Lapsesta asti ovat tyttökirjat olleet minulle rakkaita. Kaikista en ole pitänyt, mutta osaa rakastanut intohimoisesti; joidenkin kohdalla tunne on jatkunut ihan näihin päiviin asti. Louisa M. Alcottin ”Pikku naisia” jatko-osineen on kestänyt hyvin aikaa ja Rauha S. Virtasen kotimainen ”Seljan tytöt” (tai ainakin sen neljä ensimmäistä osaa) on sekin säilyttänyt tuoreuden tunteen.
Tyttökirjoihin on turha suhtautua alentuvasti. Näissä mainitsemissani ainakin opetetaan hienovaraisella tavalla elämässä pärjäämisen taitoja. Tiukantomera naisasianainen tietysti kritisoisi kirjoissa kannatettuja kiltin tytön hyveitä – epäitsekkyyttä, avuliaisuutta, hyväntekeväisyyttä, anteeksiantoa – alistavina ja vanhanaikaisina, mutta onhan molemmissa sarjoissa toki omat kapinallisetkin naishahmonsa.
Anni Polvan ”Tiina”-sarjaa luin lapsena sieltä täältä, valikoiden. Nostalgian puuskassa lainasin ”Tiinan” kirjastosta ja muistin heti syyn siihen, ettei tästä sarjasta tullut suosikkiani. Nyt pitkän ajan jälkeen tietyt valtavan kielteiset asiat tuntuvat erityisen räikeästi korostuneen, eikä päähenkilökään oikeastaan herättänyt muuta kuin sääliä.
Sarjan ensimmäisessä osassa kymmenvuotias Tiina muuttaa perheineen ja kohtaa uudella kotipihalla lapsijoukon. Lapsijoukon kruunaamaton kuningas on Juha, kovien nyrkkiensä ansiosta tietysti. Juhan on mahdotonta avata suutaan sanomatta jotakin tyttöjä tai ”naisväkeä”halventavaa. Hän ei tarvitse edes aasinsiltoja päästäkseen asiaan. Heti kirjan alkusivuilla pääsemme käsiksi sen teemaan: Juhan väheksyvään asenteeseen ja Tiinan epätoivoiseen yritykseen muuttaa paksupäisen pojan käsityksiä.
Juha on todellinen sankari, joka tytön unelma. Tuttavuuden ollessa vielä tuore hän tönäisee Tiinan alas porraskaiteelta lumihankeen, ihan vain pelkkää ilkeyttään – ilman mitään syytä. Nupullaan oleva tosimies myös osoittaa oikeamielisyyttään kiusaamalla ja lyömällä kytkettynä olevaa koiraa*. Kun Tiina isänsä oppien mukaan suuttuu tästä, koska avutonta luontokappaletta on raukkamaista kiusata, tulee parin välille tappelu. Tuntuu kuin Juhan vastentahtoisen kunnioituksen voisi saada vain tekemällä jotain fyysisesti uhkarohkeaa tai ottamalla pojalta pataan. Tytöllä tai naisella ei ole arvoa erilaisena ihmisolentona, vaan vain niiden ominaisuuksien kautta jotka voidaan liittää poikiin.
En muista kuinka tuo pitkäksi venähtänyt sarja päättyi. Viimeinen osa tosin nimensä puolesta (”Taitaa olla rakkautta, Tiina”) viittaa pahaenteisesti rakkaussuhteen syntyyn Tiinan ja Juhan välillä. Enpä voi sanoa kadehtivani tyttöä. Arvata sopii missä poika oppii halveksimaan tyttöjä ja naisia? -Niinpä niin, omassa kodissaan, oman isän esimerkin mukaan. Taitaa olla todellinen Helvetissä solmittu liitto, jos siitä sellainen tuli. Tiinan pakonomainen, koiramainen halu miellyttää Juhaa yhdistyneenä pikkusadistin kaunaiseen kyvyttömyyteen antaa arvostusta – näen ongelmien kertyvän tulevaisuudessa.
Millainen olisi Tiina-sarjan jatko? Mitä tulisi viimeisen osan jälkeen? Kenties jotain tällaista:
”Tiina menee naimisiin”
”Tiina epäilee Juhaa (aviorikoksesta)”
”Taitaa olla raskaus, Tiina”
”Tiina menee terapiaan”
”Tiina teurastaa Juhan”
Toivoa sopii ainakin, että sarja saisi näin onnellisen lopun. En näe mitään syytä kiivailla Alcottin tyttökuvauksia vastaan. Olkoot 1800-luvulta, mutta ovat silti terveempiä kuin 50-80 -luvuilla kirjoitettu Polvan Tiina-saaga.
*) Asiasta kymmenenteen. Olen tuntenut joitakin – lähinnä maaseudulla kasvaneita – ihmisiä, jotka pelkäävät koiria. Sanovat, että ne olivat aina niin vihaisia. Jos Polvan kirjat ovat yhtään pätevää ajankuvaa, niin enpä ihmettele syytä. Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Koirien kohteleminen huonosti, jatkuvasti kytkettynä pitäminen, alttiina jokaisen lapsijoukon kiusaamiselle ja mielivallalle, luo takuuvarmasti arvaamattomia ja vihaisia eläimiä. Kummallista kuinka ihmiset eivät tunnu näkevän syyn ja seurauksen lakia tässä asiassa.