Avainsana: ahdistus

Maailmanlopun murheet

Viimeisimmässä Tieteen kuvalehdessä oli taas tavattoman positiivisia juttuja maailmanlopusta. Mahdollisia loppuja esiteltiin oikein useampiakin. Oli meteoria, komeettaa, asteroidia, kaikenlaisia taivaankappaleita maapallon mahdollisina kurittajina. Niin, ja sitten sellainen aiemmin minulle tuntematon mahdollisuus: Mars-naapurimme voisi murskata meidät, jos sen rata muuttuisi. Jos olemme tarpeeksi onnekkaita välttyäksemme avaruudesta tulevilta murikoilta, niin lopulta aurinko kuitenkin nielaisee meidät. Aikaa iloita kauniista planeetastamme on noin miljardi vuotta.

Olen ennenkin potenut maailman(lopun)tuskaa, eikä mikään raivostuta niin paljon kuin hyvää tarkoittava lohdutus, että loppuunhan on vielä pitkä aika. Entä sitten? Se tulee kuitenkin! Tulee se päivä, kun maailmaa ei enää ole. Se on ihan samanlainen päivä kuin tämäkin, tosin vain kauempana tulevaisuudessa. Itse en ehkä ole sitä näkemässä, mutta kenties joku kaltaiseni on.

Tummansininen

Auton jatkuva vaihtaminen toiseen on yksi niistä käsittämättömistä ilmiöistä, jotka eivät koskaan lakkaa kummastuttamasta minua. Kenen mielestä on mukavaa tutustua uuden ajopelin "ominaisuuksiin" ja opetella tuntemaan sen niksit? Minä luotan mieluummin tuttuun ja turvalliseen. Auton toimintojen opetteleminen on ikävystyttävää ja epämiellyttävää. Omaa autonkaista ei voita mikään, sen kanssa tietää missä mennään ja miten mikäkin toimii.  

Perjantaina jouduin koettelemukseen – piti ajaa PuoLiskoisen Tummansinisellä. Päivään kuului kaksi ajoa Turkuun ja takaisin. Illan koittaessa olo oli kuin olisin vanhentunut kymmenen vuotta muutaman tunnin aikana. Ajan toista autoamme niin harvoin, että jokainen kerta sen kanssa on kuin ensimmäinen.

Kerran onnistuin ajamaan Tummansinisellä kotoa Turkuun pelkät parkkivalot päällä. Silloin oli vielä pimeä, keskitalvi, ja ihmettelin miksi en näe edessä olevaa tieosuutta juuri lainkaan. Tummansinisessä ja omassani valot laitetaan nimittäin päälle eri tavalla, enkä silloin hallinnut systeemiä.

Nykyisin hallitsen valotilanteen, mutta tietysti olin unohtanut miten auton penkkiä siirretään eteenpäin. Jouduin siis ajamaan koko päivän PuoLiskoisen – joka on kohtuullisen pitkä mies – mittoihin sovitetulla penkin ja polkimien etäisyydellä. Ei kovinkaan miellyttävää. Sain oikein venytellä käsiäni ylettyäkseni ohjauspyörään! Mahtoipa näyttää erikoiselta muiden tiellä liikkujien silmään. 

Taustapeilin osasin säätää itse, mutta sivupeilejä en. Jouduin kurkkimaan kaula pitkänä sivuikkunoista nähdäkseni jotain – ei kovinkaan toimiva konsti ruuhka-aikana. Ohituksissa ainakin hirvitti hiukan. Lämmityssysteemiä en myöskään tunne kovin hyvin ja sainkin näppäilyjeni seurauksena auton muuttumaan jääkaapista varsinaiseksi saunaksi. Poskilla palava puna johtui osittain hermostumisesta ja osittain lämpötilasta. Illalla olevaan sosiaaliseen tapahtumaan saavuin siis kostein otsin ja silmissä pakokauhuinen katse. Onneksi PuoLiskoinen ajoi meidät kotiin yön koittaessa. 

Tummansininen luo harmaata – nimittäin hiuksiin! Täytyisi varmaan katsoa joko ruskeat kutrini ovat alkaneet lykätä harmaata sekaan. Muutama ajokoettelemus lisää ja saan varmaankin alkaa suosiolla värjätä hiuksiani.