Avainsana: televisio

He joivat kauneuden lähteestä

Luin Helvi Hämäläisen loistavan romaanin Raakileet. Luin myös mukaan liitetyn hylkäyskirjeen WSOY:ltä. Kirjeessä kysytään, kuinka kirjailija voi edes kuvitella kustantamon julkaisevan moista. Ilmeisesti kuvaus 40-luvun lopun nuorukaisista, sodan jaloissa kasvaneista, oli liikaa? Vai oliko liikaa se, että nuoret miehet Hämäläisen kuvitelmassa lauloivat horst wesseliä, kun sille päälle sattuivat?

Lapset omaksuvat ainekset leikkiinsä ympäröivästä todellisuudesta. Lapset asettavat peilin aikuisten maailman eteen ja kehottavat katsomaan. Kenen on syy, jos kuva ei miellytä?

40-luvun lapsilla oli isä ja äiti – tai ainakin yleensä äiti – mutta kolmas kasvattaja oli sota. Hämäläisen romaani on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan: veteraanipolvet ovat menossa manan majoille, ja seuraavaksi kansallinen muistelus keskittyy heidän pikkusisaruksiinsa ja lapsiinsa. Vuonna 1950 hylätty teos puhuttelee siksi myös uuden vuosituhannen lukijaa.

Televisiopettymys

Katsoin viikko sitten ensimmäisen jakson Riutuvia romantikkoja ykköseltä. Eipä miellyttänyt minua. Minulle prerafaeliitit olivat taiteen pyhiä houkkia – he joivat kauneuden lähteestä. Televisiosarja vaikutti melkein pilanteolta. Minun ei tee mieleni pilailla, kun katson John Everett Millaisin Opheliaa.

Eivät ne kuolleetkaan sukupuuttoon

Talvisodan tasavuodet vaikuttavat minuunkin. Tänään katsoin YleAreenalta mainion suomalais-venäläisen dokumentin Sota ilman voittoa. Pelkäsin hiukan katsoa sitä, mutta onhan noista Naapurineljänneksistä ja Näin naapurissa-hölmöilyistä onneksi jo aikaa. Heikki Ylikangastakaan ei näytetty liikaa.

Ajattelin jatkaa aiheen parissa ja lukea uudestaan Wolf Halstin Talvisodan päiväkirjan.

Nuppusaurus

Eivät ne kuolleetkaan sukupuuttoon, hirmuliskot nimittäin! Keksin juuri, että meillä on nuppusaurus. Se on mutaatio: koira, jolla on hirmuliskon geenejä sisuksissaan. Uskoisin sen olevan osittain tyrannosaurus – js paino sanan kolmella ensimmäisellä tavulla.

Siivouspäivät eivät ole nuppusauruksen suosikkeja. Olen totuttanut sen imuriin, niin ettei se pelkää sitä. Mitään rakkaussuhdetta ei kuitenkaan ole kodinkoneen ja koiran välille syntynyt. Lähinnä voitaisiin kai puhua sietämisestä ja varovaisesta uteliaisuudesta. Imurin suulakkeilla se leikkisi mielellään, mutta minäpä en anna.

Siivouspäivinä otuksemme narisee usein. Se siis pitää sellaista ääntä, jota tyytymätön ihminenkin voisi pitää. Nuppu on kodinhoidon suhteen hyvin suurpiirteinen: sitä eivät haittaisi pölylampaat ja likalattia. Minähän se olen näissä asioissa suvaitsematon ja pidän tiukkaa linjaa.

Voimaton Voimala

Katsoin Voimalan. Sen aiheena oli vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto ja sen rimmaaminen ihmisoikeuksien kanssa. Tyypillinen televisiokeskustelu tämäkin, eli paljon (liikaa?) osallistujia ja liian vähän aikaa. Pintaraapaisuja aiheesta, joka on nyt tapetilla.

Minä en käsitä miten joku herätysliikkeen ulkopuolinen taho voisi puuttua tähän tilanteeseen. Vaikka liikkeen johto ulkopuolisten painostamana sanoisi ettei mitään kieltoa ole, niin käytännön elämän tasolla arvot ja normit eivät välttämättä muuttuisi. Niiden muuttumiselle pitäisi olla olemassa sisäinen paine ja pyrkimys. Sitä ei voi tuoda ulkoapäin. Ratkaisevassa asemassa taitavat olla nuoret miehet ja naiset.

Tuntuu kummalliselta ajatukselta alkaa holhota aikuisia ihmisiä. Yhteisö luo paineita ja oikeusjutuilla tai julkilausumilla pitäisi alkaa vapauttaa ihmisiä näistä paineista. Paineista vapautuu parhaiten lähtemällä sellaisesta yhteisöstä, jossa niitä esiintyy. Helppoa se ei varmasti ole, mutta mikäpä tässä elämässä olisi? Itse lähtisin takuuvarmasti joukosta, jossa oloni olisi jostakin syystä paha. Tarpeeksi suuttuneena ja painostettuna eivät edes tunnesiteet painaisi paljon. Uskoisin jokaisella ihmisellä olevan rajansa, jonkun pisteen, jonka jälkeen kaikki painostus menettää merkityksensä. Minulla ainakin tuollainen piste on.  

Siivellinen Behemot

Luin toisenkin uutisen muinaisaikojen jättiläiseläimestä. Tällä kertaa kyseessä on merilintu, joka eleli noin 10 miljoonaa vuotta sitten. Siipien kärkiväli tällä oliolla saattoi olla peräti kuusi metriä! Lintu söi ilmeisesti kaloja ja kalmareita. Varmaan se verottikin vesien kalakantaa aika runsaasti, noin suuri kun oli. Jättiläislinnun fossiili löydettiin Perusta.

On vaikea kuvitella jättiläiskäärmeiden ja massiivisten lintujen asuttamaa maailmaa. Kuinka lyhyt ihmisen valtakausi sittenkin on ja kuinka epävarma sen pysyvyys. Täytyy tarttua tähän hetkeen, koska se voi olla kaikki mitä meillä on. 

Ei tungosta tangolla

Tänään oli taas balettipäivä! Jostakin tuntemattomasta syystä päivän kaikki ryhmät kärsivät osanottajakadosta. Meidän porukkamme taisi olla se aktiivisin: peräti kuusi osallistujaa. Kun meitä näin vähän oli, niin riitti meille myös yksi ainoa tanko. Siinähän olimme, väänsimme ja käänsimme – ja saimme paljon henkilökohtaista huomiota opettajalta.

Menin balettiin leijuen – takana oli jo erittäin hyvät hetket kirjastoissa – mutta palasin sieltä vähän raskaammalla askelella. Lopputunnin kaksi hyppysarjaa vetävät ainakin minut melko piippuun, jos nyt ihan suoraan sanotaan.

Nyt onkin ihanaa viettää rauhallista lauantai-iltaa. Palestrinan jumalainen musiikki soi, luettavaa on niin paljon etten tiedä  mistä aloittaa. Ja kaiken muun hyvän lisäksi kirjastosta löytyi Marilyn-elokuva Sopeutumattomat ja Hitchcockin Takaikkuna. Kirjavuoresta mainittakoon Georg Simmelin Suurkaupunki ja moderni elämä: kirjoituksia vuosilta 1895-1917, Reijo Liimataisen Pimeys, varjo, saatana: pahuus Jumalassa ja ihmisessä. Kirkollisissa teemoissa jatketaan: lainasin myös Janne Kivivuoren kirjan Psykokirkko, joka tarjonnee selityksen sille, miksi papit kuulostavat joskus enemmän terapeuteilta kuin papeilta ja miksi psykologia termeineen hiipii pikku hiljaa uskonnon alueelle. 

Valmistautukaamme taidenautintoon

YleTeema tekee "kulttuuriteon" näyttämällä sen Tuntemattoman sotilaan version, jossa jatkosota kirjoitetaan uudestaan suomalaisten taisteluksi pesukoneita vastaan. Katsokoon ken haluaa. Minä olen katsomisen suhteen kahden vaiheilla. Kuten sanottu, edessä on rauhallinen ja nautinnollinen lauantai, enkä tiedä viitsisinkö sitä pilata. Tietysti koko hulluttelun voisi ottaa huumorin kannalta.  

Minulle Tuntematon sotilas ei sinänsä ole mikään pyhä ja koskematon, jota ei saisi sorkkia. En silti vain jaksa ymmärtää näitä tällaisia teatteritempauksia. Minusta ne ovat parhaimmillaan ikävystyttäviä, pahimmillaan yleisön halveksimista. Mikä oikeastaan on todellista luovuutta ja inspiraatiota ja mikä pelkästään erikoisuuden tavoittelua ja sensaation rakentelua? 

Jos olisin erehtynyt Kansallisteatteriin katsomaan mokomaa, niin ainakin olisin yrittänyt (turhaan, varmasti) saada lippurahat takaisin.  

Ihmisellä on asiaa

Olen seurannut mielenkiinnolla televisio-ohjelmaa Mitä uskoa. Ohjelmassa toimittaja liittyy evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja pohtii sen jälkeen pappien kanssa kristinuskon käsitteitä ja arvomaailmaa, vaikeuttaan uskoa et cetera.

Minusta jo tuo alkuasetelma oli käsittämätön – jos siis ymmärsin asian oikein. Eli ensin ihminen liittyy kirkkoon ja alkaa sitten pohtia voiko uskoa Jeesukseen? Eikö olisi ollut parempi tehdä toisinpäin, eli ensin miettiä näitä uskonasioita ja sitten liittyä – jos tarvetta enää on?

Säälin pappeja, heidän osansa ei ole helppo. Tulee kyselijä ja papin on ounasteltava millaisista lähtökohdista juuri tämä ihminen on liikkeellä, kuinka myydä hänelle usko, millaiseen pakettiin kääriä, että menisi kaupaksi. Onko kyselijä liberaali, joka on tuohtunut kirkkokunnan (oletetuista) asenteista erilaisia vähemmistöjä ja naisia kohtaan? Vai olisiko tässä konservatiivi, joka etsii napakampia arvoja? Siinäpä ongelma. Parasta pitää kieli keskellä suuta!

Tässä ohjelmasarjassa toimittajan keskustelukumppaneina oli enimmäkseen neljä pappia, kaksi miestä ja kaksi naista. Kaikki tuntuivat edustavan sallivaa, vapaamielistä suuntausta. Kuriositeettina vilauteltiin sellaisia konservatiiveja kuin naispappeuden vastustajana tunnetuksi tullut pastori Markus Malmivaara ja seksin avioliittoon rajaava pastori Elina Koivisto.

Minulle syntyi koko tästä etsinnästä sellainen vaikutelma, että tässä ihminen tarkkaan valikoi, vetää rasteja ruutuun pitkässä listassa: tuohon voin uskoa, tuohon en, juuri tuon piirteen tahdon omaksua, tuota en. Valitaan parhaat palat. Karkkilaariuskoa, yksityisajattelua. Minä tiedän parhaiten, minä ihminen. 

Aloin tuntea kunnioitusta paljon ryöpytystä osakseen saanutta Malmivaaraa kohtaan, koska vaatii rohkeutta olla myötäilemättä ja mielistelemättä, ja puhua niin kuin vakaumuksensa pohjalta ajattelee. Se ei ole helppoa. Kaikkihan me haluamme olla niitä kivoja kavereita, sanoa mukavia asioita, tehdä ihmiset iloisiksi ja olla pidettyjä. Mutta voiko ihminen alkaa muutella itselleen pyhää asiaa miellyttääkseen satunnaista kuulijaa? Mielestäni ei. Jos taas mikään ei ole pyhää, niin toki sitä silloin on mahdollista väännellä ja käännellä mihin suuntaan vain.  

Ohjelmassa kysyttiin myös miksi Jumala ei vastaa rukouksiin. Voisiko syy olla meissä tämän ajan ihmisissä itsessämme? Asioista voi olla sellainen näkemys, että heti kun vain vaivaudutaan vähän rukoilemaan, niin taivaiden täytyisi aueta ja selkokielisen vastauksen – meille mieleisen vastauksen – jyristä korviimme. Hei Jumala, ihmisellä on asiaa, riennäpä heti vastaamaan, koska vastausta vaaditaan. Koska muuten kyllästymme, me väsymme – on niin paljon muuta, parempaa ja mielenkiintoisempaa tekemistä. Palveleeko näin toimiva Jumalaa, vai odottaako Jumalan palvelevan itseään.

Joskus tuntuu kuin jokin olennainen asia olisi täysin hukassa. Voisiko sitä kuvata vanhahtavalla termillä Jumalan peloksi? Pyhyyden tajuksi? Rudolf Otto kirjoitti siitä teoksessaan Das Heilige. Pyhän edessä tunnetaan pelkoa, sen kunnioitusta herättävän  mysteerin, mysterium tremendum, edessä. Sopiiko pyhä viihteeksi, viihde pyhäksi? Enpä usko ainakaan Rudolf-ystäväni olleen sitä mieltä. 

Inhotuksia

Television kokkikilpailut herättävät minussa voimakasta vastenmielisyyttä. Kuka on sanonut, että ruoalla leikkiminen on hauskaa? Kuka on sanonut, että se on hyvää viihdettä?

Kokkisota oli aikoinaan varsinainen pohjanoteeraus. Ihmiset tunkivat studioon varustautuneina lakritsapötköllä ja herkkusienillä. Ja se oli sitten hurjan hauskaa katsoa, mitä näistä aineksista saadaan aikaiseksi mahdollisimman vähäisessä ajassa. Saimme todistaa taantumaa: aikuisten paluuta koulun seiskaluokan kotitaloustunnille, jossa mikään ei ollut mahdotonta.  

Oma lukunsa ovat nämäkin showt, joissa otetaan joukko ihmisiä nöyryytettäväksi keittiömiljöössä. Kisaan itsevarmana lähtenyt kotikokki saa rajua kritiikkiä alan ammattilaisilta ja se on sitten taas niin hauskaa että. Mallia näyttää kai brittiläinen öykkärikokki Gordon Ramsay, josta on suorastaan tullut sankari törkeän käytöksensä vuoksi. Entisen pallonpotkijan valmistama ruoka ei olekaan vain ruokaa, vaan Ruokaa. Se oikeuttaa suhtautumaan halveksien jokaiseen, joka oletettavasti ei suhtaudu kokkaukseen samanlaisella pieteetillä.

Ruokaintoilijoita rasittavampia ihmisiä ei olekaan. Kun yksinkertaisista asioista aletaan tekemällä tehdä vaikeita ja koukeroisia, niin metsään mennään. Oltiinpa sitten kotikeittiössä tai studiossa kameroiden edessä. 

Eilinen

Kävimme kirjasto(i)ssa PuoLiskoisen kanssa. Lainasin Bachin H-mollimessun, Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa* ja Maija Kilkin toimittaman Kotiapulaiset: muistoja sadan vuoden ajalta. Löytyipä vielä Raision kirjastosta Leonard Cohenin Kauniit häviäjät ja pitihän se tietysti ottaa.

Kilkin kirjaa olen jo silmäillyt. Pahimmillaan pikkupiika saattoi olla 10-vuotias lähtiessään kotoa. Ja kuinka suuria vastuita ja monia tehtäviä hoitivat vain 14-15-vuotiaat tytöt viime vuosisadan puolivälissä. He hoitivat kokonaisen talouden töineen ja lapset siihen päälle. Töiden lomassa moni poti koti-ikävää, ikävää maaseudulle. Nykyisin pidetään urotyönä, jos yläasteikäinen siivoaa itse oman huoneensa – niin muuttuu maailma.

Kirjaston lisäksi eilen oli tietysti myös tanssipäivä. Baletissakin huomaa syksyn saapuneen. Sen verran viileää on jo, että säärystimet tulevat tositarpeeseen. Juominen oikeasti ehkäisee suonenvetoja, senkin olen tullut huomaamaan. Sarjat alkaa jo muistaa todella hyvin ja opettaja lupasikin niiden pysyvän ennallaan vielä ainakin parin viikon ajan.

Teimme tunnin loppuun kuuluvat hyppysarjat nyt keskilattialla. Tangon puutteen tunsi kipeästi: siitä on niin helppoa ottaa tukea ja varastaa vähän voimaa, niin että loikkiminen näyttää komeammalta kuin se oikeasti onkaan. Tasapainokin on kovilla keskilattialla. Harjoittelemalla se kuitenkin paranee.

Suomalaiseen kirjakauppaan tilaamani kirjakin oli saapunut ja haimme sen baletin jälkeen. Kuinka osuvaa: kirja oli Agrippina Vaganovan Basic principles of classical ballet. Noinkohan sen luettuaan balleriinailee paremmin? Kirja koostuu jokaisella balettitunnilla vastaan tulevien perusasioiden esittelystä. Mukana ovat hypyt, pliét, liikkeitä yhdistävät apuaskelet (pas de bourréet, coupét, flic-flacit ja passét), käsien, jalkojen ja vartalon asennot ja erilaiset jalkojen iskevät ja venyttävät liikkeet.

*) Minun Afrikkani pohjautuu juuri tähän kirjaan.