”Kaikki se toivoo”

Eilen kuoli kaksi tärkeää olentoa. Toinen oli tärkeä yleisellä tasolla ja toinen yksityisellä. Yleisellä tasolla tärkeä kuollut on Pentti Linkola. Lahjomaton oman tiensä kulkija, joka eli niin kuin opetti. Hän ei pelännyt ruoskia rahvasta sen synneistä, eikä katsonut asioita läpi sormien kenenkään kohdalla.

Toinen kuollut oli vain meille tärkeä, nimittäin Laku. Jälleen kerran menimme keskellä yötä Evidensiaan, jälleen kerran toivoimme, vaikka toivoa ei oikeastaan ollut. Alaruumiin halvausoireet olivat alkaneet ja menivät aina pahempaan suuntaan. Palmusunnuntain aamuna Laku lähti taivasmatkalle PuoLiskoinen saattajanaan. Itse en ollut mukana, koska Evidensiassakin vaikuttavat korona-ajan säännöt: vain yksi ihminen lemmikkiä kohti.

Luen parhaillaan (taas kerran) Paavalin kirjeitä. Kuinka hyvin hän kuvaakaan rakkautta. Se kuvaus ei kulu, vaikka uskon sen olevan pakollinen ohjelmanumero lähes kaikissa häissä. Tarkoitan nyt tätä ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä” -jaksoa. Ja erityisesti sitä, että ”kaikki se toivoo”. Kun rakastaa, niin toivoo. Toivoo, vaikka järki sanoisi muuta. Tahtoo uskoa, vaikka tieto ohjaisi toiseen suuntaan. Toivottomuus on rakkaudettomuutta.

 

Koronakotoilua

Maaliskuussa tuli kuluneeksi 80 vuotta talvisodan päättymisestä. Sota kesti 105 päivää ja sen aikana niinkin nuoret kuin 17-vuotiaat kuolivat rintamalla. Moni nuori nainen jäi sotaleskeksi ja joutui miettimään (niukan) toimeentulon itselleen ja lapsilleen. Fast forward 80 vuotta ja korona saapui Suomeen. Ikävä sanoa, että tämä pakollinen kotoilu ei kaikissa ole herättänyt eloon niitä ylevimpiä tunteita. Osa käyttää tätä aikaa juodakseen prosenttijuomia ja osa ei tahdo ollenkaan rajoittaa menemisiään ja tulemisiaan. Valituksen määrä on suuri.

Pakostakin tulee miettineeksi, että asiamme voisivat olla niin paljon huonomminkin. Meidän teinimme saavat rauhassa itkeä, että koti tuntuu vankilalta. Heidän ei tarvitse lähteä käymään kaupunkisotaa tai kyyhöttämään metsässä kuusenkyljessä ase ainoana kaverina. Kaikesta valituksesta huolimatta sanon, että me olemme onnekkaita. Korona tai ei, me olemme onnekkaita. Jos kotona oleminen tuntuu rangaistukselta, niin ehkä kannattaisi miettiä mitä asialle voisi tehdä. Onko vika muissa, vai kenties mitäittessä.

Korona tuo ihmisissä esiin parhaimman ja huonoimman. Positiivinen ihminen ajattelee, että tästä selvitään. Kolmekin kuukautta on vielä lyhyt ajanjakso ja joka päivä vie lähemmäs sitä aikaa, kun rajoitukset poistetaan elämästämme. Negatiivinen ihminen ajattelee, että tämä on maailmanloppu. Yhtään päivää ei enää jaksaisi olla kotona, vaikka mäyräkoirat ja salkut ovat kavereina. Positiivinen ihminen tajuaa, että tilanteesta ruikuttaminen vain pahentaa omaa ja muiden oloa. Negatiivinen ihminen lähtee kauppakeskukseen ”tuulettumaan”, koska sitä ei suoranaisesti ole kiellettykään ja tekee mieli. Positiivinen ihminen ymmärtää, että esimerkiksi lapset ottavat mallia meistä aikuisista tähän kriisiin suhtautumisessa ja siksi yrittää pysyä rakentavalla mielellä. Negatiivinen ihminen taas taantuu itse lohduteltavaksi lapseksi.

Vaikea sanoa mitä opetuksia olemme valmiit ottamaan vastaan koronalta. Pystymmekö näkemään, että vailla rajoja oleva maailma ei sittenkään ole turvallinen? Voisimmeko osakkeenomistajina tyytyä vaikka pienempiin osinkoihin, jos se tarkoittaa työn tekemistä Suomessa ja suomalaisella työvoimalla? Rahaa ei voi syödä, eikä sillä voi ostaa itseään vapaaksi viikatemiehen saapuessa. Minä tahtoisin, että miettisimme uudestaan koko halpatuotannon filosofiaa. Ja tahtoisin, että oppisimme nauttimaan kotimaan matkailusta siinä missä kaukomaiden näkemisestäkin. Jotain on pielessä, jos Teneriffa on tutumpi kuin Tampere. Lyhytnäköinen ahneus monilla elämän aloilla voi johtaa tilanteeseen, jossa ”maailmankylä” sairastaa COVID-19:n tapaisen sairauden aina muutaman vuoden välein. Onko maailmantaloudella varaa siihen?

Raamattu-gate

Tässä ajassa liikkuu koronan lisäksi toinenkin pöpö: Raamatun näkeminen kiellettynä kirjana, jota saa siteerata vain valikoiden. Päivi Räsänen on nyt tämän myrskyn keskuksessa; Pasilan poliisiasemalla on pidetty raamattutunteja siihen tahtiin, että virkamiehillekin varmasti tulee pyhä kirja tutuksi. Jotain hyötyä siis tästäkin kai.

Koko hyrskynmyrskyhän lähti siitä, että Räsänen oli joskus vuosia sitten tuottanut materiaalia, jossa Raamattua siteeraten oli otettu negatiivinen kanta samaa sukupuolta olevien lihallisiin suhteisiin. Jokainen Raamattunsa tunteva tietää varsin hyvin, että tämä kanta on perusteltu katsottiin sitten Vanhaa tai Uutta testamenttia.

Näin sivuhuomautuksena sanon mikä minua tässä pahiten häiritsee. Ajattelen näin: oli kyse Aku Ankasta tai Raamatusta, niin se mitä siellä lukee, on se, mitä siellä lukee. Pidän todella outona tätä ajatusta, että muuten ottaisimme Raamatun todesta, mutta juuri tässä asiassa pidättäytyisimme sen opetuksesta. Ei uskonto ole mikään kaupan karkkilaari, josta valitaan itselle parhaiten sopivat namuset ja jätetään muut. Se on kaikki, tai ei mitään. En pitäisi minään ihmeenä, vaikka seuraavassa raamatunkäännöksessä näissä ”kiusallisissa” paikoissa olisi pitkät selitykset alaviitteinä. Tai sitten komitea vain sensuroi hankalat paikat. Alan uskoa, että mikä vain on mahdollista tässä asiassa. Eli pitäkääpä ihmiset kiinni vuoden 1933/1938 piplioistanne, koska ehkä jo seuraava käännös on runneltu.

Toisin ajattelevat perustakoot omat uskonnolliset yhteisönsä; sellaiset, joissa kaikki sallitaan ja kaikilla on hyvä mieli. On aika röyhkeää yrittää ulkopuolelta tuoda kirkon opetuksen vastaisia kantoja kirkon sisälle. Ei kirkolla ole mitään velvollisuutta muuttua tämän maailman joka oikun vuoksi. Eikä Raamatulla ole mitään velvollisuutta olla mieliksi tämän ajan ilmiöille. Raamattu ei ole mukava kirja, eikä sen ole tarkoitus sellainen ollakaan. Se on haastava, vaikea, vaativa ja hämmentävä. Se ei pyytele anteeksi, vaan velvoittaa.

Saatanallinen sakkolappu!

Olen taas ollut yhteiskuntavastainen lain ja järjestyksen uhmaaja. Sain sakot: ylinopeutta oli, kuulemma. Tämä kamala rikkomus tapahtui Tuusulassa Fallbackantiellä. Tienpätkällä oli viidenkympin rajoitus ja minä rikollisesti ajoin 57 km/h. Jo tuollaisesta sopiikin lähettää 170 euron lasku.

Suoraan sanottuna suututtaa. Vaikka kamera sanoisi mitä, niin en todellakaan vaarantanut liikenneturvallisuutta ajaessani. Tällaiset sakot ovat pelkkää rahastusta. Valtion pohjattomaan kassaan tarvitaan lisää rahaa (tarkoituksiin, jotka jokainen voi kuvitella itse) ja autoilija on sopiva kuppauksen kohde. Ajelen aika usein Tuusulanväylää. Sekin on varsinainen sakkorysä; kameroita sijoitettuina juuri nopeusrajoituksen vaihtumiskohtaan, jolloin saadaan aikaan paljon kiinnijäämisiä.

Onhan se kuultu, että Helsinki – ja laajemmin pääkaupunkiseutu – on tämän maan talousveturi. Täällä siis sopii kameroilla rahastaa kansalaisia. Onhan kyseessä melko varma rahantulo: autoilijoilla tällä seudulla on ainakin jonkin verran rahaa, koska voivat autoilla ja maksaa bensat ja autovakuutukset sun muut. Siispä sopii pistää käsi autoilevan kansalaisen taskuun. Kyllä sieltä aina jokusen euron saa saaliikseen.

Minä en enää tiedä onko valtio kansalaista varten, vai kansalainen valtiota varten. Viime aikoina on alkanut tympiä virkavaltakin. Ennen asenteeni oli neutraali tai myönteinen, kun tuli poliiseja vastaan. Nyt tunnen yhä useammin epäluuloa ja epäluottamusta. PuoLiskoinen kerran kysyi minulta, että onko sinulla joku ongelma auktoriteettien kanssa. Sanoisin, että ei ole. Ei ole ongelmaa sellaisten kanssa, jotka itse lasken auktoriteeteiksi. Muiden kanssa voi ollakin – sellaisten, joihin en luota.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Vihko

Ostin vihkon. Eikä minkään ihan tavallisen vihkon, vaan vihkon ajatuksia varten. Minulla on päiväkirjakin, mutta se on hyvin rönsyilevä: sekaisin ajatuksia, päivän tapahtumia, tunnepurkauksia, piirustuksiani. Tämän Vihkon ostin nyt ajatuksiani varten.

Hyvin usein käy niin, että joku ajatus pyörii päässä aina aamusta iltaan asti. Välillä se peittyy arkimietteiden alle, mutta nousee aina uudestaan esiin. Tällaista ajatusta varten ostin violetin vihkoni. Sinne listattakoon ajatukset – maksimissaan kolme ajatusta – jotka päivän henkisen ilmapiirin muokkaavat.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Ikonimaalaus intohimona?

Viime kerralla ikonimaalauksessa tuli puheeksi oma asenne maalaukseen ja sen viemään aikaan. Kerroin muille, että meillä PuoLiskoinen on aina innokkaana lähtemään ollakseen ajoissa paikalla. Maalauksen loppuessa hän on myös viimeisten joukossa (tai suoraan sanottuna viimeinen, aina) pakkaamassa tavaroitaan pois. Itse olen rennompi; en pidä siitä lukua, jos olemmekin maalaamassa viisi, kymmenen minuuttia myöhemmin kuin pitäisi. Olen myös ajoissa korjaamassa välineitä pois, ettemme olisi yliaikaa. Tämän teen oikeastaan yhtä paljon opettajamme vuoksi kuin itseni. Opettajamme on kiitettävän kärsivällinen ihminen, mutta joskus murehdin hänen pitkiä työpäiviään ja tahtoisin antaa hänelle mahdollisuuden päästä kotiin aikaisemmin. Toki myös itse olen innoissani menossa koiria paijaamaan, sanottakoon nyt tämäkin.

Eräs maalari sanoi, että PuoLiskoinen suhtautuu selvästi ”intohimoisemmin” maalaukseen kuin minä. Jäin miettimään sitä sanaa – intohimoa. Nykyisinhän sitä viljellään hyvinkin runsaasti ja se nähdään positiivisenä asiana. ”Intohimoni on kuntoilu”/”Matkustaminen on intohimoni”/”Intohimoni on hyvä ruoka”. Mietin mitä ikonimaalaus meille oikeastaan on? Suhtaudummeko siihen sittenkään niin eri tavalla, PuoLiskoinen ja minä? Näkisin, että Janne on asialleen omistautunut maalari. En näe hänessä intohimoa: se on sanana liian kuohuva ja epävakaa kuvatakseen hänen asennettaan. Senkin voin todeta, ettei se kuvaa omaa asennettani. Näen meidät molemmat sitoutuneina maalareina, uskollisena sen idealle. Tämä siis vaikka PuoLiskoinen moittii minua myöhästelystä ja itse narisen hänen viivyttelystään, kun on aika lähteä kotiin.

Aina ollessani ”intohimoinen” (vahvasti jonkun tunteen vaikutuksen alla ja kiihkeänä) ei suju maalaus. Ei sitten ollenkaan. On kuin se vaatisi tyyneyttä, eikä mitä tahansa tyyneyttä vaan kaikkityyneyttä tai ikityyneyttä. Suuttumuksen vallassa siitä ei myöskään tule mitään. Mielen pitää olla rauhallinen ja mielellään mahdollisimman puhdas.

Minun on mahdotonta suhtautua ikonin maalaamiseen kuin minkä tahansa kuvan maalaamiseen. Siinä on aina hengellinen ulottuvuus. Monelle kyse voi olla vain rentouttavasta harrastuksesta, mutta itse tahdon sitä kautta Pyhät kotiini. Joskus mieli on altis masentumaan, kun käsi ei noudata pään käskyjä maalatessa. Silloin on ainakin hyvä muistaa, että kyse ei ole teknisesti täydellisimmän kuvan maalaamisesta. Ikoni on ikoni, vaikka se olisi kömpelöstikin tehty. Tämä tuonee suurta helpotusta ja vapautta pakosta olla toinen Andrei Rublev.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Syksy saa …

.. ja uudet ja vanhat harrastukset sulostuttavat päivää! Olimme tänä syksynä ensimmäistä kertaa ikonimaalauksessa. Viime kevään kausi jäi kesken, kun opettajamme loukkasi kätensä. Siksi kai tuntuu kuin viime maalauskerrasta olisi ikuisuus.

Minulla on edelleen työn alla Johannes Teologi, eli se Johannes, jonka nimeä kantaa yksi evankeliumeista. Maalatessa alkuun tuntui kuin kädet ja sormet olisivat olleet turrat – ne eivät totelleet käskyjä. Ajan kuluessa tapahtui kuitenkin ihmeellinen notkistuminen ja jopa hyvin pienten yksityiskohtien maalaaminen onnistui. Puuhasin melkein koko illan sen evankeliumikirjan parissa, jota Johannes kantaa sylissään. Kirjan kallisarvoisuus korostuu sen jalokivi- ja helmikoristelussa. Ihanaa leikkiä väreillä, mutta ah niin pikkutarkkaa.

Tänä syksynä osallistumme myös piirustuskurssille; siitä on apua ikonimaalauksessakin. Ja kalligrafiaakin pääsemme kokeilemaan. Elämän kaunis turhuus tässä ja nyt, kellastuvat puut ja hetkelliset käden työt. Taidot, jotka opitaan ja unohdetaan. Jatkuva muutos, joka on pysyvää.

Vastaamatta jäänyt kysymys

Tartuin taas kerran Joel Haahtelan romaaniin. Tällä kertaa kyseessä oleva (pienois)romaani on nimeltään ”Adélen kysymys”. Siinä suomalainen mies lähtee selvittämään vanhan pyhimystarun takana olevaa todellisuutta yhdeksänsadan vuoden takaa. Kirja on kaunista kieltä, siitä Haahtelaa todellakin voi kiittää. Mutta itse Adélen kysymys jää vastausta vaille. Oliko kyseessä ihme? Sitä ei tiedetä. On vain kaunis luostari, kaunis luostarielämä, ihmisten kokemukset lohdusta ja avusta.

Lopulta meno menee todella latteaksi: naisen suulla aletaan epäillä, että kenties Adéle raiskattiin, että hän oli raiskaajien ja ties minkälaisten naisvihaajien uhri. Kirkkohan on ”miesten” laitos. Kuitenkin juuri naiset ovat olleet olennaisessa asemassa kristinuskon leviämisessä. Jotain kai toinenkin sukupuoli on kirkosta saanut – jotain muutakin kuin vain sortoa?

Koko kertomuksesta tulee mieleen ihminen, joka valmistautuu jonkinlaiseen kierkegaardilaiseen uskon hyppyyn, mutta usko loppuu kesken. Hyppääjän jalat sätkivät ilmassa ja hän putoaa. Tiedän kirjan tarkoituksen: luultavasti kyseessä on taas kerran yritys tuoda esiin totuuden monisyisyys ja todellisuuden monet kasvot ja niin poispäin. Mutta minulle se ei vain riitä; tämä ei ole minun tarinani. Nautin sen lukemisesta, mutta olisin kaivannut sitä uskon hyppyä. Aitoa uskoa ihmeeseen, joka on jotain selittämätöntä, mutta jota on pakko yrittää selittää. Nyt sain kauniin lukukokemuksen, mutta syvällistä en saanut.

Voisimme elää paratiisissa

Tunnettuna kulttuuripessimistinä velvollisuuteni olisi varmasti vain valittaa, mutta onpahan ainakin yksi asia tässä ajassamme ylitse muiden. Koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa emme ole saaneet nauttia näin helposti maailman kauneimmasta musiikista.

Viime yönä ajattelin joutuvani taas kerran unettomuuden uhriksi (enkä niin väärässä ollutkaan), joten otin älypuhelimen ja pienenpienet kuulokkeet unileluksi. Bachin Brandenburgilaiset konsertot soimaan ja silmät kiinni. Syvä rentoutumisen tunne, mutta jotain puuttui silti. Vaihdoin Schutzin tulkintaan Daavidin psalmeista ja se auttoi. Varhaisen barokin soinnuissa on jotain niin aitoa, vilpitöntä, ja puhdasta. Musiikkia, joka ei teeskentele olevansa mitään, vaan on.

Voisimme elää paratiisissa, mutta olemme valinneet toisen tien. Kuinka hämmästynyt olin kuullessani, että suosituimmat netin hakusanat ovat pornoon liittyviä ölähdyksiä. Koko maailman tieto saatavilla, ja sitten haetaan tätä. Kuinka moni ihminen oikeasti kasvaa henkisessä mielessä koskaan yli 12 vuoden?

 

 

Ei mikään sattuma

Sattuma on kenties lattein mahdollinen ihmisen selitys asioille, joiden selittäminen on vaikeaa. Tai joiden selittäminen kenties sivuaisi yliluonnollista. Olen varma, että monelle on sattuma meidän hääpäivämme (4.7.) osuminen juuri pyhittäjä Andrei Rublevin, kuuluisan ikonimaalarin, muistopäiväksi. Minulle se ei ole sattumaa.

Todellisuus muistuttaa olemukseltaan yksiväristä kangasta; sitä katsoessa kauempaa syntyy vaikutelma täysin tasaisesta pinnasta. Pitää mennä paljon lähemmäs, ennen kuin huomaa jäljet kudonnasta. Lankojen kudos on suunnitelmallista ja muodostaa kauempaa katsottuna näkymättömän verkoston. Jokaista lankaa tarvitaan, yhdessä ne muodostavat kuvion, joka pitää kankaan koossa. Etäisyyden vain pitää olla täysin oikea, ennen kuin tuon kaiken näkee. Kangasta katsottaessa liian läheltä, tai mikroskoopilla, kudonnan järjestys häviää jälleen kerran. Välimatkan on oltava juuri oikea.

Sattumauskovaisille maailma tapahtumineen on aina joko liian kaukaa tai liian läheltä katsottua. Kaiken suunnitelmallisuus häviää, sitä ei näe. Vaadittaisiin yksi askel lähemmäs tai yksi kauemmas. Mutta kuinka vaikea sitä askelta onkaan ottaa.

Kuvahaun tulos haulle saint andrei rublev icon

Pyhittäjä Andrei Rublev

Siivetön eli kesäänsä

Olen taas vanhentunut vuoden. Olen 47-vuotias ja kolme vuotta matkaa on enää viiteenkymmeneen. Tällä hetkellä jaan unelmani kahteen osaan myös aikataulullisesti: ennen viittäkymppiä toteutettavat ja sen jälkeen toteutettavat. Oikeastaan vanheneminen on todella hyvä asia; ilman sitä tuskin tavoittelisimme asioita samanlaisella innolla kuin ilman tietoa ajan rajallisuudesta.

Syntymäpäivään päättyy myös se alkukesän vaihe, jota rakastan yli kaiken. Sitten tulee juhannus ja heinäkuu, joka on sellainen arkinen kesäkuukausi ilman erityisempää kiehtovuutta. Heinäkuun viikkoina voi kuitenkin odottaa elokuun kuutamoita, koska ne todella ovat odottamisen arvoisia. Tai sitten voi yrittää elää hetkessä; katsoa mustarastaan hyppelyä nurmella, ihailla kesätaivasta yöllä ja taivaan valon hienoista hiipumista keskikesän dramaattisten valkoisten öiden jälkeen.

Kesällä halu fyysiseen ponnisteluun on minimissä. Meillä kuitenkin on edessä voimainkoitos: sohva on hajoamassa lopullisesti ja uusi on saatava. Luvassa on siis hikoilua vanhan huonekalun pois saamiseksi ja uuden saamiseksi tilalle. Tuskin mikään sohva kestää loputtomiin Lakun kuudenkymmen kilon massaa, jolla se hyppii ja leikkii sohvalla, mutta voihan sitä aina vaihtaa sohvaa sitä mukaa kun vanha hajoaa. Sen tekee mahdolliseksi tori.fi ja sen erinomaiset valikoimat käytettyjen huonekalujen osalta.

En ole vielä uinut tänä kesänä, mutta leikkautin kuitenkin otsatukan itselleni. En ole varma kuinka nuo asiat liittyvät yhteen, mutta mainitaan nyt nekin samassa lauseessa.

 

Tiina, tuo kirjallinen piina!

Lapsesta asti ovat tyttökirjat olleet minulle rakkaita. Kaikista en ole pitänyt, mutta osaa rakastanut intohimoisesti; joidenkin kohdalla tunne on jatkunut ihan näihin päiviin asti. Louisa M. Alcottin ”Pikku naisia” jatko-osineen on kestänyt hyvin aikaa ja Rauha S. Virtasen kotimainen ”Seljan tytöt” (tai ainakin sen neljä ensimmäistä osaa) on sekin säilyttänyt tuoreuden tunteen.

Tyttökirjoihin on turha suhtautua alentuvasti. Näissä mainitsemissani ainakin opetetaan hienovaraisella tavalla elämässä pärjäämisen taitoja. Tiukantomera naisasianainen tietysti kritisoisi kirjoissa kannatettuja kiltin tytön hyveitä – epäitsekkyyttä, avuliaisuutta, hyväntekeväisyyttä, anteeksiantoa – alistavina ja vanhanaikaisina, mutta onhan molemmissa sarjoissa toki omat kapinallisetkin naishahmonsa.

Anni Polvan ”Tiina”-sarjaa luin lapsena sieltä täältä, valikoiden. Nostalgian puuskassa lainasin ”Tiinan” kirjastosta ja muistin heti syyn siihen, ettei tästä sarjasta tullut suosikkiani. Nyt pitkän ajan jälkeen tietyt valtavan kielteiset asiat tuntuvat erityisen räikeästi korostuneen, eikä päähenkilökään oikeastaan herättänyt muuta kuin sääliä.

Sarjan ensimmäisessä osassa kymmenvuotias Tiina muuttaa perheineen ja kohtaa uudella kotipihalla lapsijoukon. Lapsijoukon kruunaamaton kuningas on Juha, kovien nyrkkiensä ansiosta tietysti. Juhan on mahdotonta avata suutaan sanomatta jotakin tyttöjä tai ”naisväkeä”halventavaa. Hän ei tarvitse edes aasinsiltoja päästäkseen asiaan. Heti kirjan alkusivuilla pääsemme käsiksi sen teemaan: Juhan väheksyvään asenteeseen ja Tiinan epätoivoiseen yritykseen muuttaa paksupäisen pojan käsityksiä.

Juha on todellinen sankari, joka tytön unelma. Tuttavuuden ollessa vielä tuore hän tönäisee Tiinan alas porraskaiteelta lumihankeen, ihan vain pelkkää ilkeyttään – ilman mitään syytä. Nupullaan oleva tosimies myös osoittaa oikeamielisyyttään kiusaamalla ja lyömällä kytkettynä olevaa koiraa*. Kun Tiina isänsä oppien mukaan suuttuu tästä, koska avutonta luontokappaletta on raukkamaista kiusata, tulee parin välille tappelu. Tuntuu kuin Juhan vastentahtoisen kunnioituksen voisi saada vain tekemällä jotain fyysisesti uhkarohkeaa tai ottamalla pojalta pataan. Tytöllä tai naisella ei ole arvoa erilaisena ihmisolentona, vaan vain niiden ominaisuuksien kautta jotka voidaan liittää poikiin.

En muista kuinka tuo pitkäksi venähtänyt sarja päättyi. Viimeinen osa tosin nimensä puolesta (”Taitaa olla rakkautta, Tiina”) viittaa pahaenteisesti rakkaussuhteen syntyyn Tiinan ja Juhan välillä. Enpä voi sanoa kadehtivani tyttöä. Arvata sopii missä poika oppii halveksimaan tyttöjä ja naisia? -Niinpä niin, omassa kodissaan, oman isän esimerkin mukaan. Taitaa olla todellinen Helvetissä solmittu liitto, jos siitä sellainen tuli. Tiinan pakonomainen, koiramainen halu miellyttää Juhaa yhdistyneenä pikkusadistin kaunaiseen kyvyttömyyteen antaa arvostusta – näen ongelmien kertyvän tulevaisuudessa.

Millainen olisi Tiina-sarjan jatko? Mitä tulisi viimeisen osan jälkeen? Kenties jotain tällaista:

”Tiina menee naimisiin”

”Tiina epäilee Juhaa (aviorikoksesta)”

”Taitaa olla raskaus, Tiina”

”Tiina menee terapiaan”

”Tiina teurastaa Juhan”

Toivoa sopii ainakin, että sarja saisi näin onnellisen lopun. En näe mitään syytä kiivailla Alcottin tyttökuvauksia vastaan. Olkoot 1800-luvulta, mutta ovat silti terveempiä kuin 50-80 -luvuilla kirjoitettu Polvan Tiina-saaga.

 

*) Asiasta kymmenenteen. Olen tuntenut joitakin – lähinnä maaseudulla kasvaneita – ihmisiä, jotka pelkäävät koiria. Sanovat, että ne olivat aina niin vihaisia. Jos Polvan kirjat ovat yhtään pätevää ajankuvaa, niin enpä ihmettele syytä. Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Koirien kohteleminen huonosti, jatkuvasti kytkettynä pitäminen, alttiina jokaisen lapsijoukon kiusaamiselle ja mielivallalle, luo takuuvarmasti arvaamattomia ja vihaisia eläimiä. Kummallista kuinka ihmiset eivät tunnu näkevän syyn ja seurauksen lakia tässä asiassa.