Näin unen, jossa käyttäydyin hävyttömän aggressiivisesti Myllyn parkkikatoksessa. Haastoin riitaa (!) ihmisten kanssa, ja olin kuin testosteroniraivossa uhitteleva teinipoika. Uskomatonta. Lähinnä nuo unen aggressiot liittyivät parkkeeraamiseen: muu ihmiskunta ei mielestäni osannut sitä yhtä hyvin kuin minä, tai muuten vain närästi paikkojen puute. Tyypillinen joulunalusuni, jossa heijastuu epätoivoinen parkkipaikkojen haeskelu viime lauantaina.

Luin Orhan Pamukin romaanin Viattomuuden museo. Varakas nuori mies viettelee 18-vuotiaan köyhän tytön, ei mene tämän kanssa naimisiin, mutta kihlautuu rikkaan Sibelin kanssa, ei mene naimisiin Sibelin kanssa, tahtoo sittenkin mennä naimisiin viettelemänsä tytön kanssa, menee lopulta kihloihin hänen kanssaan. Naimisiin asti ei päästä, koska kuolema korjaa kauniin nuoren naisen. Koko sen ajan, kun vietelty neito on naimisissa toisen miehen kanssa, jaksaa kirjan sankari odottaa. Odotus kestää lähemmäs kymmenen vuotta, eikä sen päätyttyäkään elämä ole ruusutarhaa.

Nautin lukukokemuksesta, mutta kirja oli juuri sellainen, jonka vain mies voisi kirjoittaa. Fusun oli siinä muuttumaton ulkomuodoltaan 18-vuotiaasta tytöstä aina aikuiseksi naiseksi asti. Olisiko mies jaksanut odottaa unelmiensa tyttöä, jos tämä olisi avioliiton seurauksena 1) lihonut 30 kiloa 2) leikkauttanut hiuksensa, tai värjännyt ne väärän väriseksi 3) luopunut modernin naisen asenteistaan ja alkanut käyttää huivia kunnon musliminaisen tavoin 4) pyöräyttänyt mukavan suurperheen lapsettomana olon sijaan. Totuushan nimittäin on, että ihmiset muuttuvat. Kaikki muuttuu, eikä samaan jokeen voi astua kahta kertaa.