikku)laatikon korvani viereen ja vihaisesti siellä pörisi! Mokoma oli sulkenut alakerrasta löytämänsä kauhean kokoisen ampiaisen laatikkoon ja ilahdutti nyt sillä aamuani.

Minä tietysti säpsyin ja kauhistuin tuota surinaa, satun nimittäin pelkäämään kaikkia ampiaisia ja mehiläisiä ja muita pistäviä. PuoLiskoinen vapautti pikkuhirviön elävänä luontoon – käsittämätöntä toimintaa. Minä olisin tappanut sen. PuoLiskoinen ei koskaan tapa hämähäkkejäkään, kun taas minä surmaan ne surutta. On turha jättää niitä henkiin, tulevat vielä hyväkkäät meille uudemman kerran kiusaksi.

Tänään on muuten Ampiaisen Vangitsijan nimipäiväkin, pappismarttyyri Januariksen päivä. Beneventon piispa Januaris koki marttyyrikuoleman keisari Diokletianuksen vainoissa vuonna 305. Pakanat kiduttivat Januarista heittämällä hänet tuliseen pätsiin. Tuli ei vahingoittanut pyhää, eivätkä myöskään pedot suostuneet häntä raatelemaan. Lopulta kuolema tuli mestaamalla niin piispalle kuin muutamalle muullekin hänen seurassaan olleelle kristitylle.

Ikkuna on auki ja sisälle kuuluu lintujen laulu vielä iltakymmeneltäkin. Lännessä näkyy valoa taivaanrannassa, aurinko siellä on menossa mailleen. Mietin 1700 vuotta sitten elänyttä ja kuollutta miestä. Mietin julmuutta, rakkautta, halua elää ja kuolla jonkun itseä suuremman puolesta.

by Ninni

Maailma loppuu kesällä?

Sveitsin Cernissä alkaa kesällä tapahtua. Protoneja mäiskitään yhteen ja pyritään luomaan sellaisia voimia ja hiukkasia, joita oli olemassa heti alkuräjähdyksen jälkeen. Koetta on kritisoitu vaaralliseksi, koska on olemassa (häviävän?) pieni riski mustan aukon syntymiseen sen seurauksena ja se taas tietäisi maan tuhoa. Kirjaimellista maailman loppua, hupsheijaa kaiken tämän katoamista.

Toinen tuomiopäivän visio on outokaisten tulo kokeiden seurauksina. Ne nimittäin muuttaisivat maan hetkessä pelkäksi kuolleeksi möykyksi. Riski on 1:50 000 000. Yksi mahdollisuus viidestäkymmenestä miljoonasta. Pienempi kuin todennäköisyys voittaa lotossa – mutta onko se riittävän pieni riski, että koko maan tulevaisuus voidaan pistää vaakalaudalle? 

Loppu voi tulla tai olla tulematta – eiköhän maapallo jatka pyörimistään radallaan vielä kesän jälkeenkin, mutta ainakin jotkut tahot ottavat riskin vakavasti. Kaksi miestä yrittää oikeustoimin estää LHC (Large Hadron Collider) törmäyttimen käynnistämisen.

by Ninni

Siivoten, leipoen, lukien

Sainpas taas siivottua kotikullan natisevan puhtaaksi. Kiillotin kotihengettären – tai kotikärpäsen, jos proosallisiksi heittäydytään – kruununi leipomalla eilen illalla ananas-creme fraiche -piirakkaa.

Kaiken muun lisäksi ennätin eilen kirjastoonkin nippa nappa ennen sulkemisaikaa. Lainasin lisää Heikki Turusen mainioita romaaneja. Ehdin jo lukea Maan veren. Jos Henkka Oinonen on Turusen alter ego joka suhteessa, niin naisasioissa ei miestä käy kateeksi. Itse olisin varmaan noilla kokemuksilla alkanut suosiolla misogyyniksi. Henkka Oinonen tuntuu olevan varsinainen hullumagneetti: Maalaisessa hän solmii suhteen ahdistavan läheisriippuvaiseen Kaarina Munsterhjelmiin ja Maan veri tuo lukijan kauhisteltavaksi psykoottisen, hoidossakin olleen Hellevi Kurvisen.

Jos Kaarina M. oli vaikea tapaus, niin Hellevi K. on liian pahaa ollakseen totta. Hellevistä tulee Henkan ensimmäinen oikea naiskokemus seksuaalisessa mielessä. Hän on toisaalta kiehtova jutustelija, joka osaa rentouttaa aran maalaispojan. Kääntöpuolelta löytyy itsemurh(i)a yrittänyt, väkivaltaiseen käyttäytymiseen kykenevä, todellisuuden kuvitelmiin sotkeva nainen. Yöt täyttyvät yksinpuheluiden äänistä, kun lemmitty siinä käy keskusteluja kuviteltujen ihmisten kanssa.

Minun on tavattoman vaikea ymmärtää tällaisia naisia. En pidä takertuvasta käytöksestä noin ylipäätään ja epätoivoinen suhteissa roikkuminen on ajan tuhlaamista. Ihmisiä ei voi pakottaa tuntemaan tunteita, joita heillä ei ole, piste ja loppu. Oinosella on enkelin kärsivällisyys, kun räjähtää vasta niinkin myöhäisessä vaiheessa. Minä, siivetön serafi, olen paitsi siipiä vailla, niin myös enkelinä sangen puutteellinen ja kyvytön loputtomaan kärsivällisyyteen.

by Ninni

YH

Eilen oli Esityksen ylimääräinen harjoitus. Kutsuttakoon sitä verenkarvaisia mielikuvia herättävällä lyhenteellä YH. Ensimmäistä kertaa näimme nyt muidenkin ryhmien harjoittelevan omia koreografioitaan. Alkeisryhmä teki ainakin minuun vaikutuksen osaamisellaan, kun heidän harjoitteluaan katselin. Siellä onkin edistytty jättimäisin harppauksin. Lisää YH:ta on luvassa meille kaikille ensi viikolla.

Palasin kotiin yhdeksän aikaan. Iltataivas oli kaunis: samassa kirjokannessa oranssia, punaista, sinistä, violettia. Vaaleanpunaisia pilviä, Jumalan runoutta.

PuoLiskoinen sairastaa yhä. Antibiooteista huolimatta hänellä on kuumetta aamuin ja illoin. Nyt tulehtunut kohta lihaksessa punoittaakin kaiken muun (turvotus, kipu) lisäksi. Lääkäri tutkailee tilannetta lisää tänään. Tuollainen vaiva on viheliäinen: mikään asento ei tunnu hyvältä, kaikissa sattuu. Eilen pistimme potilaan sellaiseen puoli-istuvaan tai puolimakaavaan asentoon ja Ice Age 2 pyörimään DVD-laitteeseen.