Tekijä: Ninni

Sananvapaus ja some

Kolmas kerta toden sanoo, eli kirjoitanpa vielä pari sanaa sananvapaudesta. Eräs melko merkillinen asia on somessa esiintyvä sensuuri. Esimerkiksi Facebook toimii niin, että käyttäjä itse valitsee näkemänsä sisällöt. Pakko ei ole nähdä mitään. Siinä mielessä onkin outoa, että tiettyjä mielipideryhmiä halutaan sulkea naamakirjan ulkopuolelle. Mitä haittaa niistä on, jos meillä on toimiva edustuksellinen demokratia, jossa kansan tahto toteutuu? Ei silloin ole vaaraa monituhatpäisestä joukosta, joka äkkiä alkaa seurata ääri-sitä, tai ääri-tätä laitaa.

Kaikkein haitallisinta tämä sensuuripolitiikka on poliisin kannalta. Poliisihallitus halusi lakkauttaa Vastarinnan ja onnistui siinä. Voitto tuskin maistuu makealta kenttäväen suussa. Mikäpä olisi mukavampaa kuin saapua aamulla toimistolle, keittää iso kuppi kahvia tai teetä, ja käydä katsomassa Facebookista suoraan millä mielellä Vastarinnan pojat ovat tänään, tai mitä metkuja hautoo Soldiers of Odin. Kun nämä järjestöt kielletään somesta ja koko Suomesta, niin tämä mahdollisuus menetetään. Toiminta menee maan alle ja – käyttääkseni erästä aikamme suosikkisanaa – radikalisoituu. Ja poliisin työ vaikeutuu.

 

Päiväkirjojen kertomaa

PuoLiskoiseni teki hyvän työn ja toi autotallista ison pahvilaatikollisen päiväkirjojani. Viisi vuotta vähemmän ihanteellisissa säilytystiloissa ei onneksi vahingoittanut päiväkirjojen luettavuutta. Siinäpä vasta positiivinen yllätys! Mutta jotain negatiivistakin huomasin.

Lukiossa kirjoitin viivoitettuihin päiväkirjoihin. Käsiala on siistiä, melkein kuin painettua – mutta hirvittävän pientä! Tuntuu mahdottomalta uskoa, että koskaan olen voinut kirjoittaa niin pienesti ja sitten vielä lukea kirjoittamaani. Tiedän kuitenkin sen onnistuneen, silloin kauan aikaa sitten. On aika selvää, että näköni on huonontunut merkittävästi. Suunnittelen ihan oikeasti suurennuslasin ostamista, että voisin paremmin lukea teini-ikäisen itseni mietteitä. Silmälasit eivät auta tarpeeksi.

Koronan aikaan olen jättänyt silmälääkäri- ja optikkokäynnitkin sikseen. Kunhan tilanne tästä normalisoituu, niin pitää varmaan varata tupla-aika silmälääkäriin ja keskustella oikein kunnolla ajan kanssa sopivien lasien löytämiseksi. Minusta se ei riitä, että nippa nappa tulee toimeen, kyllä laseilla pitäisi pystyä tekemään tarkkaakin silmittelyä.

Sananvapauden tilasta

Kirjoitin edellisen postaukseni sananvapauden luonteesta sellaisena kuin sen pitäisi olla. Nykyisin käsitettä kuitenkin pyritään – ehkä tietoisesti – hämärtämään. Kaikki uskonrauhan rikkomiset, ”vihapuheet”, kiihottamiset ja kiihottumiset mitä kansanryhmiin tulee; kaikki nämä herättävät ihmisissä itsesensuurin. Itse ymmärrän uskonrauhan rikkomisen vain sellaisena toimintana, joka tapahtuu palvontapaikoissa, ja jossa estetään ihmisiä konkreettisesti harjoittamasta hartautta. Uskonrauhan rikkominen ei saa merkitä sitä, että jonkun uskontoa kritisoidaan. Silloin sananvapaudesta voidaan oikeasti luopua kokonaan.

Hyväuskoiset ajattelevat vallanpitäjien vain ajattelevan meidän parastamme sananvapautta koskevilla rajoituksillaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että sananvapauden rajoittaminen voi olla myös heidän omissa intresseissään, eikä yksittäisen kansalaisen tai kansanryhmän etu ole siinä olennaista. Vallanpitäjien edun mukaista on vaientaa kaikki kritiikki – omituisiakin tekosyitä käyttäen – silloin kun tehdään politiikkaa, jota suuri osa kansasta ei hyväksy. Ja omituisiahan nämä ovatkin, nämä vihapuheet ja kiihottamiset.

Ihmisen loukkaantuessa 1900-luvulla tyydyttiin puremaan hammasta, tai sanomaan vastaan. Nyt mennään oikeuteen. Oikeuslaitoksen kallispalkkaiset juristit ja tuomarit ratkovat, onko jossain kirjoituksessa kiihotettu tai vihattu. Ja sitten tulee sakkoa. Kenties meillä Suomessa yhä onkin laaja sananvapaus – se vain on maksullista?

YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen 19. artiklassa sanotaan näin: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Toteutuuko tämä enää Suomessa, jos mielipiteensä vuoksi voi menettää työpaikkansa kuten kävi Porin Jazzin johtajaksi valitulle Aki Ruotsalalle? Saiko hän häiritsemättä pitää mielipiteensä? Entä Päivi Räsänen?

Meillä ollaan aina oltu paavillisempia kuin paavi itse. Nykyisin seurataan huumorintajuttomalla pikkutarkkuudella kaikkea EU:n tuottamaa vihapuhesäännöstöä, ihan kuten suomettumisen aikoina YYA-hengen huomioimista. Vieläkö muistamme kustannusyhtiö Tammen, Solzenitsynin ”Vankileirien saariston”, ja vuoden 1974? Kirjakustantamo kun ei YYA-hengessä suostunut julkaisemaan nobelistin kiitettyä kirjaa. Ulkopoliittinen johto oli tyytyväinen ja samoin Tehtaankadulla myhäiltiin. Yksittäisiä soraääniä paheksuttiin. Tätä oli meikäläinen vapaus.

Viisaimmin suomalaiset tekisivät nyt käyttäessään sananvapautta niin laajasti kuin mahdollista. Otetaan se riski, että seurauksia tulee. Kenties viranomaisetkin huomaavat oman toimintansa hyödyttömyyden, jos poliisikuulustelut kuluvat pelkästään erinäisten mielipidekirjoitusten analysoinnissa ja Raamattu-piireissä.

 

 

 

Sananvapauden luonteesta

Minä vietän ihaninta syysaikaa. Pihaportin pylvään päällä palaa kynttilä lyhdyssään ja kotia valaisevat tuikkukynttilät. Pehmeä hämärä hiipii aina vain aikaisemmin lähemmäs ja lähemmäs. Mielessä on rauha – maailmassa ei.

Ranskassa putoilee päitä. Tuntuu kuin monelle ihmiselle olisi vaikea käsittää sananvapauden luonnetta. Siihen kun kuuluu oikeus arvostella aatteita, uskontoja, ja ideoita satiirin keinoin. Osa eurooppalaisista tuntuu ajattelevan, että sananvapaus on muuten ihan hieno juttu – kunhan sitä käyttämällä ei vahingossakaan loukkaa toisia. Tässä mennään metsään, koska sananvapauden piiriin kuuluu oikeus loukata toisten pyhinä pitämiä arvoja ja aatteita. Charlie Hebdo -lehtikin on aiemmin tullut tunnetuksi ronskeista pilapiirroksistaan, joissa vitsin kohteena ovat johtavat poliitikot, juutalaiset ja kristityt, eikä tästä ole noussut mitään myrskyä. Voidaan siis olettaa, että ainakin osa eurooppalaisista on oivaltanut sanan- ja ilmaisunvapauden oikein. Sananvapauteen ei kuulu yksityishenkilöiden herjaaminen tai uhkailu, siinä menee raja. Jos sananvapaden raja olisi toisten loukkaantumisessa, niin koko käsite voitaisiin saman tien viedä romukoppaan; ihmiset kun tuppaavat loukkaantumaan mitä merkillisimmistä ja moninaisimmista asioista.

Kaikki meistä eivät tahdo piirtää uskontoaiheisia pilakuvia. Jotkut meistä tahtovat niin tehdä, ja se heille suotakoon. Jos se haittaa jotakuta, niin kannattaa laittaa silmät kiinni.

Olen itse uskova kristitty, mutta olen joskus naurahtanut Jeesusta kuvaaville pilapiirroksille. Jotkut niistä ovat yksinkertaisesti hyvin hassuja, enkä ole voinut mieltäni malttaa. En usko, että Jeesus eli maallisen elämänsä nauramatta koskaan. Mahtoikohan hänen silmissään olla humoristinen pilke, kun hän kehotti antamaan keisarille sen, mitä keisarille kuuluu?

Ranska on ymmärtänyt puolustavansa tässä erästä eurooppalaisuuden tärkeimmistä arvoista. Pahennusta herättävät pilakuvat on siksi heijastettu valtion virastojen seinille. On oivallettu, että tässä asiassa ei voi antaa periksi. Ei, vaikka hinta olisi kova.

Meillä Suomessakin ollaan arkoja puolustamaan sananvapautta. Moni varmasti tuntee epämääräistä pelkoa. Mietin joskus aiemmin, että kuolivatko kaikki rohkeat ihmiset tässä maassa viime sotien aikana? Missä vaiheessa menetettiin uskallus seistä suorana? Milloin meni sisu rohkeasti elää ja kuolla? Suomettumisen aika voisi tarjota toisen selityksen. Vuosikymmeniä tietyt tahot pelkäsivät Neuvostoliittoa ja harrastivat itsesensuuria. Neuvostoliiton kaaduttua on alettu pelätä toisia asioita, mutta yksi asia pysyy samana: itsesensuuri ja pelon kulttuuri. Toivoisin, että meillä olisi rohkeutta seistä Ranskan rinnalla. Kirkonkellot tässä maassa soivat nykyisin vaikka minkä puolesta, esimerkiksi ilmaston ja rasismin. Miten olisi kirkonkellojen soitto Samuel Patyn muistoksi, sananvapauden puolesta, ja islamismia vastaan? Niinpä niin, taidan saada odotella turhaan. Sen sijaan tässä maassa sananvapaus muuttuu aina vain kapeammaksi käsitteeksi, kun Raamatun siteeraamisestakin joutuu jo poliisikuulusteluun. Tuntuu, että kaikkien tunteita varjellaan paitsi kristittyjen suomalaisten. Meitä on varaa vaikka vainota – koska me emme pudottele päitä.

Ja äkkiä oli syksy

Toiveikas ihminen, sellainen kuin minä, laskee elokuun kesäkuukaudeksi. Onhan se sitä: elokuun alussa ovat vielä koululaisetkin lomalla, ja moni työssäkäyvä valitsee juuri tämän pimeiden iltojen ja upeiden kuutamoiden kuukauden kesälomakseen. Elokuun loppua kohti mentäessä sitä sanoo itselleen, että vielähän tuo aurinko paistaa lämpimästi päivisin, luonto on vehreä, kesä jatkuu.

Syyskuussa tulee muutos. Ikkunat suljetaan, pimeä hiipii aina vain lähemmäs päivänaikaa. Tuntuu kuin kesä vaihtuisi syksyksi ihan viikon sisällä. On pakko hyväksyä väistämätön; kesä on ohi.

Koiratkaan eivät enää viihdy ulkona niin hyvin kuin kesäsäässä. Yksi harrastus kuitenkin jatkuu, nimittäin takapihalle kaivetun kuopan syventäminen. Sitä puuhaa Bruno tarmokkaasti, satoi tai paistoi. Kunhan maa menee routaan, niin loppuu sekin puuha. Ainakin sitä voi toivoa.

 

Raamattu – katoavaa kansanperinnettä?

Lapsuudestani muistan, että joka kodissa oli Raamattu. Useimmiten se oli vanhempien vihkiraamattu – niin meilläkin. En tiedä kuinka ahkerasti sitä luettiin, mutta kotien kirjahyllyissä se kuitenkin oli. Tuosta ajasta tuntuu olevan hyvin pitkä aika. Lestadiolaisesta kodista lähtöisin olevalla opiskelijakaverillani oli Raamattuja useampikin kappale: rippikoululahjaksi saatuja, syntymäpäivälahjoja, muuten vain lahjaksi saatuja, ja tietysti sitten se vihkiraamattu.

Kuinka monen nuoren aikuisen kotona enää on Raamattu? Kuinka monen kansalaisen kotoa se kohta enää löytyy, jos sen siteeraamisesta tehdään viharikos? Black lives matter -kuohunnan vaihteluksihan meillä on taas ollut seurattavaa Päivi Räsäsen ajojahdissa. Kuinka monta kertaa hänen nyt lasketaankaan ”kiihottaneen kansanryhmää vastaan” homoseksuaalisuutta koskevilla puheillaan? Neljä vai kuusi? Sivullinen ei pysy mukana. Varmaa taitaa vain olla se, että tuomio tullaan tehtailemaan ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta.

Räsäselle tuomio tarkoittanee sakkoja. Onneksi kansanedustajan palkka on hyvä. Olennaista lienee kysyä, mitä tällaiset tapahtumat opettavat kansalle, niin sanotulle suurelle yleisölle? Sananvapaus ei enää ole loukkaamaton arvo sinänsä, vaan se on hyvin ehdollista ja voi tulla käyttäjälleen kalliiksi. Moni ajassamme elävä toisinajattelija varmaankin hautaa uskomuksensa ja ajatuksensa entistä syvemmälle itseensä. Asioista puhutaan suoraan ja sydämellisesti enää vain taatusti samanhenkisessä seurassa. Reaktio on ymmärrettävä, vaikka hyvä olisi toimia juuri päinvastoin. Jokohan näitä ”kiihotusrikoksia” tehtailevat väsyisivät toimeensa, jos yhä useampi kansalainen olisi kohteena?

Meillä on kotona kaksi Raamattua. Pidän kiinni molemmista, ne kun ovat vuoden 1932/38 -käännöksiä. En epäile yhtään, etteikö tulevaisuudessa tulisi uusi, vanhat syrjäyttävä käännös, jossa ”kiihottavat kohdat” on joko poistettu kokonaan, muunneltu, tai sitten varustettu pitkillä alaviitteillä, jotka vesittävät itse asian. Kun Raamatusta tulee rikos, niin hyväksyttäväksi tulee myös tehdä leikkaa ja liimaa -versio tuosta kerran pyhästä kirjasta.

Minä siteeraan, kun vielä saan. Ja siteeraan sittenkin, kun en enää saisi.

”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12:1-2.)

 

Kotoinen Anubiksemme, eli keskikesän tuumia ja toimia

Bruno ei lakkaa hämmästyttämästä meitä. Sen aiempi kova elämä käy ilmi monin tavoin. Kaikista koiristamme se on varmasti nokkelin ja omatoimisin. Syömisen ollessa kyseessä se ei epäröi auttaa itseään! Koirien herkut ovat keittiömme vetolaatikossa. Jos laatikkoa ei avata ja tarjoilua järjesty, avaa Brunoliini sen itse. Sitten nappaa herkkupussin suuhunsa ja raju ravistus: herkkuja on riittämiin lattialla! Minä katson vierestä typertyneenä; PuoLiskoinen osti lapsilukon.

Ukkonen saa kotoisen Anubiksemme tolaltaan. Kaksi ukonilmaa olemme nyt sen kanssa eläneet läpi ja on helppo huomata, että ukkonen ei ole nuorenherran suosiossa. Pihalle päästessään se juoksee hullun lailla aitausta ympäri. J. sanoo sen näyttäneen siltä, kuin tahtoisi haukata salamat suuhunsa. Isolla asenteella ollaan siis liikkeellä. Sisällä ollessakin se on levoton. Rauhoittumisen saa aikaan ihmisen viereen käpertyminen.

Hipun kanssa poika on jo ihan sinut. Välillä parivaljakko nukkuu sohvalla yhdessä läjässä, toisiaan lämmittäen. Oi suvi suloinen.

 

Maailman amerikkalaisin maa

Niin Suomesta sanotaan. Oli niin tai näin, niin jotain perää siinäkin sanonnassa on. Kun Yhdysvalloissa rikollinen kuolee pidätyksen yhteydessä, niin Suomi (ja oikeudenmukaisuuden nimissä sanottakoon koko läntinen maailma) menee sekaisin. On mielenosoitusta, jossa mielenosoittajat jostakin syystä lötköttävät kuin lahnat keskellä Helsinkiä, on kaikenlaista polvistelua ja pokkurointia. Intiassa, Latinalaisessa Amerikassa, tai Afrikassa suoritetut ihmisoikeusloukkaukset sen sijaan kuitataan hiljaisuudella.

Sitten joku jossain sai idean, että jokaisen julkisella paikalla olevan patsaan voi töhriä ja leimata rasistin nimellä. Saimme nähdä Winston Churchillin patsaan Englannissa saavan rasistin leiman ja myös Gandhi sai oman osansa. Pieni ihminen tässä tietysti vähän hämmentyy etenkin Gandhin kohdalla: hän kun puolusti intialaisia brittiläiseltä ylivallalta ja sorrolta. Mutta ei anneta järkiajattelun pilata hyvää mellakkaa.

Koko maailma heräsi tuomitsemaan, kun talibanit muinoin kävivät hakuin ja räjähtein muinaisten Buddhan patsaiden kimppuun tuhoten mittaamattoman arvokkaan kulttuuriperinnön. Nyt hyvin harva nousee puolustamaan ”rasistien” patsaita. Ilmeisesti eurooppalaisilla ei ole oikeutta tuntea ylpeyttä omasta historiastaan ja kunnioittaa omia sankareitaan. Kaikki, kaikki mennyt on tulkittava nyt vuoden 2020 moraalin mukaan. Jos se tarkoittaa 1300-luvulla eläneen skottikuningas Robert II:n leimaamista rasistiksi, niin aina parempi. Siitäs sai!

Tämä kesä on ollut kenties liian kuuma. Ehkä järki palaa luoksemme säiden viilennyttyä. Sitä odotellessa liitän tähän kuvan, jota katselemalla voimme päästä ymmärtämään protestoijien ajattelun syvyyttä ja nerokkuutta.

Copenhagen's Little Mermaid labelled 'racist fish'

 

Koira-korona-koira-korona….

Lakun jättämä aukko oli suuri. Siihen täytyi saada täytettä. Ja niin taloon tuli Bruno, 2-vuotias rescue-koira Venäjältä. Brunoliini piti hakea Juukasta asti, eli varauduimme pitkään ja peffaa puuduttavaan ajomatkaan. Mielessä liikkui koira-korona-korona-koira, eli miten parhaiten saada karvainen kaveri meille tuomatta tai viemättä mahdollista koronaa mukana.

Koko matka oli vajaa 500 kilometriä suuntaansa. Joroisten huoltoasemalla pysähdyttiin ostamassa syötävää, tietysti kaikkia mahdollisia etäisyyksiä huomioiden; käsidesiäkin kului kiitettävä määrä. Yövyimme lauantain ja sunnuntain vastaisen yön Majatalo Juukassa ja olimme ainoat asiakkaat siellä. Voin muuten suositella: sänky oli ehdottomasti yksi parhaimmista, joissa olen nukkunut. Omistaja oli pohjoiskarjalaisen rento ja joustava ihminen.

Saimme koiruuden liitetyksi laumaamme sunnuntaina. Alku oli hieman sottainen: raasuparka oksensi autoon. Oksennusta lukuun ottamatta matka sujui hyvin ja Bruno totutteli uusiin ihmisiin – eli meihin – kiltisti ja luottavaisesti.

Jälkeenpäin vasta huomasin, että olin ollut liian jumissa ajatuksineni (koira-korona-koira-korona), ja siksi menetimme aivan upean nähtävyyden Juukassa, nimittäin Pyötikön tsasounan ja sen kalmiston. Jokainen minut tunteva tietää, että tämä kirpaisi. En voi uskoa, että lähdimme reissuun ottamatta selvää mahdollisista tsasounista yms. alueella. Pystyin ajattelemaan vain koiraa (ja sitä koronaa), ja siksi näiden ajatusten ulkopuolinen todellisuus jäi huomiotta. Juukaan on matkaa, kuten tuli jo todettua, eli miten todennäköistä on, että koskaan pääsen näkemään nämä nyt menettämäni ihanat asiat?

 

”Kaikki se toivoo”

Eilen kuoli kaksi tärkeää olentoa. Toinen oli tärkeä yleisellä tasolla ja toinen yksityisellä. Yleisellä tasolla tärkeä kuollut on Pentti Linkola. Lahjomaton oman tiensä kulkija, joka eli niin kuin opetti. Hän ei pelännyt ruoskia rahvasta sen synneistä, eikä katsonut asioita läpi sormien kenenkään kohdalla.

Toinen kuollut oli vain meille tärkeä, nimittäin Laku. Jälleen kerran menimme keskellä yötä Evidensiaan, jälleen kerran toivoimme, vaikka toivoa ei oikeastaan ollut. Alaruumiin halvausoireet olivat alkaneet ja menivät aina pahempaan suuntaan. Palmusunnuntain aamuna Laku lähti taivasmatkalle PuoLiskoinen saattajanaan. Itse en ollut mukana, koska Evidensiassakin vaikuttavat korona-ajan säännöt: vain yksi ihminen lemmikkiä kohti.

Luen parhaillaan (taas kerran) Paavalin kirjeitä. Kuinka hyvin hän kuvaakaan rakkautta. Se kuvaus ei kulu, vaikka uskon sen olevan pakollinen ohjelmanumero lähes kaikissa häissä. Tarkoitan nyt tätä ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä” -jaksoa. Ja erityisesti sitä, että ”kaikki se toivoo”. Kun rakastaa, niin toivoo. Toivoo, vaikka järki sanoisi muuta. Tahtoo uskoa, vaikka tieto ohjaisi toiseen suuntaan. Toivottomuus on rakkaudettomuutta.

 

Koronakotoilua

Maaliskuussa tuli kuluneeksi 80 vuotta talvisodan päättymisestä. Sota kesti 105 päivää ja sen aikana niinkin nuoret kuin 17-vuotiaat kuolivat rintamalla. Moni nuori nainen jäi sotaleskeksi ja joutui miettimään (niukan) toimeentulon itselleen ja lapsilleen. Fast forward 80 vuotta ja korona saapui Suomeen. Ikävä sanoa, että tämä pakollinen kotoilu ei kaikissa ole herättänyt eloon niitä ylevimpiä tunteita. Osa käyttää tätä aikaa juodakseen prosenttijuomia ja osa ei tahdo ollenkaan rajoittaa menemisiään ja tulemisiaan. Valituksen määrä on suuri.

Pakostakin tulee miettineeksi, että asiamme voisivat olla niin paljon huonomminkin. Meidän teinimme saavat rauhassa itkeä, että koti tuntuu vankilalta. Heidän ei tarvitse lähteä käymään kaupunkisotaa tai kyyhöttämään metsässä kuusenkyljessä ase ainoana kaverina. Kaikesta valituksesta huolimatta sanon, että me olemme onnekkaita. Korona tai ei, me olemme onnekkaita. Jos kotona oleminen tuntuu rangaistukselta, niin ehkä kannattaisi miettiä mitä asialle voisi tehdä. Onko vika muissa, vai kenties mitäittessä.

Korona tuo ihmisissä esiin parhaimman ja huonoimman. Positiivinen ihminen ajattelee, että tästä selvitään. Kolmekin kuukautta on vielä lyhyt ajanjakso ja joka päivä vie lähemmäs sitä aikaa, kun rajoitukset poistetaan elämästämme. Negatiivinen ihminen ajattelee, että tämä on maailmanloppu. Yhtään päivää ei enää jaksaisi olla kotona, vaikka mäyräkoirat ja salkut ovat kavereina. Positiivinen ihminen tajuaa, että tilanteesta ruikuttaminen vain pahentaa omaa ja muiden oloa. Negatiivinen ihminen lähtee kauppakeskukseen ”tuulettumaan”, koska sitä ei suoranaisesti ole kiellettykään ja tekee mieli. Positiivinen ihminen ymmärtää, että esimerkiksi lapset ottavat mallia meistä aikuisista tähän kriisiin suhtautumisessa ja siksi yrittää pysyä rakentavalla mielellä. Negatiivinen ihminen taas taantuu itse lohduteltavaksi lapseksi.

Vaikea sanoa mitä opetuksia olemme valmiit ottamaan vastaan koronalta. Pystymmekö näkemään, että vailla rajoja oleva maailma ei sittenkään ole turvallinen? Voisimmeko osakkeenomistajina tyytyä vaikka pienempiin osinkoihin, jos se tarkoittaa työn tekemistä Suomessa ja suomalaisella työvoimalla? Rahaa ei voi syödä, eikä sillä voi ostaa itseään vapaaksi viikatemiehen saapuessa. Minä tahtoisin, että miettisimme uudestaan koko halpatuotannon filosofiaa. Ja tahtoisin, että oppisimme nauttimaan kotimaan matkailusta siinä missä kaukomaiden näkemisestäkin. Jotain on pielessä, jos Teneriffa on tutumpi kuin Tampere. Lyhytnäköinen ahneus monilla elämän aloilla voi johtaa tilanteeseen, jossa ”maailmankylä” sairastaa COVID-19:n tapaisen sairauden aina muutaman vuoden välein. Onko maailmantaloudella varaa siihen?

Raamattu-gate

Tässä ajassa liikkuu koronan lisäksi toinenkin pöpö: Raamatun näkeminen kiellettynä kirjana, jota saa siteerata vain valikoiden. Päivi Räsänen on nyt tämän myrskyn keskuksessa; Pasilan poliisiasemalla on pidetty raamattutunteja siihen tahtiin, että virkamiehillekin varmasti tulee pyhä kirja tutuksi. Jotain hyötyä siis tästäkin kai.

Koko hyrskynmyrskyhän lähti siitä, että Räsänen oli joskus vuosia sitten tuottanut materiaalia, jossa Raamattua siteeraten oli otettu negatiivinen kanta samaa sukupuolta olevien lihallisiin suhteisiin. Jokainen Raamattunsa tunteva tietää varsin hyvin, että tämä kanta on perusteltu katsottiin sitten Vanhaa tai Uutta testamenttia.

Näin sivuhuomautuksena sanon mikä minua tässä pahiten häiritsee. Ajattelen näin: oli kyse Aku Ankasta tai Raamatusta, niin se mitä siellä lukee, on se, mitä siellä lukee. Pidän todella outona tätä ajatusta, että muuten ottaisimme Raamatun todesta, mutta juuri tässä asiassa pidättäytyisimme sen opetuksesta. Ei uskonto ole mikään kaupan karkkilaari, josta valitaan itselle parhaiten sopivat namuset ja jätetään muut. Se on kaikki, tai ei mitään. En pitäisi minään ihmeenä, vaikka seuraavassa raamatunkäännöksessä näissä ”kiusallisissa” paikoissa olisi pitkät selitykset alaviitteinä. Tai sitten komitea vain sensuroi hankalat paikat. Alan uskoa, että mikä vain on mahdollista tässä asiassa. Eli pitäkääpä ihmiset kiinni vuoden 1933/1938 piplioistanne, koska ehkä jo seuraava käännös on runneltu.

Toisin ajattelevat perustakoot omat uskonnolliset yhteisönsä; sellaiset, joissa kaikki sallitaan ja kaikilla on hyvä mieli. On aika röyhkeää yrittää ulkopuolelta tuoda kirkon opetuksen vastaisia kantoja kirkon sisälle. Ei kirkolla ole mitään velvollisuutta muuttua tämän maailman joka oikun vuoksi. Eikä Raamatulla ole mitään velvollisuutta olla mieliksi tämän ajan ilmiöille. Raamattu ei ole mukava kirja, eikä sen ole tarkoitus sellainen ollakaan. Se on haastava, vaikea, vaativa ja hämmentävä. Se ei pyytele anteeksi, vaan velvoittaa.

Saatanallinen sakkolappu!

Olen taas ollut yhteiskuntavastainen lain ja järjestyksen uhmaaja. Sain sakot: ylinopeutta oli, kuulemma. Tämä kamala rikkomus tapahtui Tuusulassa Fallbackantiellä. Tienpätkällä oli viidenkympin rajoitus ja minä rikollisesti ajoin 57 km/h. Jo tuollaisesta sopiikin lähettää 170 euron lasku.

Suoraan sanottuna suututtaa. Vaikka kamera sanoisi mitä, niin en todellakaan vaarantanut liikenneturvallisuutta ajaessani. Tällaiset sakot ovat pelkkää rahastusta. Valtion pohjattomaan kassaan tarvitaan lisää rahaa (tarkoituksiin, jotka jokainen voi kuvitella itse) ja autoilija on sopiva kuppauksen kohde. Ajelen aika usein Tuusulanväylää. Sekin on varsinainen sakkorysä; kameroita sijoitettuina juuri nopeusrajoituksen vaihtumiskohtaan, jolloin saadaan aikaan paljon kiinnijäämisiä.

Onhan se kuultu, että Helsinki – ja laajemmin pääkaupunkiseutu – on tämän maan talousveturi. Täällä siis sopii kameroilla rahastaa kansalaisia. Onhan kyseessä melko varma rahantulo: autoilijoilla tällä seudulla on ainakin jonkin verran rahaa, koska voivat autoilla ja maksaa bensat ja autovakuutukset sun muut. Siispä sopii pistää käsi autoilevan kansalaisen taskuun. Kyllä sieltä aina jokusen euron saa saaliikseen.

Minä en enää tiedä onko valtio kansalaista varten, vai kansalainen valtiota varten. Viime aikoina on alkanut tympiä virkavaltakin. Ennen asenteeni oli neutraali tai myönteinen, kun tuli poliiseja vastaan. Nyt tunnen yhä useammin epäluuloa ja epäluottamusta. PuoLiskoinen kerran kysyi minulta, että onko sinulla joku ongelma auktoriteettien kanssa. Sanoisin, että ei ole. Ei ole ongelmaa sellaisten kanssa, jotka itse lasken auktoriteeteiksi. Muiden kanssa voi ollakin – sellaisten, joihin en luota.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Vihko

Ostin vihkon. Eikä minkään ihan tavallisen vihkon, vaan vihkon ajatuksia varten. Minulla on päiväkirjakin, mutta se on hyvin rönsyilevä: sekaisin ajatuksia, päivän tapahtumia, tunnepurkauksia, piirustuksiani. Tämän Vihkon ostin nyt ajatuksiani varten.

Hyvin usein käy niin, että joku ajatus pyörii päässä aina aamusta iltaan asti. Välillä se peittyy arkimietteiden alle, mutta nousee aina uudestaan esiin. Tällaista ajatusta varten ostin violetin vihkoni. Sinne listattakoon ajatukset – maksimissaan kolme ajatusta – jotka päivän henkisen ilmapiirin muokkaavat.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Ikonimaalaus intohimona?

Viime kerralla ikonimaalauksessa tuli puheeksi oma asenne maalaukseen ja sen viemään aikaan. Kerroin muille, että meillä PuoLiskoinen on aina innokkaana lähtemään ollakseen ajoissa paikalla. Maalauksen loppuessa hän on myös viimeisten joukossa (tai suoraan sanottuna viimeinen, aina) pakkaamassa tavaroitaan pois. Itse olen rennompi; en pidä siitä lukua, jos olemmekin maalaamassa viisi, kymmenen minuuttia myöhemmin kuin pitäisi. Olen myös ajoissa korjaamassa välineitä pois, ettemme olisi yliaikaa. Tämän teen oikeastaan yhtä paljon opettajamme vuoksi kuin itseni. Opettajamme on kiitettävän kärsivällinen ihminen, mutta joskus murehdin hänen pitkiä työpäiviään ja tahtoisin antaa hänelle mahdollisuuden päästä kotiin aikaisemmin. Toki myös itse olen innoissani menossa koiria paijaamaan, sanottakoon nyt tämäkin.

Eräs maalari sanoi, että PuoLiskoinen suhtautuu selvästi ”intohimoisemmin” maalaukseen kuin minä. Jäin miettimään sitä sanaa – intohimoa. Nykyisinhän sitä viljellään hyvinkin runsaasti ja se nähdään positiivisenä asiana. ”Intohimoni on kuntoilu”/”Matkustaminen on intohimoni”/”Intohimoni on hyvä ruoka”. Mietin mitä ikonimaalaus meille oikeastaan on? Suhtaudummeko siihen sittenkään niin eri tavalla, PuoLiskoinen ja minä? Näkisin, että Janne on asialleen omistautunut maalari. En näe hänessä intohimoa: se on sanana liian kuohuva ja epävakaa kuvatakseen hänen asennettaan. Senkin voin todeta, ettei se kuvaa omaa asennettani. Näen meidät molemmat sitoutuneina maalareina, uskollisena sen idealle. Tämä siis vaikka PuoLiskoinen moittii minua myöhästelystä ja itse narisen hänen viivyttelystään, kun on aika lähteä kotiin.

Aina ollessani ”intohimoinen” (vahvasti jonkun tunteen vaikutuksen alla ja kiihkeänä) ei suju maalaus. Ei sitten ollenkaan. On kuin se vaatisi tyyneyttä, eikä mitä tahansa tyyneyttä vaan kaikkityyneyttä tai ikityyneyttä. Suuttumuksen vallassa siitä ei myöskään tule mitään. Mielen pitää olla rauhallinen ja mielellään mahdollisimman puhdas.

Minun on mahdotonta suhtautua ikonin maalaamiseen kuin minkä tahansa kuvan maalaamiseen. Siinä on aina hengellinen ulottuvuus. Monelle kyse voi olla vain rentouttavasta harrastuksesta, mutta itse tahdon sitä kautta Pyhät kotiini. Joskus mieli on altis masentumaan, kun käsi ei noudata pään käskyjä maalatessa. Silloin on ainakin hyvä muistaa, että kyse ei ole teknisesti täydellisimmän kuvan maalaamisesta. Ikoni on ikoni, vaikka se olisi kömpelöstikin tehty. Tämä tuonee suurta helpotusta ja vapautta pakosta olla toinen Andrei Rublev.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.