Avainsana: uutiset

Turmiolan tommit ja tiinat

Kovin surullista: vasta 14-vuotias tyttö kuoli täällä kotimaassa ilmeisesti palelluttuaan hankeen. Alkoholilla oli todennäköisesti osuutta asiaan.  

Miksiköhän meillä Suomessa juodaan niin holtittomalla tavalla? Tietysti tilastot kertovat aina eri asiat lukijasta riippuen: uskoisin alkoholin suurkuluttajien ja ongelmakäyttäjien olevan suhteellisen pieni joukko koko populaation seassa. Ongelma ei oikeastaan olekaan juodun alkoholin määrä, vaan se tapa jolla juodaan. Se tapa on kovin usein tämä naula päähän/pellit kiinni-tyyli.

Jostakin syystä on sosiaalisesti hyväksyttävää olla alkoholiahmatti. Jos sitä hyvää on tarjolla, niin sitä nautitaan oikein olan takaa – etenkin jos se on ilmaista. Tilanteen hulluus paljastuu, kun vertaa juomiskäyttäytymistä vaikkapa kahvipöytäkulttuuriin. Kuvitellaanpa ihmistä, joka pullan, keksien ja kakun äärellä alkaisi varsinaiseksi porsaaksi, ottaisi lisää aina vain, aina vain uusi kakunsiivu, uusi pulla, uusi keksi. Voisivat isäntäväen ilmeet olla näkemisen arvoiset. Kuitenkin saman mittakaavan käytös boolimaljan äärellä on vain hauskaa.

Minusta on turha kuvitella valistuksen purevan nuoriin. Valistuksen ja esimerkin välillä on nimittäin valtava juopa. On tarpeetonta saarnata kohtuuden hyveestä, jos melkein koko aikuisväestö käytöksellään antaa ymmärtää liikaa juomisen olevan hassua ja juomarin olevan verraton veikko, koko porukan hauskuttaja ja huumorimies. Humalamokailuista puhuminen ihannoivaan sävyyn on yllättävän yleistä ja sitä tapahtuu seurueissa, joissa sellaista ei oikeasti osaisi odottaa. Ja pienillä padoilla tunnetusti on suuret korvat.

Onneksi tällaiset alkoholin aiheuttamat paleltumistapaukset ovat kuitenkin aika harvinaisia. Minunkin nuoruudessani (devonikaudella) tällaisia sattui pari kertaa.

Hyviä ja vähän vähemmän hyviä kirjoja

Kirjasto on taas suonut antejaan ja hylly on täynnä hyvää luettavaa. Lainasin pitkästä aikaa Väinö Linnan Päämäärän ja Mustan rakkauden. Väinö Linna on meidän suomalaisten pyhä lehmä, hänestä ei saa sanoa pahaa sanaa – mutta minäpä uskallan.

Ihmettelin mielessäni Päämäärän julkaisemista. Se nimittäin on paikoitellen todella.. no, huono. Päähenkilö on olemassa vain toimiakseen jonkinlaisena äänitorvena Linnan omille ajatuksille. Päähenkilön kieli on sekin epäuskottavaa ja julistuksenomaiset monologit epäaitoja. Ei oikeastaan ole mikään ihme, että Linnan yhteydessä keskitytään niin täysin Tuntemattomaan sotilaaseen ja Pohjantähti-trilogiaan. 

Seuraavaksi alan nautiskella Boel Westinin lupaavan paksusta teoksesta Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä.

Tavallisuus hyveenä

Viikonvaihteen Ilta-Sanomissa oli Kauhajoen koulusurmaajan äidin haastattelu. Sisällöltään se muistutti Jokelan koulumurhaajan vanhempien puheenvuoroa: en tiedä mikä meni vikaan, en osaa sanoa miksi, yllätys, järkytys, suru. 

Miksi me ihmiset ostamme näitä lehtiä? Mitä oletamme tällaisista haastatteluista lukevamme – ehkä täydellisen ja kattavan selityksen, jonkinlaisen massamurhien mitä missä milloin-selvityksen? Sehän on aina tätä samaa: ymmällään olevat vanhemmat, kuvia hautausmaista ja kynttilämeristä, mahdollisesti joku kuva surmapaikasta. Tavallisen näköisiä suomalaisia koulurakennuksia, kivikuoria, jotka kerran kätkivät sisälleen tuskan ja kuoleman kovan ytimen. 

Semanttista pohdiskelua sunnuntain ratoksi

Mutta koulusurmat sikseen, minua mietityttää nyt tavallisuuden käsite ja sen merkitys. Millainen on Tavallinen Perhe? Sekä Kauhajoen Matti Saaren, että Jokelan Pekka-Eric Auvisen vanhemmat kuvailivat perheitään tavallisiksi. "Siksi puhun, että ihmiset eivät pitäisi meitä hirviöinä, ihan tavallisia ihmisiä ollaan", sanoo Riitta Saari Ilta-Sanomissa. Suomessa tavallisuus on hyve: taustasta erottumattomuus, turvallisuus, ennalta arvattavuus ja läpinäkyvyys. Samalla kukaan ei oikein tunnu tietävän mitä tuo tavallisuus on ja miten pitkälle sen rajoja voidaan venyttää – missä vaiheessa tavallinen muuttuukin epätavalliseksi. Voisiko olla niin, että sinun tavallisesi ei enää ole minun tavallistani, että meidän tavallisuuksiemme välillä on valtava juopa, jota on mahdoton kuroa umpeen? Käytämme samaa sanaa, puhumme eri asioista. 

Onko tavallisuus asumismuotoon liittyvää? Voiko tavallinen ihminen olla esimerkiksi nelikymppinen, joka asuu vuokralla? Pitääkö olla säännöllinen ja vakituinen työ ollakseen tavallinen? Kuuluuko tavallisuuteen perjantaipullo ja lauantaisauna? Vai pullantuoksu keittiössä ja lasten partioharrastus? Ehkä tavallisuus on ammattisidonnaista. Tavallinen perhe: insinööri-isä, sairaanhoitajaäiti, tyttö ja poika, balettia ja jääkiekkoa, etelänmatkoja.

Minä en usko murhaajien pitävän itseään tavallisina ihmisinä. He kuvittelevat olevansa jotain enemmän. Heiltä vain usein unohtuu, että tuhoaminen on helpompaa kuin rakentaminen ja luominen.  

Naistenlehdissä  ja iltapäivälehdissä myös monet korkean profiilin menestyjät korostavat olevansa tavallisia ihmisiä tai vaihtoehtoisesti elävänsä tavallista elämää. Varmasti se on tottakin: samalla tavalla jokainen tekee ruokaostokset, valikoi banaanit ja appelsiinit, olipa kauppana sitten Lidl tai Stockmannin Herkku. Samalla tavalla niissä jonotetaan, samalla tavalla ärsyttää lykkiä ostoskärryä tai raahata painavaa koria.

Jos olemmekin kaikki jo niin tavallisia, ettei tavallista ole? Jos se onkin muuttunut pelkäksi tyhjäksi sanaksi, joka ei enää tarkoita mitään. Vai voisiko se tarkoittaa – ihan paloiteltuna – tava-llista. Ihmistä, jolla on tapoja, eli siis ihmistä, joka ottaa huomioon muut. Kuinka moni oikeastaan onkaan tavallinen? 

Pari sanaa islamista

Luin Ayaan Hirsi Alin Pakomatkalla. Jo legendaarisen maineen saavuttanut nainen kertoo siinä vaiheensa somalialaisesta lapsuudesta aina hollantilaiseen poliitikkouteen asti. Uskomaton tarina! Kirjan alkuosaa lukiessa oli vaikea muistaa kirjoittajan olevan ikäluokkaa -69, PuoLiskoisen ikäinen, koska elämäntapa tuntui niin vanhahtavalta.

Ayaan Hirsi Alin äiti ei tiennyt ihmisten käyneen kuussa. Elinympäristössä ei ollut epätavallista törmätä lukutaidottomiin ihmisiin. Kirjoittajan isoäiti järjesti perheen tytöille ympärileikkaukset. Yksilöllisyyttä länsimaisessa mielessä ei oikeastaan ollut: yksilö nähtiin aina suhteessa klaaniinsa ja perheeseensä. Viisivuotias tyttö sai opetella ulkoa esi-isänsä kolmensadan vuoden ajalta. Myöhemmin rimaa nostettiin kahdeksaansataan vuoteen. Tarkoituksena on luoda yhdistävä side kahden somalin kohdatessa. Tavatessa luetellaan esi-isät ja sitten kun ensimmäinen yhteinen löytyy niin saadaan oikeus puhutella toista serkuksi. Ja sukulaisuus tietysti velvoittaa auttamaan.

Avioliitot olivat järjestettyjä ja sellainen tuli myös Ayaan Hirsi Alin osaksi. Neuvokas nainen pakeni serkusavioliittoa Hollantiin, jossa loi itselleen uuden elämän ja aiheutti valtaisan kohun islamin kriitikkona ja naisten oikeuksien puolustajana.

Ayaan Hirsi Alin tähänastinen elämä piirtää uskomattoman kaaren auktoriteettiuskoisesta islamista Theo van Goghin kanssa tehtyyn elokuvaan, joka myöhemmin koitui van Goghin kohtaloksi.

Sattuman (uutis)satoa

Sattumalta eilen sattui silmääni tämä uutinen: saudien vaikutusvaltaisin uskonoppinut Abdul-Aziz Al Sheikh julistaa 10-12-vuotiaiden tyttöjen olevan avioitumiskelpoisia. Iranissa 9-vuotias tyttö voi mennä naimisiin. Iranissa tapa perustuu profeetan jäljittelyyn: profeetan hyväksi katsoma ja tekemä teko katsotaan sopivaksi myös muille uskoville.

Hirsi Alin kirja ja tuollaiset uutiset saavat pakostakin miettimään islamin suhdetta naisiin ja naisten oikeuksiin. Vaikka muslimimaa omaksuisi sekulaarin lainsäädännön, niin mitä tehdä kun ihmisten oikeuksia loukkaavat asiat löytyvät kuitenkin pyhistä teksteistä? Toinen vaikeasti ymmärrettävä asia on moniavioisuus ja sen salliminen miehille, mutta ei naisille.

Haluaisin ajatella, että lapsivaimot ovat mahdollisuus tietyissä maissa, eivät kuitenkaan sääntö ja tapa. Mutta oma etiikkani sanoo, ettei niiden pitäisi olla edes mahdollisuus. Ei koskaan eikä missään. Oman ymmärrykseni mukaan ne ovat väärin. Kulttuurirelativisti minussa lähtee pitkälle lomalle pelkällä menolipulla varustettuna. 

Islamissa viehättää sen selkeys, selvät säännöt elämän eri tilanteisiin. Monelle muslimille usko ohjaa arkea aivan eri tavalla kuin maallistuneiden kristittyjen tapauksessa. Pukeutumisvalinnat – hijab – viestittävät näkyvästi kuulumisesta tiettyyn yhteisöön. Naista ei pakoteta työelämään, vaan työssäkäynti on lähinnä mahdollisuus. Länsimainen nainen puurtaa kahta päivää: ensin ahkeroi ansiotyössä sen jälkeen siivoaa sotkuisen kotinsa ja hoitaa lapset siinä sivussa. Ja koko ajan se syyllisyys, ne vihjailut, kukaan ei oikeastaan tiedä mikä on oikea tapa toimia ja mikä väärä. Viet lapsesi päiväkotiin ja teet uraa – itsekäs, paha nainen. Olet kotona lastesi kanssa – varsinainen häviäjä, kotiäiti. Muslimit näyttäisivät arvostavan kotia ja seuraavan sukupolven kasvatustyötä paljon enemmän kuin moni länsimainen ihminen, jolle tuottamaton väestönosa (lapset ja vanhukset) ovat laitoksiin lykättävä välttämätön paha.

Voin ymmärtää islamin viehätyksen erityisesti täällä länsimaissa lainsäädännön suojellessa kansalaisia mahdollisilta ylilyönneiltä. Mutta ihmettelen kuinka ihmiset oikeuttavat mielessään nämä lapsiavioliitot, kehotukset lyödä omapäistä vaimoa ja moniavioisuuden? Niitä kun ei kuitenkaan voi selittää kulttuurisidonnaisiksi asioiksi, vaan ne ovat olemassa ihan siellä uskonnon ytimessä, Koraanissa. Voiko muslimi sanoa profeetan olleen väärässä jossakin suhteessa, tai tehneen väärin?

Soitto on suruista tehty – vaikka hilpeältä kuulostaisikin

CD-soittimessa on Glenn Milleriä. Sota-ajan musiikkia, tuhoon tuomittujen epätoivoista hilpeyttä, tulevaisuususkoa yhdistyneenä tuomion tunnelmiin. Lauluja uskollisuudesta, odottamisesta, paremmasta huomisesta. Laivamme nimeltä Sivilisaatio voi upota, mutta ainakin se uppoaa kaikki liput liehuen.

Joulumieli potenssiin kymmenen

Jotkut odottavat joulua puoli vuotta. Tällaisen uutisen luin. Meillä Suomessa on tosiaan varaa uutisoida joulun odottamisen eri asteista. Muistan kerran valitelleeni suomalaisten uutisten tylsyyttä eräälle puolalaiselle, länteen loikanneelle tuttavalleni. Loikannut katseli minua silmät pyöreinä ja sanoi häntä taas hävettäneen oman kotimaansa ainaiset kuohunnat ja isot otsikot. Kun tuntui välillä tapahtuvan liikaakin ja ulkomaalaisilla oli ihmeteltävää. Niinpä niin, koskaan ei ole ihminen tyytyväinen.

Minä en laske itseäni ihan kiihkeimpiin joulunodottajiin, mutta mainitsenpa vain kaikkien pakettikorttienkin olevan askarreltuina ja lahjuksiin kiinnitettyinä. Oli melkoinen ongelma saada kortteihin siistit reiät, joista narut pujotettiin läpi. Ensin yritin ihan tavallisella rei'ittäjällä, mutta sen tekemä reikä oli aivan liian suuri kortin kokoon nähden. Jättimäinen! Tyydyin sitten sohimaan saksilla ja yltiöpäisen luovuuden vallassa kokeilin jopa tökätä paistilämpömittarin kartongin läpi – se ei ollut mikään hyvä idea, en suosittele.

Uusi suomalainen kauhuelokuva tekeillä?

Luin Iltasanomista kuvataiteilijoiden Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen uudesta projektista. Ilmeisesti taiteilijat keräävät kansalaisten unia presidentistä. Tarkoituksena on kerätyn materiaalin kautta ilmentää ihmisten suhdetta valtionsa johtajaan.

Onkohan kyseessä kenties elokuvamuotoinen taideteos, sitä tässä jäin miettimään.

Minä en voi sanoa nähneeni unia presidentistämme ja olen aivan tyytyväinen tähän tilanteeseen. Painajaisia ei kukaan halua öiseen aikaan katsella.

Lisää hyviä uutisia

Suomalainen koulutushan on tunnetusti vertaansa vailla. Niin hyvää se on, että jopa kolmanneksella seitsemäsluokkalaisista on heikko kirjoitustaito. Kouluissa kai pitää niin kiirettä luokkaretkien ja muiden hauskuuksien järjestämisen kanssa, ettei sellaisella ikävystyttävällä perusjutulla kuin oma äidinkieli viitsitä oppilaita rasittaa. Lisäksi poikien suoritukset arvostellaan eri mittarilla kuin tyttöjen: sama kirjoitustaito tuottaa pojalle kahdeksikon ja tytölle seiskan.

Sanonpa vain yhden asian: kirjoittamaan oppii lukemalla. Niin yksinkertaista se on. Eikä pahaa tee sekään, että pitää kirjoittamisen rutiinia yllä päiväkirjailemalla ja kirjoittamalla kirjeitä. Mitähän jos tänä jouluna ostettaisiinkin lapsille lahjoiksi kirjoja ja päiväkirjoja näiden absoluuttisen turhien (ja kaamean kalliiden) pleikkaripelien sijasta? Siinä kaikki osapuolet voittaisivat.

Äidinkielen laiminlyöminen ei toisaalta ole este Nokian inssiksi pääsemiselle. Sinne pääsee pelkästään numeroja pyörittämällä. Ehkä voisimme suosiolla lopettaa kokonaan äidinkielen ja reaaliaineiden opiskelun. Kuvaamataito, liikunta ja musiikki nyt ainakin ovat "turhia" ja joutavat poistoon. Korvataan nämä vanhanajan jäänteet vaikka ohjelmoinnin opetuksella.

Ja kyllä…

.. voin tunnustaa olevani tällä hetkellä ärtyneessä mielentilassa ja mielestäni hyvästä syystä. Voi mikä maailma! 

Verraton viikonloppu!

Tämä viikonloppu on ollut vertaansa vailla ainakin mitä kirjastosaaliiseen tulee. Lauantaina monista kiireistä huolimatta onnistuin tekemään loistavia löytöjä niin kirjojen kuin elokuvienkin osalta. Ihan vain pari mainitakseni: paavi Benedictus XVI:n Jeesus Nasaretilainen ja Munkki Serafimin Kultainen Jerusalem, joka keskittyy Jerusalemin ideaan ja sen merkitykseen islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon perinteessä.

Luen nyt ensimmäistä kertaa Rooman piispan – eli paavin – tuottamaa tekstiä. Jeesus Nasaretilainen on moniosaiseksi tarkoitettu teos ja tämä käsissäni nyt oleva kirja on ensimmäinen osa, joka käsittelee Jeesuksen vaiheita kasteesta kirkastumiseen. Paavi Benedictus XVI (aikaisemmalta nimeltään Joseph Ratzinger) on tunnettu teologisista saavutuksistaan katolisen dogmatiikan saralla: hän on pitänyt hallussaan oppiaineen professuuria saksalaisessa Tubingenin yliopistossa. 

Jeesus Nasaretilainen ei kuitenkaan ole kapulakielinen akateeminen epistola. Kirjallisuusviitteitä, tekstiviitteitä ja hakemistoja kyllä on, mutta itse tekstin uskoisi sujuvuudessaan ja helppotajuisuudessaan aukeavan hyvin myös maallikolle. Kirjoittaja itse kuvailee teostaan "ilmaukseksi henkilökohtaisesta Herran kasvojen etsimisestä". Paavi muistetaan myös kardinaalina tekemästään työstä uskonopin kongregaation johdossa*, joten opillinen puoli on tässä kirjassakin kunnossa, vaikka tekstistä kuuluu ihmisen ääni. Minulle tarjosi melkoisen ahaa-elämyksen Kristuksen kiusauksia käsittelevä luku: näinkin asian voi siis ymmärtää ja nähdä. 

Lainasin myös Tove Janssonin Reilua peliä ja Muumilaakson marraskuun, kenties surullisimman kirjoitetun muumikirjan. Sotahistoriaa saa edustaa Aake Jermon Siiranmäen miehet. Lainasin uudestaan myös Päivi Tapolan Kenraalien kirjeet, koska pidin kovin paljon tuosta kirjekokoelmasta edellisellä lukukerralla. Hannu Mäkelän Eetu: matkoja Eduard Uspenskin maailmaan on sen sijaan uusi tuttavuus. Elokuvia lainasin kolme: Marilyn Monroen tähdittämän Niagaran, Selma Lagerlöfin romaaniin perustuvan Jerusalemin (kovin Jerusalemkeskeistä viimeaikainen toimintani!) ja Mikko Niskasen ohjaaman 60-luvun radikaalikuvauksen Lapualaismorsian.

Baletti: tauon jälkeen 

Baletissa olen pitänyt kahden kerran tauon. Pudotin oikean jalkani päälle jotakin aika painavaa ja se mokoma turposi ja muuttui sinisen-mustan-kirjavaksi ja erittäin kipeäksi. Siitä tauko, joka päättyi siis eilen. Onnekseni sarjat vaihtuivat eilen myös: vanhoja en varmasti olisi muistanut enää nimeksikään.

Lihakset ovat kipeinä. Se on lepäilyn hinta. Jalka kesti kuitenkin todella hyvin.

Pakko elää?

Uutisten mukaan Suomessa tehdään päivittäin kolme itsemurhaa. Mielenterveyden keskusliiton (johan on karmea nimi yhdistyksellä!) toiminnanjohtaja vaatii kansallista itsemurhien ehkäisyyn keskittyvää projektia. Kuinkas muutenkaan. 

Nyt vain on niin, ettei elämän tarkoitusta voi antaa ihmisille ulkoapäin. Se pitää itse löytää, jos sellaista ei ole valmiina saanut. Lääkityksellä varmaankin voidaan itsetuhoisia impulsseja hillitä, mutta elämänhalua ei voi kehenkään pistää kuin mitäkin rokotusta.

Valtio voisi tietysti kieltää kuolemisen alle 65-vuotiailta. Jos aktiivi-ikäinen kansalainen tappaa itsensä sanotaanko vaikka 40-vuotiaana, niin se tarkoittaa 25 tuottavan työvuoden jäämistä täyttämättä. Rankaistaanko perikuntaa sitten veloittamalla tekemättömän työn arvo perinnöstä? Motivoisikohan se ihmisiä pysymään elossa. 

Kuoleminen pitäisi tosiaankin saada luvanvaraiseksi. Alle 65-vuotiaana niin ei saisi tehdä, mutta kovin paljon yli tuon iän ei myöskään ole suositeltavaa jatkaa elon polulla. Tuottamattomat väestönosat (pikkulapset, vanhukset) laitetaan Suomessa laitoksiin ja laitoshoitohan se kalliiksi tulee. Eli tämän asian kanssa saa olla kieli keskellä suuta. 

Ja vielä ihmetellään miksi ihmiset tappavat itsensä. Ketä hyvänsä alkaisi masentaa jos oikein alkaisi ajatella tätä loppuun asti suunniteltua koneistoa, joka varmalla kädellä lokeroi ja erottelee ihmiset. Raskaudenajan piip-piippaavista ultraäänilaitteista aina vainajien exitus-setteihin asti. Millainen on ihanteellinen ihmiselämä? Älä erehdy kauas keskiarvoista, sillä siellä on yksinäistä ja siellä on kylmää. 

*) Uskonopin kongregaatio, eli Congregatio pro doctrina fidei (englanniksi congregation for the doctrine of faith) on entinen inkvisitio. Inkvisitio kuitenkin oli mainettaan parempi, kuten nykyisin jo tiedetään, ja niin on myös kyseinen kirkon opin puhtaudesta vastaava kongregaatio.

Albion iloitsee

Walesin prinssi täytti 60 vuotta, mutta BBC World News keskittyi ainakin aamusta euroalueen talouskriisin ihmettelyyn. Ja niinhän se on, että priorisoida pitää. Kukkaro ennen kuninkaallisia! 

Kuninkuuden paradoksi on sen saamisessa: kuninkaaksi tullessaan ihminen menettää vanhempansa, äidin tai isän. Siksi on vaikea ajatella odottavan ajan olevan tässä tapauksessa pitkä.

Tuskin olen ainoa, joka mielessään vertaa nykyistä Walesin prinssiä reilut sata vuotta sitten vaikuttaneeseen Albert Edwardiin, joka tuli kuninkaaksi Edward VII:n* nimellä vuonna 1901. Hän oli silloin 59-vuotias. Tiettyjä yhtäläisyyksiä on, muitakin kuin Walesin tittelin hallussa pitäminen vuosikymmenten ajan. Sekä nykyinen että Albert Edward syntyivät joko kruununperijättären tai hallitsevan kuningattaren pojiksi. Nykyisen Walesin prinssin äiti oli kruununperijättären asemassa vielä vuonna 1948, mutta Albert Edwardin äiti Victoria oli nuori hallitseva kuningatar. Kummankin isä koki ajoittain prinssipuolison aseman vaikeaksi. Kumpaakin poikaa verrattiin ajoittain epäsuotuisasti sisareen. Albert Edwardin tapauksessa vertailukohde oli sisar Victoria, huomattavan oppinut ja lahjakas nainen, josta tuli myöhemmin ainakin lyhyeksi aikaa oikea saksalainen Kaiserin. Nyt juhlivan Walesin prinssin vertailukohde on ollut sisar Anne.

Molemmat pitkän linjan Walesin prinssit olivat naimisissa valovoimaisen kaunottaren kanssa, joka myös nautti suurta kansansuosiota. Edward VII:n puoliso oli tanskalaissyntyinen prinsessa Alexandra, joka säilyi ihmeen nuoren näköisenä halki vuosikymmenten. Tänään juhlivan prinssin ensimmäinen vaimo taas tuskin esittelyjä kaipaa. Lukemattomat ne kansikuvat, kuvat muotilehdissä, hyväntekeväisyystyöt.. ja niin edelleen. Erona puolisojen välillä oli suhtautuminen miehen avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin: Alexandra sulki silmänsä, Diana piti ne avoimina. Eikä tyytynyt vain katselemaan.

Edward VII:n suosikki naisystävien joukossa oli Alice Keppel. Nykyisen Walesin prinssin puoliso on Alice Keppelin jälkeläinen.

Edward VII:n piirissä liikkui muitakin kuin aristokraatteja: hän oli rajoja rikkova tässä suhteessa salliessaan omilla ansioillaan rikastuneiden ja muiden "uusien" ihmisten tulon seurapiiriinsä. Myös juutalaisten – tämä ei suinkaan ollut mikään pikku juttu niihin aikoihin. Charles taas on aukonut uusia uria ajaessaan vihreämmän elämäntavan asiaa. 

Ainakin toistaiseksi Edward VII on pisimpään Walesin prinssin titteliä kantanut mies. 

Vuoden pimein aika

Tämä kuukausi ennen joulua on pimeä. Pimeä hallitsee aamuja ja se valtaa illat. Haluttomasti se antaa päivänvalolle muutaman tunnin keskellä päivää ja sitten asettuu taas taloksi. Unettomuudesta kärsiväkin löytää lääkkeen: pimeällä uni maittaa paremmin kuin valoisana aikana. B-vitamiinia kuluu ja kynttilöitä myös. Joskus on vain pakko saada elävää valoa tämän kaiken pimeän keskelle. 

*) Edward VII:n elämästä kertoo ansiokkaasti Christopher Hibbert kirjassaan Edward VII: the last Victorian king. Kirja on hyvä, joskin sen nimi on hiukan hassu. Olisin itse jättänyt tuon määritelmän "victorian king" kokonaan pois. Hallitsijana Edward VII oli mahdollisimman erilainen kuin äitinsä Victoria. Mitään viktoriaanista hänessä ei parhaalla tahdollakaan näe, eikä Hibbert itsekään sitä kirjassaan väitä.   

(Nimi)merkillisyyksistä

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen haluaa Suomeen nettivaltuutetun toimiston, joka karsii verkkokeskustelujen ylilyönnit*. Lisäksi Hyvärinen haaveilee vain omalla nimellä tapahtuvasta keskustelusta netin (!) keskustelupalstoilla. 

Itse olen oman nimen käyttämisen puolesta, mutta sallisin myös nimimerkit. Minusta nyt kuitenkin ihmisen mielipiteen painoarvo on suurempi jos sanojana on esimerkiksi Maija Kosonen, kuin jos sanojana on "kukkakeppi" tai "vihainen Vihdistä". 

Ihmettelen arkuutta omien mielipiteiden ilmaisussa. Jos jotakin mieltä on, niin eikö sen takana uskalla seistä? Joskus kuulee näitä jamesbondilta haiskahtavia selityksiä "katso minun mielipiteeni ovat niin tulenarkoja ja ainutlaatuisia, ettei niitä voi omalla nimellä julkaista, vainon kohteeksi joutuisin, tai menisi Suomen valtio nurin." Minä vain en usko, että asiallisesti ilmaistu mielipide kovinkaan usein johtaisi vainoon. Poikkeustapauksia voi olla, mutta taitavat olla harvinaisia. Ja sittenhän on poliisi, jonka luo mennä jos vainooja iskee.  

Toki Suomi on perinteisesti ollut yhden totuuden maa. En vain käsitä kuinka asiantila siitä muuttuu, jos valtavirrasta poikkeavien mielipiteiden esittäjät eivät esiinny omilla nimillään. 

Hyvärisen ideoihin liittyy tietysti, taas ja jälleen kerran paljon epäkäytännöllisiä ja arveluttaviakin mahdollisuuksia. Mitään sensuuria tänne ei toivottavasti tavoitella? Sen lisäksi että se olisi vastoin sananvapauden periaatetta olisi se myös käytännössä mahdotonta toteuttaa. Viisimiljoonainen Suomen kansa ei voi muokata internetiä mieleisekseen millään poliittisella päätöksellä.   

Jo nyt on keskusteluympäristöjä joissa ylläpitäjä haluaa tietää keskustelijan oikean nimen ja osoitteen. Nämä tiedot annettuaan voi mielipiteensä kirjoittaa nimimerkillä. Suomalaiset voivat jatkossa siirtyä enemmän tähän käytäntöön jos halua on.

 Vanha tuttavuus

Luen pitkästä aikaa Henry Thoreaun Elämää metsässä. Edellisestä kerrasta on saattanut vierähtää peräti kymmenkunta vuotta. Thoreaun teksti puree ja näykkii kuluttajaa: taidanpa jättää vaatekaupoissa pyörimisen vähän vähemmälle jatkossa. Hyvä ajatus on tämäkin: "Viisaudelle on tunnusmerkillistä, ettei se tee epätoivoisia tekoja." 

*) Kuka ja mikä mahtaisi määritellä "ylilyönnin"? Uhkaukset, yksilöön käyvät herjaukset ja muut vastaavat varmasti ovat sellaisia. Mutta luodaanko "ylilyönnille" jotain muitakin määritelmiä ja jos, niin millaisia ne mahtavat olla?    

Taas ”meitä” vaivaa jokin

Helsingissä joku tappaa jonkun ja taas kysytään mikä "meitä suomalaisia" vaivaa. Meitä kaikkia. Ihan erotuksetta. Näin ainakin Iltasanomissa.

Mitähän jos saisimme tietoa vain ihan lähimmän ympäristömme tapahtumista. Jos ei olisi tätä nykyisenkaltaista mediaa, joka valon nopeudella tuo tietoon tsunamit maailman toisella laidalla, murhatyöt satojen kilometrien päässä ja niin edelleen. Kun tätä maailmaa katsoo näin sammakkoperspektiivistä, niin ei mikään näytä muuttuneen. Menen kävelylle ja tervehdin naapureita. Postissa ja kirjastossa saa sosiaalisia kontakteja, on tuttuja kasvoja ja jutustelua.

Tai näyttäisikö maailma erilaiselta jos murhatöillä ei mässäiltäisi, vaan ne uutisoitaisiin parilla rivillä ja ilman värikkäitä kuvia kynttilämeristä ja surijoista. Ei jatkettaisi viikkokausia tällaisten tapahtumien ja niiden taustojen turhaa penkomista. Ikävin ilmiö on kollektiivinen syyllistäminen. "Me" olemme syyllisiä, koska "me" emme ole välittäneet. "Meitä" voi varmaan syyttää myös siitä, ettemme ole ajatustenlukijoita. Minunkin kai pitäisi tietää ilman muuta piilotteleeko naapurini iloisen hymyn takana murhasuunnitelma ja onko kirves teroitettu. Ja pian joku sanookin jo y-sanan. Yhteisöllisyys! Mitähän sekin käytännössä merkitsee. Voin keskustella naapurien kanssa, mutta voinko siinä small talkin lomassa noin vain heittää, että masentaako, onko itsetuhoisia ajatuksia? Ja kuinka suhtautuisin siihen, jos joku alkaisi itseltäni kysellä moisia?

"Meidän" lisäksemme muita ehdokkaita syylliseksi ovat poliitikot (voi poliitikkoparkoja, oikeasti), lama, ylivelkaantuminen, mielenterveyspalvelujen puutteellisuus, väkivaltapelit.. Syyllinen tuntuu olevan kuka tahansa muu paitsi se mies, joka painoi liipaisinta.

Outolempi

PuoLiskoinen ja muut metsästäjät ovat epänormaalin harrastuksen pauloissa. Näin ainakin arvelee jyväskyläläinen psykologi*. Aseet ovat tappava harrastus, eikä nykymaailmassa ole kuuleman mukaan enää tarpeen haluta tappaa eläimiä. Ehkäpä ne kauppojen 400 gramman paistijauhelihapaketit ovat sinne kävelleet jostakin ihan itsestään. Ehkä ne ovat ruoanvalmistusmassaa, tyhjästä materialisoituneita, meille suotuja jonkun tuntemattoman jumalan hyvänsuovasta armosta.

En tiedä tuosta jutusta tarpeeksi käsittääkseni tämän ihmisen perusteluja. Onko perimmäisenä tarkoituksena kehottaa meitä kasvissyöntiin? Eläinten tappaminenhan on, valitettavasti, edelleenkin innostavaa toimintaa. Ainakin jos aiomme pysyä lihamakaronilaatikossa ja kinkkukiusauksessa.

Minusta on melkein huvittavaa leimata metsästys epänormaaliksi. Niin vähän kuin tuo harrastus minua kiehtookaan, niin isäni metsästi, isoisäni metsästivät ja mieheni metsästää – ja sattuu olemaan yksi tasapainoisimmista tuntemistani ihmisistä.

Minua ei kiinnostaisi istua metsässä tuntikaudet puhumatta mitään. Mutta jos toinen vaihtoehto olisi elää ilman lihaa, niin mistäpä sitä tietää millaisia uusia ulottuvuuksia sitä löytäisi itsestään.

Kun nyt on selvitelty epänormaaleja harrastuksia, niin seuraavaksi voitaisiin alkaa etsiä epänormaaleja ammatteja. Miten olisivat vaikkapa teurastaja, lihankäsittelijä ja kalastaja? Mikä synkkä salaisuus saakaan ihmiset hakeutumaan näille aloille?  

*) En ole yhtään yllättynyt siitä, että asialla on taas kerran psykologi.