Uljas, uusi (punainen) maailma

Tämä uutinen sai suoraan sanottuna silmäni kasvamaan teevadin kokoluokkaan ja katseen kalenteriin: onko nyt aprillipäivä? Vaan ei: ilmeisesti jotkut ihan tosimielellä hakevat ehdokkaita yksisuuntaiselle (!) matkalle Marsiin. Matkan päätteeksi nämä löytöretkeilijät päätyisivät asumaan punaiselle naapuriplaneetalle loppuelämänsä ajaksi.

Haaveita ja hullutuksia maailmaan mahtuu, mutta todella ällistyttävää tässä on halukkaiden runsas määrä. 8000 ehdokasta on jo ilmottautunut! Luvassa on kahdeksan vuoden koulutus (ajallisesti siis pitempi jakso kuin korkeakoulututkinnon suorittaminen), johon sisältyisi ainakin lääkinnällisiä taitoja ja insinööriosaamista.

En ymmärrä kuinka tämä hanke voisi toteutuessaan olla mitään muuta kuin katastrofi. Tuollaisesta selviäminen voi onnistua yhdeltä ihmiseltä miljoonasta. Enkä ole ollenkaan varma siitä, ovatko nuo poikkeusihmiset hakijoiden joukossa. Luultavasti he ovat niin jalat maassa -ihmisiä, ettei tuollainen scifi-exodus heitä houkuttelisi. Arpapeliähän se on joka tapauksessa: vaikka ihmisen psyykkiset, älylliset, ja fyysiset valmiudet olisivatkin kohdallaan, niin mikä takaa noin pitkän avaruusmatkan onnistumisen? Avaruus on vaaroja täynnä, siellä lentelee asteroidia ja komeettaa ihan kotitarpeiksi. Voihan se seilaava tähtilaiva saada jonkun teknisen vian ja – no, tiedämme kaikki kuinka siinä kävisi.

Tässä yrityksessä on enemmän tai vähemmän kamikazehtavia piirteitä, mutta toki olemme kaikki vapaita tekemään tahtomme jälkeen oman elämämme suhteen. Minua vain ei sellaisessa sillipurkissa nähtäisi seilaamassa tähtiin.

Muistan lapsena lukeneeni Marsin aikakirjat, ja se sai minut pitkäksi aikaa masentuneeseen mielialaan. Vanhemmiten olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ihmiskunta on kohtalossaan sidottu tähän omaan planeettaamme. Tiedän, että se tarkoittaa ihmiskunnan tarinan rajallisuutta, koska tämä sininen planeettamme ei tule säilymään elinkelpoisena ikuisesti. Mutta ehkä meitä ei ole tarkoitettu valloittamaan avaruutta? Mitä me voisimme antaa avaruudelle ja toisille planeetoille? Oikeasti? Minusta aikamme rajallisuus tekee elämästä entistäkin kallisarvoisempaa ja merkitysellisempää. En jaksa uskoa, että me ihmisruumiinemme lennämme tähtiin. Jos sinne jotkut menevät, niin ne olennot eivät enää paljonkaan muistuta lihasta, vedestä, ja luusta koostuvia ihmisiä.

2 comments

  1. Ajattelepa Kolunbusta; täyteen tuntemattomaan miehet purjehtivat, pelkäsivät jo jossain vaiheessa, että saavuttavat maailmanan laidan ja putoavat laivoineen päivineen ties minne. – Ihminen on kekseliäs, luova, utelias!

    • Ninni says:

      On ihminen luova ja kekseliäs. Uskon, että Marsiin varmasti jossakin vaiheessa tulee siirtokunta. Tosin uskon myös, että siellä tullaan kokemaan suuria tragedioita. Täytyy silti kunnioittaa jokaisen ihmisen omaa tahtoa ja päätöstä lähteä. Joskus silti masentaa koko ajatus avaruuden valloittamisesta. Olemme onnistuneet saastuttamaan tämän pallomme ja elämään yli varojemme. Nyt sitten suuntaamme tähtiin tekemään samaa. Sitä paitsi suurelta osin avaruudellinenkin löytöretki on sitä samaa kuin monet varhaisemmatkin: aarteen etsintää. Arvometallien sun muiden metsästystä. Rahasta siinä on usein – ehkä aina – kyse. Ikävä kyllä.. 🙁

Kommentointi on suljettu.