Sinikan runokirja

Olen harras antikvariaattien ystävä. Nykyisin tosin antikvariaatti tarkoittaa usein jotain ihan muuta kuin ennen: nyt se on nettisivu, josta tilaat etsimäsi kotiin. Perinteiset, vanhalta kirjalta tuoksuvat antikvariaatit, ovat käymässä yhä harvinaisemmiksi. Löysin yhden sellaisen Vantaalta ja ilostuin. Ilo jäi lyhyeksi – sekin on nyt siirtynyt verkkoon.

Vanhan kirjan ostamisessa lienee samaa lumoa kuin antiikin omistamisessa. Objektiin liittyvä tarina lisää sen arvoa, ja ajan patinassa on omanlaistaan hurmaa. Perintöesineiden tarinan tietää, mutta vanhaa kirjaa ostaessaan joutuu arvailemaan, kuvittelemaan, keksimään. Kuka kirjan aiemmin omisti, ja miksi siitä luopui?

Jokin aika sitten ostin (netti)antikvariaatista Helvi Hämäläisen ”Punaisen surupuvun”. Se saapui luokseni kansipaperi hiukan kärsineenä, mutta itse kirja oli hyväkuntoinen. Heti alkuun kiinnitin huomiota entisen omistajan nimeen: hän oli sen raapustanut heti kirjan eteiseen. Sain selvää vain etunimestä – se on Sinikka, ainakin oman tulkintani mukaan. Käsiala on sitä sorttia, jota tuottaa vanhempieni, tai isovanhempieni ikäpolvi. Sinikka oli käynyt koulunsa aikana, jolloin uskottiin lasten pystyvän oppimaan kaunokirjoitusta. Tämä uskomus oli vallalla myös omassa lapsuudessani, jossa piirustelin kaunokirjaimia 50-luvulta peräisin olevan oppaan avulla. Nykyisin tiedetään taas paremmin: eivät lapset pysty monimutkaisia kirjaimia taikomaan ilmoille, ja turhaakin se on. Onhan meillä tietokoneet ja näppäimistöt!

Nimensä viereen Sinikka on pyöräyttänyt vuosiluvunkin, 1964. Laskeskelen mielessäni, pohdiskelen ja tuumailen. Kenties 20-vuotias runotyttö? Vai jo vanhempi rouva, kenties nelikymppinen opettaja? Saanut kirjan lahjaksi – keneltä? Vai itsekö olisi ostanut vapaahetkiensä iloksi. Ymmärrän, että Sinikka voi olla jo liitynyt kansaan mullan alla; siihen, johon me kaikki liitymme lopulta. Perikuntako on kirjan vienyt antikvariaattiin, ja saanut siitä pennosia? Ovatko he avanneet kirjaa, miettien miksi se oli tärkeä edesmenneelle? Mitä muuta hyllyssä oli, oliko Helvi Juvosta, ehkä Eino Leinoa?

Voihan olla niinkin, että Sinikkaa ei Hämäläisen kirja miellyttänyt, ja hän myi sen itse antikvariaattiin säästääkseen tilaa. Kirjoista on joskus hyvä luopua, jos ne eivät enää kosketa, tai oma elämännäkemys on muuttunut niille vieraaksi. Olen itsekin tehnyt niin. Olen jopa häpeää tuntien luopunut joistakin nuoruuteni kirjoista, ihmetellen omaa muinaista ihastumistani niihin. Minun mielestäni kirjahyllyn pitää elää, kuten omistajansakin. ”Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakse katsokoon”, sanoi vanha kansa.

 

 

Siivetön pohtii aikakausia, ja niille ominaisia piirteitä

Jos meidän ajallamme olisi nimi, niin olisi se Betoniporsaiden Aikakausi. Jos meidän ajallemme pitäisi valita täyden kympin sijoitusvinkki, olisi se sijoittaminen betoniin. Varmaa nimittäin on, että se investointi ei hukkaan mene. Kulmani kohosivat, kun uutisista luin entisen kotikaupunkini Savonlinnankin alkaneen sijoitella betonipossuja olennaisiin kohteisiin, terrori-iskuja ehkäisemään. Synnyinkaupunkini Lappeenrannan tilannetta en tiedä, vaan enpä yllättyisi, jos siellä olisi sama meno.

Betoniporsaiden Aikakaudelle on ominaista hölmöläissaduista tuttu henkinen asennoituminen: tehdään tyhmyyksiä, ja sitten reagoidaan niihin vielä idioottimaisemmilla tavoilla. Jokaisen järkevän ihmisen mielestä olisi tietysti parempi, kun ei tyhmäiltäsi alun alkaenkaan, mutta se kai olisi jo liikaa vaadittu.

Täytin viikko sitten 45 vuotta. Siihen ikään olen nähnyt monenlaisia aikakausia. Synnyin suomettuneisuuden syvimmässä aallonpohjassa maahan ja mielentilaan, jota nykyisin kekkoslovakiaksi kutsutaan. Syntymäni aikoihin oli suoranainen ajatusrikos kritisoida Neuvostoliittoa. Se oli Sensuurin aikaa, ja sensuuria vaativat itänaapuria enemmän suomalaiset. YYA-Suomesta mentiin kovaa vauhtia 80-luvulle: vapauduttiin, nautittiin nousevasta elintasosta. Euroopan vapaakauppajärjestön, eli EFTAN, täysjäsenyys vuonna -86 tuntui sekin liikauttavan meitä lähemmäs länttä. Tuo aika oli Aran Optimismin aikaa. Itänaapurissakin liennytettiin, ja kylmän sodan pakkaset sulivat.

Berliinin muurin murtuessa alkoi 90-luku, varsinainen Etsikkoaika. Nyt muistellessani tätä aikaa ajattelen sitä vapaana aikana. Asioista sai puhua. Poliittisia tabuja oli vähemmän kuin ennen. Hetken näytti kuin liturgian vuodet olisivat ohi.

Mutta se toivo oli turha. Puhdasoppisuuden aika on palannut: sensuurin aika, ja ajatusrikosten aika. Kohti monikulttuuria mennään, eikä meinata, ja epäilevät tuomaat vaiennetaan vaikka väkisin. EU:n lipussa tähdet ovat tiukasti ympyrässä, eivätkä sinne tänne siroteltuina, vapaina ja tuikkivina, kuten ne oikealla tähtitaivaalla esiintyvät. Tähtien pitää olla samanlaisia, yhtä keltaisia ja säännöllisiä, ja loistaa samojen asioiden puolesta. Hei Lontoo, Pariisi, Berliini, ja Amsterdam: ottakaa pienoinen Helsinki mukaan oodiin ilolle, ja se ilo on kansainvälisyys. Kansainvälisyyttä meille tuodaan suorastaan rekkalasteittain, jos tätä ilmausta voi käyttää olematta mauton. Netissä kiertävät Scania-vitsit kertovat turhautuneen kansan pettymyksestä, ja huumorista, joka on mustaa.

Millaisia aikoja vielä tulemme näkemään? Voisiko Suomalaisuuden aika olla mahdollinen? Voisiko impivaaralaisuus joskus ollakin positiivinen epiteetti? Uskallanko toivoa? Uskallanko olla toivomatta?

Siivetön pohtii perimää

Jokin aika sitten innostuin tilaamaan FamilyTreeDNA:lta paketin, joka piti sisällään välineet DNA-näytteen ottamista varten. Helppoa se oli: posken sisäpintaa raaputeltiin kahdella harjalla, ja harjanpäät laitettiin pieniin nestettä sisältäviin kapseleihin, jotka lähtivät matkalle kohti Yhdysvaltoja. Ja sitten joskus, viikkojen kuluttua, tulee tieto perimän salaisuuksista. Mitä kautta esivanhemmat ovat päätyneet tänne suloiseen Suomeemme?

Kiehtovaa se on. Ja tässä on kyse vain ihmisistä. Olen mietiskellyt koiriammekin, niiden geenien salaisuutta, niiden esivanhempien vaiheita. Yksikään koiristamme ei ole mitään perinteistä suomalaista rotua. Lakussa on tanskandogia, labradorinnoutajaa, bokseria ja bullmastiffia. Nuppu on puhdasverinen chihuahua-aristokraatti, ja Hippu on chihun ja venäjäntoyn sekoitus. Tässä päivänä muutamana tuumailin, että esimerkiksi Lakun esivanhemmat (koiraesivanhemmat) ovat voineet elää vaikka millaista luksuselämää. Luin Vladimir Nabokovin kirjan Nabokov Nabokovista: vauraalla venäläisperheellä oli siinä vouhottavaluonteinen tanskandogi. Kenties Lakun esivanhemmat ovat antaneet ihmisille seuraa linnoissa ja palatseissa. Nyt se on sekarotuinen, mutta jokainen rotu on mainio sinänsä, jalostettu ja hienoksi havaittu. Minusta tuntuu, etteivät sen esivanhemmat häpeäisi sitä. Kyllä se niille kunniaa tuottaa.

Kuinka kauan sitten Nupun esivanhemmat elivät Meksikossa? Siellä muinoin uhrattiin chihuahuoita: Nupun esi-isät olivat luultavasti niitä, jotka pääsivät karkuun vimmaisia takaa-ajajia. Mitä kautta Nupun tie kulki Suomeen? Venäläistä lähisukua sillä on, sen tiedän. Nupun oikea nimi ei edes ole Nuppu, vaan papereissa se on Abigail Agatha. Tuo mainio nimi olisi arkikäytössä kuitenkin hieman pitkä, joten siksi Nuppu.

Hipun esi-emän voin kuvitella loikomassa jonkun joutilaan venäläisrouvan silkkisessä sylissä. Luultavasti se on sieltä katsellut epäluuloisena vieraita. Kommunismin aikaan Venäjällä ei enää harrastettu toyiden kasvatusta – eivät kai ne sopineet sosialistisen valtion imagoon. Kai siellä koirienkin piti olla stahanovilaisia työn sankareita, täyttää koiranormeja, olla hyödyllisiä.

Joskus tuntuu kummalliselta ajatella, että koirienkin sukupuut ulottuvat tuhat, ja kymmenentuhatta vuotta taaksepäin. Esivanhempien ketju jatkuu aina varsieväkalaan, ja siitä eteenpäin elämän alkuun maapallolla.

 

Nurmen alla nukkujat

Kevät on vaihtunut kesäksi. Omenankukat kukkivat ja katoavat. Syreenit ilmestyvät, kukkivat, ja katoavat sitten nekin. Elämme pikku kesää, vanhan kansan mukaan. Se kun jakoi kesän kahtia: ennen juhannusta oli pikku kesä, jonka jälkeen alkoi iso kesä, lämmin ja maan antimista rikas.

Tein lauantaina toivioretken Tuusulan kirkon hautausmaalle. Vein valkoisia syreenejä Aleksis Kiven haudalle. Poimin omin käsin kukat, omalta pihalta. Aleksis Kiven kuuluu mielestäni saada joko syreenejä tai tuomen kukkia: helluntain ja alkukesän tuoksuja.

Hautausmailla viihdyn hyvin – olen viihtynyt aina. Äitini kertoman mukaan nukuin vauvanakin makeasti juuri hautausmaa-kävelyillä. Luutarha on paikka, jossa kiire katoaa. On vain hiljaisuus, ja nurmen alla nukkujat, ajasta pudonneet.

syreenit

kivenhauta

akivihauta

Täydellinen hauta on mielestäni suuren kuusen alla. Vähän ruostunut risti tai pieni, tekstinsä kadottanut kivi – hiukan vinossa, jo unohtumassa.

haudat

haudat2

He olivat ihmisiä.

Lainasin kirjastosta Katarina Baerin paljon puhutun teoksen He olivat natseja. Baer on saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Isän isä kuului kansallissosialistiseen puolueeseen, ja kaatui toisen maailmansodan aikana. Tätä ”natsivaaria” ei ole perheessä muistettu, vaan hän on ollut vaiettu henkilö, eräänlainen persona non grata. Aikuisiällä Baer päätti selvittää vaarinsa vaiheita.

Yritys on kunnioitettava, mutta jää puolinaiseksi. Baer ei tunnu näkevän isovanhempiaan ihmisinä, vaan vain natseina. Paikoitellen kirjassa on alentuvia ilmauksia: puhutaan isovanhemmista ”totisina pikku natseina”, ja pohditaan pakonomaisesti tiesivätkö isovanhemmat holokaustista ja jos tiesivät, niin miten paljon. Kirjeissään isovanhemmat eivät kosketelleet juutalaisvainoja. Tämäkin katsotaan heille viaksi: sen on pakko kieliä välinpitämättömyydestä, oikein suuren luokan piittaamattomuudesta. Kuinkahan olisi käynyt, jos holokaustia olisi kommentoitu? Kenties sitten isovanhempia olisi syytetty asian pinnallisesta käsittelystä, tai muuten väännetty koko asia heitä vastaan.

Kirjan alkuosan kuvauksen baltiansaksalaisesta elämästä olivat kiehtovia ja kauniita, muistoja menneestä maailmasta. On sääli, ettei sama kertomisen sävy kantanut pitemmälle. Jos oikeasti yritämme ymmärtää eurooppalaisten yksilöiden vaiheita aatehistorian ja sotahistorian pyörteissä, niin meidän on pakko ainakin vilpittömästi yrittää luopua oman aikamme katsantokannoista. Jälkiviisaus on jälkiviisautta: kukaan 20-, tai 30-luvuilla puolueeseen liittyneistä tuskin pystyi sielunsa silmin näkemään Auschwitzia. Meiltä tämän ajan ihmisiltä helposti unohtuu, ettei kansallissosialismi ole yhtä kuin vain juutalaisvaino. Se oli oma poliittinen järjestelmänsä, johon kuului talouspolitiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa laajemminkin.

On ilmeistä, että Baerin perhe tuntee massiivista syyllisyyttä aivan kaikesta. Isoisä kuoli taistelutehtävissä, ja sekä kirjoittajaa että hänen isäänsä piinasi ajatus yksikön miesten tekemästä mahdollisesta kostoiskusta. Ihan kuin sekin olisi ollut isoisän vika! Ihmisen syyllisyys ei pääty edes kuolemaan, vaan ilmeisesti jatkuu vuosikymmenten taa. Sodan päätyttyä voittajavaltiot päättivät murskata Saksan henkisessä mielessä niin, ettei se enää siitä nousisi. Tässä on taidettu onnistua. Tiedän kuitenkin perheitä, jotka eivät ole antaneet politiikan estää heitä kunnioittamasta ja kaipaamasta sodassa kuolleita – vaikka olisivatkin taistelleet ”väärällä” puolella. On hirveää tulla oman maansa hylkäämäksi sodan päätyttyä, mutta on vielä hirveämpää, jos hylkääjä on oma perhe.

Jos itse kirjoittaisin isovanhempieni tarinan, niin nimeäisin kirjan aivan toisin. Se olisi Isovanhempieni tarina, tai Elämää ensimmäisen tasavallan aikana. En takuulla ainakaan kirjoittaisi kirjaa nimeltä He olivat kokoomuslaisia. Ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkät poliittiset vakaumuksensa. Se pätee niin kokoomuslaisiin, vasemmistolaisiin, kuin natseihinkin.

Meissä kaikissa asuu pieni anarkisti.

Tekaisin tällaisen aikani kuluksi.

pyorailyk

 

Unimaailmassa tapahtuu outoja

Päätin äskettäin, etten enää piinaa some-kavereitani kertomalla unistani. Oikeastaan on melko mahdotonta, että ne todella kiinnostaisivat ihmisiä, joten siirretään ne suosiolla tänne blogiin. Uskon blogin lukijoiden olevan pitkämielisempiä: somen maailma on hetkellisyyttä ja nopeaa viestintää, unien maailma on siihen sopiakseen liian hidas.

Nyt viimeksi näkemäni outo uni oli tällainen. En ollut enää ihminen, vaan nukke. Asuin suuressa talossa jonkun aivan mahdottoman ihmisen kanssa, joka piti minua kumppaninaan. Mies ei ollut PuoLiskoinen, vaan omituinen hössö, joka vaali taloaan ylenmääräisellä rakkaudella. Talo oli täynnä omituisia komeroita ja pikku huoneita, jotka olivat täynnä tavaraa.

Olin onneton unessa, koska tajusin oman asemani: olin nukke, enkä vapaalla tahdolla varustettu ihminen, joka voisi noin vain lähteä surkeasta tilanteesta pois. Olin silti tunteva ja ajatteleva, ja se juuri teki tästä painajaiseksi kallistuvan unikokemuksen. En ollut täysikokoisen ihmisen kokoinen, vaan kenties sellainen kolmasosa-ihminen.

Sanoista ja todellisuudesta

Olen lukenut Anais Ninin päiväkirjoja. Päiväkirjoja lukiessaan täytyy olla oikeassa mielenvireessä: on luovuttava siitä ajatuksesta, että kirjoitettu teksti johtaisi jonnekin. Päiväkirjassa jokainen piste on vain uutta hetkeä edeltävä välimerkki, eikä se tarkoita tarinan saapumista loppupisteeseen. Tarina saapuu loppupisteeseensä ihmisen kuollessa, elämänvaiheiden rekisteröinnin loppuessa.

Päiväkirja on kuvaavinaan todellisuutta, mutta se on valikoitua todellisuutta. Siihen valikoidut hetket sulkevat ulkopuolelle muita. Päiväkirja voi pyrkiä rehellisyyteen, mutta se ei koskaan ole rehellinen. Kaikki sanoiksi muuttuva kokemus on fiktiota.

Pidän siitä, kun Anais kirjoittaa päiväkirjoissaan kaikista niistä kohteliaisuuksista, joita hän on osakseen saanut. Miksi pitäisi vaieta niistä? Pidän siitäkin, ettei hän aina vaikuta olevan oman elämänsä sankaritar, vaan eksyksissä ja hämmentynyt.

Sanoja ei ole ollenkaan

Tänään huomasin hyräileväni Pientä kansanlaulua, sitä jossa ”sanoja ei ole ollenkaan”. Pohdiskelin sen sanoitusta (Martti Haavion käsialaa muuten), ja erityisesti kohtaa, jossa puhutaan mintun ja ruusun tuoksusta, jota tuuli tuo tullessaan. Ja kas – ajatusten ketju johdatti minut viime kesään, kun kävimme viikonloppuisin Helsingistä käsin Varsinais-Suomessa tyhjentämässä taloa, ja varmistamassa sen olevan näyttökunnossa ostajille.

Muistan erään kesäaamun, kun heräsin ruusun tuoksuun. Koko huone tuoksui ruusulta: tuuletusikkuna oli auki, joten tuoksu varmaankin tuli ulkoa – ehkä. Asian tekee merkilliseksi ruusujen puuttuminen meidän pihaltamme. Naapuriin oli matkaa, eikä heilläkään missään lähettyvillä kasvanut ruusupensaita. Tuoksuun yhdistyi suuri onnellisuuden, rauhan, ja tasapainon tunne. Tuntui kuin ei olisi ollut mitään huolta maailmassa, ei mitään murhetta elämässä. Kokemusta on vaikea tavoittaa sanoilla.

Se oli tuoksuaistimus, mutta samalla jotain paljon enemmän – hengellinen kokemus. Sen tapahtuessa en ajatellut asiaa pitemmälle, mutta myöhemmin muistin ruusun olevan Jumalansynnyttäjän oma kukka. Uskonnollisessa taiteessa Neitsyt Maria kuvataan usein ruusujen keskellä. Selittämättömän ruusun tuoksun on usein uskottu olevan merkki Pyhän Neitsyen läsnäolosta. Kokemuksia asiasta on niin pyhillä kuin vähemmän pyhillä ihmisillä.

Pyhän läsnäolo voi rikkoa rajoja. Se ei noudata sääntöjä, eikä kysele kuka on arvollinen, ja kuka ei. Olen kiitollinen tuosta kesäaamusta.

38 198 + 2

Tuusulan kunnan väkimäärä nousi meidän kahden myötä 38 200 ihmiseen. Kaupan päälle kunta sai kolme ihanaa karvaista asukkia, nimittäin koirat! Ostimme talon elokuussa, ja muutimme juuri ennen syksyn saapumista. Muutto oli taas kerran elämää suurempi koettelemus: tietysti tavaraa hukkui kaikessa hässäkässä, eikä kaikkea kadonnutta vieläkään ole onnistuttu paikallistamaan.

Helsinkiä ei tule ikävä. Santahaminasta jään kaipaamaan mukavia naapureita, mutta täällä on vain niin paljon parempi asua ja elää. Aluksi ajattelin Tuusulan klassiseksi valemaaseutupaikaksi. Se on kunta, mutta kunta, jossa on ainakin kolme tunnetuimpien hampurilaisketjujen ravintolaa, ja pizzapaikkoja ynnä itämaisia ravintoloita. Minun määritelmäni mukaan maaseudulla ei sellaisia ole. Väkeäkin on niin, että pieni kaupunki voisi siitä olla ylpeä. Kaupunkitunnelma on kuitenkin helppoa unohtaa täällä meidän omassa pikku paratiisissamme, jossa suuri tontti ja oma aitaus koirille luovat viihtyisyyttä.

Muuttoja ja muutoksia

Meidän muuttomme aikoihin myös Suomi alkoi muuttua. Päättäjiemme myötävaikutuksella maahan saapui yli kolmekymmentätuhatta – kas, melkein Tuusulan kunnan asukkien suuruinen määrä – erilaisilla motiiveilla varustettuja turvapaikanhakijoita. Useimpien ihmisten myötätunto esimerkiksi Syyrian kristittyjä kohtaan on varmasti aiheellinen, mutta monen ymmärrys loppuu katsellessa terveiden ja vahvojen nuorten irakilais- ja afrikkalaismiesten kansainvaellusta. Suomalaisia on taas ruoskittu sanallisesti: olemme rasistinen kansa, joka ei halua kansainvälistyä. Miksi sitä pitäisikään haluta, jos se merkitsee vaikeassa taloustilanteessa noin miljardin euron laskua veronmaksajille näin alkajaisiksi, ja sen jälkeen suomalaisten palkat polkevan ryysyproletariaatin syntymistä? Se pilkattu Impivaara vaikuttaa ihan hyvältä vaihtoehdolta tässä tilanteessa, varsinkin kun ottaa huomioon kansalaisiin kohdistuvat turvallisuusuhat seksuaali- ja väkivaltarikosten muodossa. ”Tolkun ihmisiä” ovat päättäjämme peräänkuuluttaneet. Jos tuolla ilmauksella tarkoitetaan apatiaan ja välinpitämättömyyteen vaipunutta kuhnuria, niin mielestäni sellaisia on jo ihan tarpeeksi, eikä ainakaan lisää tarvita.

 

Siivetön sopeutuu

Santahamina on kaunis. Ulkoilumaastot ovat maineensa vertaisia – ylimaallisen kauniita. Saaressa asuessa meri on koko ajan läsnä: se antaa rajat iltakävelyille ja muistuttaa itsestään tuulen muodossa, vaikkei koko ajan näkyisikään. Paikallinen koirapuisto on muodostunut nelijalkaisten perheenjäsenten suosikkipaikaksi. Se on tilava ja kumpuileva, siellä on hyvä Lakun laukkailla ja koiratyttöjen tutkiskella kesän ihmeitä. Minustakin se on mainio. Siellä on penkki, jolla on hyvä istua ja lukea hyvää kirjaa koirien kirmaillessa. Koivun ja pihlajan oksat kaareutuvat penkin yli, ja luonnon vehmaus ja vihreys on suorastaan ylenpalttista.

Muutimme juuri ennen vappua. Muuttofirman ihmiset varmaan katuivat ammatinvalintaansa sinä päivänä: neljä kerrosta ylös ja alas hissittömässä talossa, samalla kanniskellen painavia kirjalaatikoita tai huonekaluja. Onneksi kukaan ei kuollut siihen urakkaan. À propos, hissittömyys! Se on todellakin melkoinen miinus, jos on paikassa paljon plussaakin. Joka kerta koirien kanssa portaita kävellessä pelkään, että Laku vetää minut vielä nurin. Aluksi se ei oivaltanut rappusten ideaa ollenkaan. Nautamaista itsepäisyyttä osoittaen se jumittui välikerroksiin ja PuoLiskoinen oikeasti joutui kantamaan tuota viisikymmenkiloista pari kerrosväliä.Tämä tietysti täytti minut kauhulla, kun ajattelin PuoLiskoisen muuttoloman loppumista, ja itseäni yksin kamppailemassa porrasvihamielisen Lakritsan kanssa*. Onneksi otus teki sovinnon portaiden kanssa ja kävelee nyt ne ihan nätisti. Riski siinä on lähinnä Laksun arvaamattomuus: jos/kun se sattuu näkemään jotain mielenkiintoista, niin sitten mennään. Pelkään mitä se tarkoittaa minun kohdallani.

Eräs hieno puoli täällä asumisessa ovat ihmiset. Naapurit ovat kerrassaan mahtavia – sitä tuntee eräänlaista hengenheimolaisuutta. Kaikki ovat ystävällisiä ja joustavia, eikä jutunaiheista ole pulaa. Santahamina on myös todellinen koirien saari: täällä näitä nelijalkaisia näkee paljon, ja myös niiden välille muodostuu ystävyyksiä. Nuppu yllätti minut positiivisesti tekemällä tuttavuutta pulskan labradorin kanssa, jonka ystävällisestä luonteesta ei voinut erehtyä. Hippu on viileämpi ja pitää oman joukon seuraa vieraita parempana. Laku on osoittanut kansainvälisen orientoitumisensa ystävöimällä Espanjasta pelastettua Simeonia, rauhallista seitsenvuotiasta koiraherraa.

Santahamina on Helsinkiä, mutta sillä ei Luojan kiitos ole Helsingin negatiivisia piirteitä: ihmispaljoutta ja asfaltin ynnä kiven ylivaltaa. Itse asiassa täällä on mahdollista unohtaa kokonaan asuvansa ”Helsingissä”. Jos kaupassa ja kirjastossa ei tarvitsisi käydä, niin sitä ei muistaisikaan. Kirjastokortit muuten hankimme heti asumisemme ensi hetkinä Laajasalon kirjastosta. Se on lähin, ja siellä sijaitsee myös lähin päivittäistavarakauppa. Laajasaloon pääsee bussilla 86 – pysäkki on melkein suoraan parvekkeemme alla – ja se ajaa myös Herttoniemeen. Herttoniemestä metron kautta onkin koko pääkaupunki ihmeineen ihan käden ulottuvilla, jos kokee kutsumusta.

 

*) En jaksa nostaa sitä, saati kantaa.