On Lucian päivä. Vanhojen kansanuskomustemme mukaan tämä nyt kuluva yö, ”Annan aatto” on vuoden pisin. ”Lutun yö, Annan aatto, kukko kolmesti orrelta putoo”, päivittelivät esivanhempamme tätä pimeää aikaa.

Minulle pimeys tuo tullessaan Ingmar Bergman-kauden. Kirjastosta voi onneksi lainata lähes pistämättömän oloisia Bergman-elokuvia: ne ovat keveitä kantaa kassissa ja sisältö vain on painavaa. On yleistä tuntea Bergmanin maailma hänen elokuviensa kautta, mutta itse asiassa on suotavaa tutustua mieheen myös kirjailijana. Hyvä tahto, Sunnuntailapsi ja Laterna magica ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia. Myös Fanny ja Alexander löytyy kirjallisessa muodossa. 

Viime yönä katsoin Kuiskauksia ja huutoja. Ennen sairaaloita kärsimys ja kuolema olivat mukana perhepiirissä kuin perheen kahtena ylimääräisenä, mutta tunnustettuna, jäsenenä. Moni kaipaa takaisin vanhoja hyviä (?) aikoja, jolloin sairastettiin ja kuoltiin kotona. Bergmanin jälkeen sen ajatuksen kyseenalaistaa.

Kärsimys ja kuolema olivat myös nyt muistetun Lucian osana. Länsimaisessa taiteessa Lucia kuvataan joskus ojentamassa silmiään lautasella: Lucia riisti omat silmänsä päästään, koska niiden kauneus vietteli miehiä ja toi hänelle kosijoita. Taide esittää silmäuhrin kauniina: ei näy roikkuvia verisuonia tai mädäntyvää kudosta, on vain kaksi kaunista silmää kahvipöytäänkin sopivalla tarjoilulautasella. Uhrinsa antanut Luciakin on saanut uudet näköelimet kasvatettua entisten tilalle, joten kuvassa ei ole mitään groteskia.

Lapsuudessani Lucian päivä oli vaaleaverikköjen riemujuhla. Jostakin syystä kouluissa valittiin aina vaaleahiuksinen Lucia-neito. Brunetit saivat tyytyä laulamaan laumana ylistystä vaalealle valitulle.