Avainsana: elokuvista

by Ninni

Pää kolmantena jalkana

Päiväunilta noustua olo on kuin elävällä kuolleella. Näin omituisia unia: Kekkonen taisi olla hengissä ja presidenttinä yhä. No, olisihan mies vasta vaivaiset 108 vuotta, eli miksipä ei. Ja ainakin tietyistä netissä käydyistä keskusteluista päättelisin suuren osan suomalaisista olevan ihan onnellisia, jos virallinen valtakunnankalju edelleen hoitelisi asioitamme.

Unessa olin ainoa, joka ihmetteli moisen muumion pätevyyttä ja kykyä presidentin virkaan. Unen Kekkonen oli hauras ja hiljainen – oikeastaan en ole varma oliko hän täysin elossa.

Silmissä vilistävät tänään nähdyt kaupat, kirjastot, ihmiset. Korkeat korot pistivät nilkat lujille, mutta niistä en luovu. Pyörin tänään Turussa, minä maalainen. Raisio on kuitenkin vuosien myötä tullut tutummaksi ja on kompaktin kokoinenkin. Suurissa paikoissa joskus hermostuu ja tulee ajettua hullusti. Tänäänkin sain taas ihmetteleviä katseita osakseni kauppakeskuksessa, kun tulin ajaneeksi kiellettyyn ajosuuntaan. Toki siinä oli merkki varoituksena, mutta toimin ennen kuin havaitsin sen. Betoniporsaatkin on helppo kiertää, kun peltilemmikki on niin pieni kuin tuo minun ja ajaja näin peloton ja päämäärätietoinen. Harmitti ja hävetti silti. 

Viattomuus

Sain vasta äskettäin katsotuksi Viattomuuden (Innocence), jonka näkemisestä olen haaveillut jo pitkään. Ja arvasin sen: pidin elokuvasta kuin hullu puurosta. 

Olen huomannut pitäväni elokuvista, jotka toimivat useammalla kuin yhdellä tasolla. Viattomuus on tällainen elokuva. Ensinnäkin se haastaa pedofilialla, pedofiileillä ja neurooseilla kyllästetyn aikamme näyttämällä pikkutyttöjä hyvin niukasti vaatetettuina. Toiseksi se innostaa pohtimaan naiseutta, naiseksi kasvamista, kasvatuksen roolia ja merkitystä. 

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen, muurilla eristettyyn sisäoppilaitokseen. Huomattakoon muuten, että elokuvan tytöt kutsuvat paikkaa "kodikseen", ei kouluksi, vaikka siinä koulumaisia elementtejä onkin. 6-vuotias Iris saapuu kouluun kuten kaikki muutkin tulijat: ruumisarkussa. Arkun kannessa on tähdenmuotoinen kuvio, josta kuljetettava saa ilmaa. Iristä vastaanottavat koulun muut tytöt, ensimmäinen ihmisiä sisältävä kohtaus on siis lasten välinen. 

Koulun tytöt käyttävät vain valkoisia vaatteita. Eri ikäryhmät, tai luokka-asteet, on erotettu toisistaan lettinauhojen värillä. Nuorimmilla ne ovat kirkkaanpunaiset, vanhimmilla lilat. Sille välille mahtuu vihreää, keltaista ja sinistä.

Koulun opetusohjelma koostuu improvisoidun oloisista balettitunneista ja hyvin pinnallisesta luonnontieteitten opetuksesta. Suuren osan aikaa tytöt uivat, leikkivät metsässä ja voimistelevat. Kun toinen opettajista puhuu salaperäisen johtajattaren kanssa puhelimessa, niin hän kuvaa parin tytön kehittyneen "oikein sieviksi" – ei älykkäiksi tai lukeneiksi. Tämä kertoo jo jotakin koulun tavoitteista.

Viattomuus on hämmentävä elokuva. Siinä kuvattu lapsuus on sekä idyllinen että kauhistuttava. Siinä on paljon lapsuuden parasta antia: viileät vedet, valkoiset vaatteet, vehmaat maisemat, turvallinen ympäristö. Mutta siinä on myös paljon selittämätöntä ja painajaismaista: tytöt eivät saa vierailla omaistensa luona, he eivät saa poistua muurin toiselle puolelle. Eräs veneellä pakoa yrittänyt tyttö kuolee ja ruumis poltetaan roviossa. Vanhimmat tytöt, lilanauhat, joutuvat lisäksi esiintymään salaperäisessä teatterissa. Heidän tanssinsa on melkein pakonomaista liikehdintää, pakkoliikkeitä, robottimaista ja samaa toistavaa. Koristeena tytöillä on perhosen siivet selässä. Tanssiminen on pakko, halusi tai ei.

Elokuva pohjautuu saksalaisen Frank Wedekindin (1864-1918) pienoisromaaniin Mine-Haha. Wedekindin ajalle olivat tyypillisiä erilaiset kasvatusaiheiset utopiat ja Viattomuutta voidaan katsoa tämän linssin läpi. Tai sitten se voidaan nähdä unenomaisena mysteerinä, kysymyksinä vailla vastausta. Eräänä vertailukohteena näkisin Eyes wide shutin. Täysin erilaisia elämänpiirejä käsitteleviä nämä ovat, mutta eräs asia niitä yhdistää: tavallisen elämän mystisen puolen korostaminen ja sen nostaminen esille.

Elokuvaksi Frank Wedekindin hengentuotteen muokkasi ohjaaja ja käsikirjoittaja Lucile Hadzihalilovic. Enkä voi olla sanomatta, että ohjaajan sukupuoli on varmasti vaikuttanut elokuvan vastaanottoon: jos mies olisi ohjannut sen, niin varmasti lapsinäyttelijöiden alastomuudesta olisi tullut enemmän puhetta.

Oikeastaan se on sääli. Marginaalisesta ilmiöstä, pedofiliasta, on nykyisin tullut arkista tavaraa ja kaikkialla vaaniva peikko. Olenpa onnellinen, että itse sain elää lapsuuteni "viattomuuden aikana", jolloin ei jokaista naapurin setää tarvinnut epäillä, eikä pienen lapsen alastomuus ollut tabu.

YleTeema teki kulttuuriteon näyttäessään Viattomuuden joskus kesäaikaan. Onneksi sen voi myös lainata kirjastosta. Suosittelen.  

by Ninni

Mea culpa

Söin marjoja tänään. Vadelmia, mustikoita ja mustaherukoita, jos tarkkoja ollaan. Ja nyt kuitenkin on Kristuksen kirkastumisen juhla: kansanuskomusten mukaan tänään ei pitäisi marjoja syödä, niissä nimittäin on Vapahtajan verta.

Samainen Vanhat merkkipäivät kertoo myös Soikkolassa tunnetusta uskomuksesta: ennen tätä päivää ei saanut syödä perunoita, tai alkoi mato kalvaa hampaita. Sortavalan asukkaat tiesivät puolestaan ottaa tänä päivänä lantusta lehden ja sivellä sillä kivuista kärsivää ruumista.

4 dl melodraamaa, 2 dl romantiikkaa, 1 rkl sotaa, 1 dl historiaa..

.. pistetään uuniin hautumaan ja tuloksena on menestyselokuva. Näinkö se käy?

Katsoin Raja 1918-elokuvan, enkä itse suostuisi antamaan sille niitä tähtimääriä (taisivat olla taivaan kaikki otavat ja kassiopeiat mukana), jotka se sai sanomalehtien elokuva-arvostelijoilta.

Ideassa ei ollut mitään vikaa, tarinan lähtökohdat olivat ihan uskottavat. Nuori jääkärikapteeni saa tehtävän toimia pienen, mutta yllättävän tärkeäksi muodostuvan raja-aseman komendanttina. Kirjurina hänelle toimii paikallinen kansakoulunopettajatar Maaria Lintu, joka piilottelee punaisten puolella sotinutta miesystäväänsä. Sitten alkaakin tapahtua: opettajatar häärää sekä vanhan lemmittynsä että jääkärikapteenin ympärillä, on suuria tunteita, aseet paukkuvat ja lopussa ollaan kymmenen vuotta vanhempia. 

Elokuva oli pitkä, mutta aikaa ei käytetty henkilöiden taustojen selvittämiseen juuri lainkaan. Piileskelevän punapäällikön luonnetta tai hänen suhdettaan Lintuun ei valotettu millään tavalla. Mistä Linnun humanismi oli peräisin? Sitäkään ei sanottu. Eikä minusta ole kovinkaan uskottavaa kuvitella lemmen liekkien roihahtavan kahden niin erilaisen ihmisen kuin Linnun ja jääkärikapteeni von Munckin välillä.

Jääkäriupseerin koko persoona jäi ohueksi. Hänen sanottiin olevan sarjakihlautuja, useampi purkautunut kihlaus takanaan. Katsojalle ei anneta mitään avaimia ymmärtää tämänkään tilanteen taustoja. Hänen kerrottiin olevan myös tiedemies, joka kaikkein mieluiten elelisi akateemisessa maailmassa, mutta tätäkään ei täsmennetä mihinkään suuntaan. Henkilöt tässä elokuvassa vaikuttavat enemmän tyypeiltä, nopeasti piirretyiltä luonnoksilta, kuin yksilöiltä. Koko elokuva oli ladattu täyteen melodraamaa – vähempikin olisi riittänyt.

Minusta koko jutussa oli laskelmoinnin maku. Himppunen sotaa (se vetoaa mieskatsojiin), hitunen romantiikkaa (sillä saadaan naiset elokuvateattereihin) ja vähän historiaa (innostamaan älyköitä). Lopun kirmaileva joukkoalastonkohtaus kruunasi kaiken. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin vilkaissut tekijäluetteloa ennen ostopäätöstä: Aleksi Bardy se siellä, käsikirjoittajan ominaisuudessa. Se selittää jo paljon. Bardy on kannuksensa hankkinut muun muassa Salattujen elämien käsikirjoittajana ja myös surullisen kuuluisa Levottomat on hänen kynästään lähtöisin. 

by Ninni

Puun ja kuoren välissä

Aikakauden vaihtumista toiseksi ei voi sijoittaa tarkasti johonkin pisteeseen ajassa ja paikassa. Muutokset ovat hitaita, melkein huomaamattomia: vähitellen vain vanhan aikakauden ihmisten elämä käy vaikeammaksi, vähemmän muodikkaaksi, hiukan naurettavaksi – eivätkä rahat tahdo riittää.

Katsoin Orson Wellesin ohjaaman Mahtavat Ambersonit, ja sehän näitä ajatuksia synnyttää. Se on kuvaus mahtiperheen iltaruskosta, joka vaihtuu rappion yöksi. Ensimmäinen kuvattu sukupolvi elää herrasmiesten aikaa. Oman elannon ansaitsemista ei tarvinnut murehtia ja elämä oli ylellistä. Rikas Isabel Amberson nai Wilbur Minaferin, joka sopii tähän elämänkuvioon ja yritteliäs keksijä Eugene Morgan tulee hylätyksi. Avioliitosta syntyy lapsi, George Minafer, josta kasvaa sovinnainen ja itsekäs nuori mies.

Vuodet vierivät ja Eugene Morgan palaa Ambersonien elämään. Leskimiehen mukana on viehättävä tytär Lucy, josta George Minafer kiinnostuu. Isabel-äiti leskeytyy ja käy selväksi, etteivät tunteet vanhemmankaan parin välillä ole kuolleet. Esteen onnen tielle muodostaa George. Naurettavan loukkaantuneena "ihmisten puheista" ja pitäen Eugene Morgania sopimattomana – mieshän puuhaa nolojen hevosettomien vaunujen parissa – hän ei tahdo suoda äidilleen onnea. Morganin Lucy-tytär on hänkin peräti kummallinen vaatiessaan Georgea valitsemaan jonkun elämänuran, ammatin, tavoitteen itselleen. Nuoren parin välit särkyvät ja Minaferit lähtevät ulkomaille.

Elokuvassa annetaan ymmärtää Isabel Minaferin kuolleen heikkoon terveyteen, jonka pääasiallisin syy on pettymys rakkaudessa. Georgekin saa osakseen suorastaan vanhatestamentillisen koston: köyhtyneenä vararikkoisena hän joutuu hankkimaan työpaikan, juuri sellaisen, jollaista pilkkasi aiemmin. Lopussa toki paistaa auringonsäde: auton (!) ruhjomaksi joutunut George tekee sovinnon Morganien kanssa*.

Elokuvan vahvuus on sen katsottavuudessa sekä rakkaustarinana että kuvauksena elämäntapojen ja aikojen yhteentörmäyksenä. Teollistumista ja koneen aikaa edustavan Morganin perheen näkemykset ovat kaikessa vieraita George Minaferille. Auto on hyvä symboli: Sovinnainen George on kykenemätön näkemään siinä mitään muuta kuin meluavan, epäkäytännöllisen vehkeen. Hevonen ja vaunut on arvokkaampi vaihtoehto. Auton epäluotettavuus asettaa siinä istujat alttiiksi ulkopuolisten naurulle ja ehkä se suututtaa vanhan ajan ihmistä eniten. Onhan nimittäin tärkeää ajatella mitä ihmiset ajattelevat. Uutta vieroksuva ihminen takertuu menneeseen, hän ei ole luova eikä näe autossa piileviä tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Lucy Morganissa on häivähdys nykynaista. Vaatiessaan Georgea keskittämään tarmonsa johonkin elämänuraan hän on itsenäinen, periksiantamaton. Hän ei pyörtyile tai lirkuttele saadakseen tahtonsa läpi. Hän yksinkertaisesti tekee selväksi avioliiton solmimisen edellytykset. Hän luopuu miehestä ennemmin kuin periaatteistaan. Lucyn esittämän Anne Baxterin kasvot ovat petollisen pehmeät tähän rooliin. Ne kätkevät alleen Lucyn luonteen lujuuden ja siksi katsoja kai tajuaakin hyvin Georgen hämmennyksen, kun sokerinsuloinen nuori nainen ei noin vain annakaan periksi.

Yhdessä kohdassa Eugene Morgan joutuu vastaamaan Georgen autovastaisiin puheisiin ja hän sanoo autoista näin: " With all their speed forward, they may be a step backward in civilization. It may be that they won't add to the beauty of the world or the life of men's souls. I'm not sure. But automobiles have come. And almost all outward things are going to be different because of what they bring. They're going to alter war and they're going to alter peace. And I think men's minds are going to be changed in subtle ways because of automobiles."

Tässä on jotain, joka tuo mieleen Neil Postmanin^ kirjat. Minkään keksinnön todellista luonnetta ei pysty näkemään edeltäkäsin. Sen on annettava vaikuttaa jonkun aikaa ihmisten keskuudessa, kunnes sen kaikki vaikutukset ihmisten elämään tulevat näkyviksi. Eikä ole sanottu, että jokin teknologinen ihmevehje lisäisi ihmisten onnellisuutta. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin elämäämme helpottavat laitteet vaikeuttaisivat sitä. Mitä nopeammin matkustamme, sitä kiireisempiä olemme. Mitä hienompia yhteydenpitovälineitä meillä on (kännykät kuvaominaisuuksineen, multimediaviesteineen, yhdistettyine mp3-soittimineen), sen yksinäisempiä olemme.

Ihminen elää elämäänsä puun ja kuoren välissä. Oman aikakauden odotukset ovat musertavia – kaikki eivät niihin sovi, eivät sovi ajan ihmisestä tekemään muottiin. Eilen oli väärin haluta ammattia ja uraa, tänään on epäilyttävää olla haluamatta niitä. Eilispäivän ahne pyrkyri on tämän päivän suuri sankari. Vaikka kysymys ei ehkä ole kummastakaan: on vain ihmisiä ominaisuuksineen, paremmin tai huonommin aikaan sopivina, yrittämässä elää hyvää elämää.

*) Orson Welles ei hyväksynyt tätä sokerista loppua.

^) Esimerkiksi Huvitamme itsemme hengiltä.

by Ninni

Alkaisinko arkkia rakentaa?

Viime yö oli Vedenpaisumuksen yö. Olin juuri menossa nukkumaan – PuoLiskoinen olikin jo järkevänä miehenä sen tehnyt – kun kuulin keittiöstä kummallista sihinää. Hetken ajan ajattelin ulkona satavan, se ääni oli vähän sellainen. Totuus paljastui kuitenkin kaikessa karmeudessaan: vettä lainehti lattialla ja keittiön kaapissa oikein lorisi.

Mitä tehdään äärimmäisissä kriisitilanteissa? Enpä osaa sanoa, mitä muut tekevät – minä ainakin herätän PuoLiskoisen. Aamukolmeen asti sitten valvottiin ja PuoLiskoinen hoiteli keittiökatastrofia aina uusilla pyyhkeillä. Liedenkin joutui poloinen mies kiskomaan paikaltaan ja kuivailemaan sieltäkin takaa. Eipä käy kateeksi.

Vielä tänäänkin oli vettä valunut kaappien alta lattialle, mutta pahin on onneksi ohi. Onpa kerrankin jotain hyötyä yökyöpelin tavoistani: pelottaa ajatella mikä tilanne olisi ollut, jos vuoto olisi saanut jatkua koko yön aamuun asti. Syy vesien vyörymiseen oli joku letku, joka on yhteydessä jääkaappiin, sen tarkemmin en osaa sanoa.

Mona Lisa smile 

Olen jo pitkään suunnitellut katsovani PuoLiskoisen minulle nauhoittaman elokuvan Mona Lisa smile, mutta aina on ollut olevinaan muita kiireitä. Viime yönä kuitenkin katsoin sen, vesien solistessa yläkerrassa. Jossakin syvällä sisimmässäni tiesin jo etukäteen rakastavani sitä ja niinhän sitten kävikin. Se ajankuva, 50-luvun epätoivoinen yritys palata viattomuuden aikaan ja unohtaa sodan karmea verilöyly. Ja se musiikki! Ja ne kampaukset: johonkin lyhyen ja puolipitkän välille sijoittuvat ultranaiselliset hiukset, kiharrettuina latvoistaan ja pinneillä kiinnitettyinä.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1953, Wellesleyn konservatiivistakin konservatiivisempaan naisten yliopistoon. Venettä tulee keikuttamaan Julia Robertsin esittämä Katherine Watson, nuori taidehistorian opettaja, jolle taide on muutakin kuin Sikstuksen kappeli ja elämä muutakin kuin aviomiehen metsästystä. Wellesleyn 50-lukuinen tavoite on kasvattaa menestyville miehille sivistyneitä vaimoja ja tämä tavoite joutuu väistämättä törmäyskurssille Kalifornian vapaamielisen kasvatin arvojen kanssa. Sikstus siirtyy syrjään ja Jackson Pollock astuu esiin. 

Mutta kuka oikeastaan vie tyttöjen valinnan vapauden? Opinahjo on toki konservatiivinen ja pyrkii tunkemaan kaikki samaan muottiin, mutta ajan kuluessa joutuu taidehistorian opettaja itsekin miettimään omia asenteitaan. Hänelle vapaus on vapautta valita kaikkea muuta paitsi kotirouvuus ja perhe.

Joku sanoi muistaakseni tuosta elokuvasta, että se on naispuolinen versio Kuolleiden runoilijoiden seurasta ja kieltämättä tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin: rajoja rikkovat opettajat, nuorten haaveet, joita rohkaistessaan opettaja joutuu vanhempien tulilinjalle. Ja tietysti se suoranainen raakuus, jolla vanhemmat ajavat lastensa päähän omaa agendaansa.

Pakostakin tulee ajatelleeksi sitä väistämättömyyttä, jolla me naiset aina päädymme vetämään lyhyemmän tikun tässä elämässä. Taidehistorian opettajan naiivi into "sinä voit saada kaiken, uran ja avioliiton" irrottaa 2000-luvun naisesta lähinnä kyynisen hymähdyksen. Ihan kuin kyse olisi jostakin arpajaisten jättipotista, mahdollisuus "saada" sekä ura että perhe. Siis: kuka haluaa uran ja perheen? Mitä on ura? Minun nähdäkseni useimmilla ihmisillä on vain työpaikka. Se ei ole sama asia kuin ura. Ja miksi ihmeessä olisi joku loton päävoitto saada raataa kahta työtä? Kantaa ainaista syyllisyyttä siitä, ettei omille lapsille ole riittävästi aikaa ja parisuhde ontuu kuin kehäraakki hevonen. Ei edes 2000-luvulla ole muuttunut mihinkään se vanha totuus kakun syömisen ja samanaikaisen säästämisen mahdottomuudesta. Jotain voit saada, kaikkea et. Elämä on valintoja. 

Mitä eroa on työpaikkaihmisillä verrattuna uraihmisiin? Jos opiskelet tarpeeksi pitkälle ja hyvin palkattua alaa, niin voit ostaa käsilaukkusi Chanelin tai Luis Vuittonin valikoimista. Jos opiskelet huonommin palkattua alaa, niin päädyt shoppaamaan H&M:n hyllyiltä. Siinä on se ero, siinä ja vain siinä. Se ero Joe Blascon meikkien ja Rimmelin välillä. Onko se merkityksellinen ero? Sen päättää jokainen itse.

Työelämässä kukaan ei ole korvaamaton – paitsi ehkä siivooja. Jos elämään pyrkii luomaan merkitystä uran tai palkan kautta, niin onnea matkaan vaan: edessä on suuria pettymyksiä. Ja naista kuitenkin aina syytetään. Jos vekarat oireilevat ja avioliitto kriiseilee, niin naisen on syy. Jos olet työnarkomaani, niin laiminlyöt perheesi. Jos hoitelet perhettäsi kotona, niin jopa olet vanhanaikainen, laiska loinen. Miesten puuhailuista ei kukaan sano mitään. Kuten sanottua, me vedämme lyhyemmän tikun aina ja iankaikkisesti. Meillä on siitä paljon kokemusta.

Voisin muuten olla vaikka feministi, mutta minusta naisten vapautusliike ei ole niinkään vapauttanut naisia, vaan luonut lisää paineita ja ristiriitaisia odotuksia. Minä en neuvoisi ketään tavoittelemaan ainoastaan uraa ja perhettä, vaan neuvoisin lähinnä elämään itsen kannalta hyvää ja onnellistuttavaa elämää. Mitä se sitten merkitseekään. 

by Ninni

Kimpassa

Sunnuntai on sujunut leppoisasti. PuoLisko laittoi lasagnea, joka on yksinkertaisesti liian hyvää ollakseen totta – enkelten leipää, jos mikä. Viihdepuolesta piti huolen Kimpassa-elokuva, jonka ostimme eilen. 

Kimpassa on Anna Gavaldan romaaniin perustuva elokuva. Se on kertomus kolmesta nuoresta aikuisesta: hyvän perheen tyttärestä Camillesta, joka on taiteilijan lahjoilla varustettu siivooja (tästä Camillen hapannaamainen äiti ei koskaan lakkaa nälvimästä tytärtään), Philibertistä, hyväsydämisestä änkyttäjästä ja köyhtyneestä aristokraatista ja Franckista, joka kokin työn ohessa yrittää huolehtia isoäidistään Paulettesta, jolla on sopeutumisvaikeuksia vanhainkodissa. 

Kolmea ihmistä yhdistää asunto: he asuvat yhdessä Philibertin asunnossa, joka oikeastaan kuuluu kuolinpesälle ja josta hän on pian muuttamassa pois. Elokuvassa kuvataan ihmisiä epävarmuuden maailmassa, josta puuttuu jatkuvuus. Philibert myy postikortteja ja on selvää, ettei hän pitkään voi jatkaa elämistä ylellisen suuressa, museomaisessa kodissaan. 

Franckin isoäidistä Paulettesta tulee tärkeä henkilö elokuvassa. Camillen ansiosta hän pääsee vapaaksi vanhainkodista ja saa elää viimeiset ajat kotona. Nuoremmat ottavat hänet mukaan rientoihinsa ja elämästä tulee täyteläisempää. 

Camillen siivoojantyö tarjoaa katsojalle lyhyen välähdyksen toimistoöykkäreiden maailmasta. Ilta toisensa jälkeen ToutCleanin sinisiin takkeihin verhoutuneet naiset saavat siivota solmiosikojen sotkuja, heille kun roskakori on tuntematon juttu. Roskat lattialle vaan, tai voihan ne työpöydän kulmallekin jättää, siitä siivooja ne löytää. Franckin raataminen kiireisessä ravintolassa tuo mieleen työn liukuhihnalla. Keittiön kuumuus ja hoppu ovat niin käsin kosketeltavia, että katsojan otsalle kohoaa hiki. Philibert on kuin toisesta maailmasta: historiaa intohimoisesti rakastava, näyttelemisestä kiinnostunut mies, jolle änkytys on ikuinen kompastuskivi. 

Onko tämä elokuva sokerilla kuorrutettua köyhyyttä, vaikeuksien romantisoimista? Minusta ei. Tässä elokuvassa on ruisleivän maku kaiken marengin jälkeen. Elämme kummallisia aikoja, meille on niin vähän tilaa ja niin vähän paikkoja. Kimpassa on rakkaustarina kuvatessaan Camillen ja Franckin suhdetta, mutta se on myös kuvaus tästä päivästä, tästä ajasta. Juuriltaan revityt ja irralliset eurooppalaiset nuoret aikuiset löytävät kodin vain rakkaudesta ja ystävyydestä.

Muuten olen sitä mieltä, että Audrey Tautou on upea tässäkin elokuvassa. 

by Ninni

Uralin pervonen

Katsoin kohutun nukkeanimaation Uralin perhonen. Tekninen toteutus oli hieno, eli nuket oli taiten tehty ja musiikki meni oikein selkäytimeen asti. Paikoitellen teos oli erittäin kekseliäs: esimerkiksi Anastasia Arapovan kirjeestä ulos purkautuvat pitsinauhat, joilla "perhonen" koteloitiin ja tsaarin upseeri vedettiin symbolisesti takaisin kotiin.

Entä sitten tämä kohun aiheuttanut homoteema? Ihmettelen joskus näitä edistyksellisiä, joille vielä 2000-luvullakin paras konsti häpäistä ihmistä on väittää tämän olevan homoseksuaali. Jos unohdetaankin Mannerheim hetkeksi ja mietitään tällaisesta toiminnasta kertovan ihmisen ihmiskuvaa ja käsitystä seksuaalisista vähemmistöistä. Homottelu ja seksuaalisen suuntautumisen pakonomainen pohdinta on yläastetasoista touhua.  

Animaatiolle nimen antanut Uralin perhonen oli siis joku kirgiisinuorukainen Uralin takaa, jolla oli perhosen siivet. Siivet tulivat koteloitumisvaiheen jälkeen. Tarkkailin näitä siipiä: kyllä ne liikahtelivat, ihan kuin oikealla perhosellakin. Eivät vain jäykkinä sojottaneet selästä. Lopulta ihmisperhonen tietysti tapettiin, tai kuoli kuitenkin. Tapahtumien kulku oli hiukan sekava syy-seuraussuhteiden osalta. Lopussa Mannerheimin kasvot olivat kuu-ukkona taivaalla, tai ainakin siltä vaikutti.

Oliko Mannerheim edes tuon animaation aiheena? Minusta siinä oli niin monin tavoin eksytty niin kauas marsalkasta, ettei siitäkään voi olla täysin varma. Tuosta animaatiosta ei kannata liikaa hermostua, koska se ei ole vakavasti otettavaa kritiikkiä Mannerheimin sotilaallisista tai poliittisista toimista. Myrsky vesilasissa, taas kerran.

Toinen kerta toden sanoo! 

Sain pääsiäiskortit valmiiksi! Pitkään olin masentunut tämän asian tiimoilta. Tänä vuonna ensimmäinen "erä" meni ihan harakoille, päin seiniä, pipariksi. Jouduin siis heittämään ensimmäisen askartelusession tulokset pois, niin noloja ja häpeällisiä ne olivat. Sitten jostakin tuli inspiraation liekki ja mestariteokset valmistuivat alta aikayksikön! Huomenna yritän laittaa kuvia niistä tänne blogiin tai sitten Flickriin. Flicriin voisin periaatteessa laittaa kuvia vaikka heti, koska flickraamisessa minulla on kokemuksen tuomaa taitoa. Blogiin en ole vielä kertaakaan kuvia laittanut, siinä saisi PuoLiskoinen avustaa.

by Ninni

Hiljaisuus viettelee

Talvikin on muistanut tulla. Sen verran myöhäisessä vaiheessa tosin, että olisi saanut jäädä kokonaan väliin. Me vilukissat värjöttelemme villapaidoissamme odotellen kevättä kuin kuuta nousevaa.

Näin viime yönä unen, jossa varis tunki melkein väkisin meille kotiin. Se tuli etuoven kautta. Ensimmäisellä yrityksellä sain pidettyä sen ulkona, mutta toinen kerta toden sanoi ja se onnistui pääsemään sisään. Piirsin univariksen päiväkirjaani, siis siihen perinteiseen käsin kirjoitettavaan päiväkirjaan. Näytin piirustuksen PuoLiskoiselle: hän sanoi variksen jalkojen olevan ihan liian edessä. Keikahtaisi sellainen lintu pian pyrstölleen, tiesi PuoLiskoinen kertoa. Nokkakin oli väärän värinen, kun sen oranssiksi olin värittänyt. Oikeasti vaakku on kai harmaanokkainen. 

Järkkyvä mieli, puuttuva kieli 

Katsoin Ingmar Bergmanin elokuvan Naisen naamio – Persona. Tätä  Bergmanin elokuvaa en ollut aikaisemmin nähnytkään. Siitä taitaa kuitenkin tulla suosikki, sellainen usein katselemani.

Tarina on kiehtova. Kuuluisa näyttelijä Elisabeth Vogler vain lakkaa puhumasta aivan yllättäen, ilman mitään näkyvää syytä. Fyysisesti hän on terve, eikä vaikuta mielenterveydeltään järkkyneeltä – jos siis ei lasketa puhumattomuutta.

Nuori sairaanhoitaja Alma saa tehtäväkseen hoitaa rouva Vogleria. He viettävät aikaa kahdestaan syrjäisellä kesämökillä, jossa toisen hiljaisuus viettelee toisen puhumaan. Pian hoitosuhteena alkanut ihmisten välinen tilanne muuttuu tuskallisen intiimiksi tahtojen taisteluksi. Persoonallisuudet limittyvät. Kuka onkaan kuka? Voiko kaksi olla yksi, voivatko yhden ihmisen sanat ja tunne elää kahdessa ihmisessä?

Mieleen jäävä ja melkein pelottava elokuva. Tätä elokuvaa en aio katsoa yksin yöllä.

by Ninni

Bergman-ihmisistä ja Almodovar-ihmisistä

Minä olen Bergman-ihminen. Nautin elokuvani mieluiten mustavalkoisina. Haluan niiden käsittelevän Kohtaloa ja Jumalaa. Annan arvoa klassisen kauniille näyttelijättärille, joilla on pohjoismaisen korkeat poskipäät ja syvät silmät salaisuuksia täynnä. Minulle ahdistus on ihmisen luonnollinen olotila, joka sopii vuoroin aiheeksi komediaan ja vuoroin tragediaan.

Almodovar-ihmiset ovat värien ihmisiä. He pitävät nopeatempoisesta välimerellisestä puheesta. He tuntevat tuoreiden yrttien tuoksun, kun elokuvassa niitä kannetaan torilta kotiin. Almodovar-ihmiset elävät tässä hetkessä. Heille elämä on sarja sattumuksia, eikä peruuttamatonta kohtaamista ihmistä suuremman Kohtalon kanssa. He ymmärtävät elämään kuuluvan ajoittaista oluen juomista ja ruoan laittamista pienissä, käryisissä keittiöissä.