Avainsana: kesä

Sanoja ei ole ollenkaan

Tänään huomasin hyräileväni Pientä kansanlaulua, sitä jossa ”sanoja ei ole ollenkaan”. Pohdiskelin sen sanoitusta (Martti Haavion käsialaa muuten), ja erityisesti kohtaa, jossa puhutaan mintun ja ruusun tuoksusta, jota tuuli tuo tullessaan. Ja kas – ajatusten ketju johdatti minut viime kesään, kun kävimme viikonloppuisin Helsingistä käsin Varsinais-Suomessa tyhjentämässä taloa, ja varmistamassa sen olevan näyttökunnossa ostajille.

Muistan erään kesäaamun, kun heräsin ruusun tuoksuun. Koko huone tuoksui ruusulta: tuuletusikkuna oli auki, joten tuoksu varmaankin tuli ulkoa – ehkä. Asian tekee merkilliseksi ruusujen puuttuminen meidän pihaltamme. Naapuriin oli matkaa, eikä heilläkään missään lähettyvillä kasvanut ruusupensaita. Tuoksuun yhdistyi suuri onnellisuuden, rauhan, ja tasapainon tunne. Tuntui kuin ei olisi ollut mitään huolta maailmassa, ei mitään murhetta elämässä. Kokemusta on vaikea tavoittaa sanoilla.

Se oli tuoksuaistimus, mutta samalla jotain paljon enemmän – hengellinen kokemus. Sen tapahtuessa en ajatellut asiaa pitemmälle, mutta myöhemmin muistin ruusun olevan Jumalansynnyttäjän oma kukka. Uskonnollisessa taiteessa Neitsyt Maria kuvataan usein ruusujen keskellä. Selittämättömän ruusun tuoksun on usein uskottu olevan merkki Pyhän Neitsyen läsnäolosta. Kokemuksia asiasta on niin pyhillä kuin vähemmän pyhillä ihmisillä.

Pyhän läsnäolo voi rikkoa rajoja. Se ei noudata sääntöjä, eikä kysele kuka on arvollinen, ja kuka ei. Olen kiitollinen tuosta kesäaamusta.

Auringon kanssa

Kesäpäivät kuluvat auringon kanssa. Aamulla säteet tervehtivät, herättävät – ne ovat olleet valveilla koko yön lintujen kanssa ja ihmettelevät meitä laiskoja ihmisiä. Yössä hämärän ja hiljaisuuden hetki on lyhyt ja aamu alkaa aikaisin.

N-koirat nauttivat auringosta omalla tavallaan. Ne viihtyvät aitauksessa ja käyvät usein pitkälleen nurmikolle makaamaan. Silmiään siristellen ne jauhavat suussaan käpyjä ja risuja. Säännöllisin väliajoin otukset myös vilkaisevat minua puutarhakeinussa, että en ole karannut minnekään koiratyttöjen ulottumattomiin.

Kuin ajan ulkopuolella

Luin Andrei Makinen romaanin Vera. Se on romaani odottamisesta, elämän elämisestä yhden ainoan toiveen varassa. Kirja kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee Vienanmeren seuduille tutustumaan alueen kansanperinteeseen. Ajallisesti kirja sijoittuu 1970-luvun puoliväliin: kommunistinen hallinto elää ja voi hyvin. Vienan seudulla monet kylät ovat edelleen vahvasti naisten asuttamia. Miehet vei sota, tai sitten he katosivat Stalinin vainoihin. Kylissä yksinäiset naiset vanhenevat, eletään kuin ajan ulkopuolella.

Päähenkilö kohtaa Veran, lähemmäs viisikymmenvuotiaan naisen, joka on 16-vuotiaasta asti odottanut ensirakkauttaan, nuorta sotilasta, palaavaksi. Sotilas ei koskaan palannut ja nainen elää odottaen, seudun vanhoja naisia auttaen ja haudaten. Tai ainakin siltä vaikuttaa aluksi.

Pidin tästä pienestä romaanista enemmän kuin Makinen Ranskalaisesta testamentista.   

 

Ajatuksissa Andrei Rublev

Kirkko muistaa tänäänkin monia pyhiä, joista yksi on ikonografi Andrei Rublev. Ja ”sattuman” satoa: on myös meidän hääpäivämme. Kahdelle nupullaan olevalle ikonimaalarille mitä parhain juhlapäivä!

Juhlavuus on tosin ollut melko vähissä. Näyttää siltä kuin PuoLiskoisen saama kolmen päivän antibioottikuuri ei ehkä sittenkään toimisi. Kuumetta oli nimittäin vielä tänäänkin. Potilas itse väläytti mahdollisuutta poskiontelotulehduksesta keuhkoputkentulehduksen kylkiäisenä. Ikävää, jos totta.

Mietin aloittaako Margaret Atwood-kausi vai ei? Sokea surmaaja on menossa nyt, siitä olisi taas helppoa jatkaa muihin romaaneihin. Atwoodiin ei kyllästy!

CD-soittimessa on Wagnerin Parsifalin korvannut Billie Holiday. Kesäkuu on vaihtunut heinäkuuksi: kesä kulkee eteenpäin, se kiirehtii kohti elokuuta ja jokainen ilta on jo vähän edellistä tummempi.