Mea culpa

Söin marjoja tänään. Vadelmia, mustikoita ja mustaherukoita, jos tarkkoja ollaan. Ja nyt kuitenkin on Kristuksen kirkastumisen juhla: kansanuskomusten mukaan tänään ei pitäisi marjoja syödä, niissä nimittäin on Vapahtajan verta.

Samainen Vanhat merkkipäivät kertoo myös Soikkolassa tunnetusta uskomuksesta: ennen tätä päivää ei saanut syödä perunoita, tai alkoi mato kalvaa hampaita. Sortavalan asukkaat tiesivät puolestaan ottaa tänä päivänä lantusta lehden ja sivellä sillä kivuista kärsivää ruumista.

4 dl melodraamaa, 2 dl romantiikkaa, 1 rkl sotaa, 1 dl historiaa..

.. pistetään uuniin hautumaan ja tuloksena on menestyselokuva. Näinkö se käy?

Katsoin Raja 1918-elokuvan, enkä itse suostuisi antamaan sille niitä tähtimääriä (taisivat olla taivaan kaikki otavat ja kassiopeiat mukana), jotka se sai sanomalehtien elokuva-arvostelijoilta.

Ideassa ei ollut mitään vikaa, tarinan lähtökohdat olivat ihan uskottavat. Nuori jääkärikapteeni saa tehtävän toimia pienen, mutta yllättävän tärkeäksi muodostuvan raja-aseman komendanttina. Kirjurina hänelle toimii paikallinen kansakoulunopettajatar Maaria Lintu, joka piilottelee punaisten puolella sotinutta miesystäväänsä. Sitten alkaakin tapahtua: opettajatar häärää sekä vanhan lemmittynsä että jääkärikapteenin ympärillä, on suuria tunteita, aseet paukkuvat ja lopussa ollaan kymmenen vuotta vanhempia. 

Elokuva oli pitkä, mutta aikaa ei käytetty henkilöiden taustojen selvittämiseen juuri lainkaan. Piileskelevän punapäällikön luonnetta tai hänen suhdettaan Lintuun ei valotettu millään tavalla. Mistä Linnun humanismi oli peräisin? Sitäkään ei sanottu. Eikä minusta ole kovinkaan uskottavaa kuvitella lemmen liekkien roihahtavan kahden niin erilaisen ihmisen kuin Linnun ja jääkärikapteeni von Munckin välillä.

Jääkäriupseerin koko persoona jäi ohueksi. Hänen sanottiin olevan sarjakihlautuja, useampi purkautunut kihlaus takanaan. Katsojalle ei anneta mitään avaimia ymmärtää tämänkään tilanteen taustoja. Hänen kerrottiin olevan myös tiedemies, joka kaikkein mieluiten elelisi akateemisessa maailmassa, mutta tätäkään ei täsmennetä mihinkään suuntaan. Henkilöt tässä elokuvassa vaikuttavat enemmän tyypeiltä, nopeasti piirretyiltä luonnoksilta, kuin yksilöiltä. Koko elokuva oli ladattu täyteen melodraamaa – vähempikin olisi riittänyt.

Minusta koko jutussa oli laskelmoinnin maku. Himppunen sotaa (se vetoaa mieskatsojiin), hitunen romantiikkaa (sillä saadaan naiset elokuvateattereihin) ja vähän historiaa (innostamaan älyköitä). Lopun kirmaileva joukkoalastonkohtaus kruunasi kaiken. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin vilkaissut tekijäluetteloa ennen ostopäätöstä: Aleksi Bardy se siellä, käsikirjoittajan ominaisuudessa. Se selittää jo paljon. Bardy on kannuksensa hankkinut muun muassa Salattujen elämien käsikirjoittajana ja myös surullisen kuuluisa Levottomat on hänen kynästään lähtöisin.