Suloiset sävelet
kirjoittanut Ninni @ 23:14, Lauantaina 6. Helmikuuta 2010.
Heräsin tänään aikaisin. Vietin aamuhetkeä lukemalla loppuun Siri Hustvedtin Lumouksen ja juomalla valkoista teetä. CD-soitin on ladattu täyteen Mozartia: klarinetin hitaat, suloiset sävelet leijuivat aamuun ja jäivät ilmaan kuin hyvä tuoksu. Tee, Mozart, ajoittaiset N-koirien vierailut, yöllä nähty omituinen uni - siinä aamun rakennusaineet.
Minulla oli sellainen olo, että Hustvedt on saatava loppuun tänään, vaikka kirjasto olisi sallinut sen olla täällä vielä kuun loppupuolelle saakka. Luin ahmimalla, vaikka en oikeastaan ymmärrä miksi: Lumouksesta oli todella vaikea löytää ketään sellaista samaistumisen kohdetta, joka olisi tehnyt lukukokemuksesta itselle jollakin tapaa läheisemmän ja merkityksellisemmän. Kirja oli hyvin kirjoitettu, enkä kadu sen lukemista, Lily Dahl vain tuntui minusta yksinkertaiselta pikku piikaselta ja ainoa vähänkin koskettava henkilöhahmo tarinassa oli iäkäs Mabel.
Päähenkilöä voin vieroa, mutta nautin aidosti analogioista kirjan tarinan ja Kesäyön unelman välillä. Hustvedtillä on käytössään merkittävä korkeakirjallinen arsenaali ja se näkyy. Romaani on uskottava ja epäuskottava samaan aikaan, se onnistuu olemaan tukevasti jalat maassa ja pää häpeämättömästi pilvissä samaan aikaan.
Musiikki puhuu
Tämä oli yksi niistä siunatuista päivistä, kun kaikki tekijät olivat kohdallaan onnistunutta liikuntaelämystä varten. Kirjaston kautta päädyin balettiin ja koko ajan olo oli energinen ja jaksava. Tuntui kuin olisi voinut jatkaa balettitunnilta toiselle ruumiin mitenkään protestoimatta. Joskus on myös onnekas ja silloin musiikki puhuu. Liikkeitä voi ennakoida ja ymmärtää vain kuuntelemalla musiikkia. Musiikki on tanssissa paitsi taustaa myös työkalu ja kumppani.
Lainasin kirjastosta Fannie Flaggin Fried green tomatoes at the Whistle Stop Cafe. Katsoin Paistetut vihreät tomaatit-elokuvan vähän aikaa sitten uudestaan. Edellisestä katsomiskerrasta on vuosia, mutta muistin heti miksi rakastin tuota elokuvaa 1990-luvulla. Silloin kirjaa oli mahdottoman vaikea saada käsiinsä, mutta nyt oli onni myötä.
Aikahämmennys
kirjoittanut Ninni @ 22:39, Keskiviikkona 3. Helmikuuta 2010.
Aamulla herätessäni en tajunnut yhtään mikä vuorokauden aika oli menossa. Olinko ottanut iltatorkut ja oliko kello ehkä 21? Vai oliko sittenkin aamu. Selvisihän se tietysti aikanaan, kun kurkistin tilanteen PuoLiskoisen kelloradiosta. PuoLiskoinen nukkui vieressä - hän on flunssan vuoksi sairaslomalla - ja sekin tietysti omalta osaltaan lisäsi aikahämmennystä.
Siirsimme toisen N-koiran lääkäriaikaa viikolla. Mukavampihan se on Vettoriin mennä koko joukolla ja terveinä! Niisku varmaan on helpottunut Koettelemuksensa siirtymisestä. Ainakin se heilutti häntää ja näytti iloiselta minun soittaessani puhelua.
Raivostus
Tänään vietin aikamoisen tovin alakerran kirjahyllyjä tutkaillen. Enpä vain onnistunut löytämään sieltä etsimääni, Marguerite Durasin Jokapäiväistä elämää. Tiedän, että se on meillä, joten miksi sen löytäminen on nyt niin vaikeaa? Kirjahylly on ollut siisti ja kohtuullisesti kuormitettu jo jokusen kuukauden ajan - luulisi löytöretken siis tuottavan tulosta. Olisinko voinut olla niin pässinpäinen, että olisin laittanut sen vahingossa palautettavien kirjastokirjojen joukkoon? En jaksa uskoa! Antikvariaattiinkaan sitä en ole kiikuttanut.
"..kukisti pahojen henkien voimattoman röyhkeyden.."
kirjoittanut Ninni @ 22:51, Maanantaina 1. Helmikuuta 2010.
Marttyyri ja palkatta parantaja Tryfon Lamsakoslainen, nimittäin. Tänään on hänen muistopäivänsä; hänen joka paransi rukouksella niin ihmisiä kuin eläimiäkin, hänen joka paransi keisari Gordianuksen riivatun tyttären ja näki riivaajan lähtevän tytöstä mustan koiran muodossa.
Mietin usein Kirkon pyhiä palkatta parantajia. Pyhä Tryfon ei nimittäin ole ainoa. On suuri lahja parantaa, sekä toimia lääkärinä että parantaa rukouksella. Todellinen siunaus on kuitenkin parantaminen palkatta. Rahalla palkittu on jo palkkionsa saanut tässä ja nyt.
Lääkärileikeistä
Pohdin valelääkäreitä ja vale-eläinlääkäreitä. Ihmisessä voi asua tarve pelastaa toisia ja siinä mielessä toimia profaanin messiaan tavoin. Sen tarpeen voi ymmärtää, mutta tätä sen ilmenemismuotoa ei. Miksi pelastajakompleksista kärsivä ei toimi sairaala-apulaisena tai vapaaehtoistyössä, miksi pitää "leikkiä lääkäriä"? Kaipa se on valkoisen takin suoman arvovallan viettelys. Ihmisten pelastamista tärkeämpää on oman egon pönkitys.
Milloin mahtaa ilmestyä ensimmäinen valehammaslääkäri ja millaisin seurauksin? Pelolla ajattelen! Posken läpi jyräävä pora ei ole mukava ajatus. Eikä ammattitaidottomasti toteutettu viisaudenhampaan poisto tai juurihoito.
Valekampaajakaan ei ole miellyttävä vaihtoehto. Menet hiusten leikkaukseen ja päädyt siilipääksi. Ihmisten välinen luottamus rapautuu, valeammattilaiset vaanivat kaikkialla.
