Olisinpa kärpäsenä katossa

Aleksei Navalnyi on kuollut. Kuolinsyytä ei ole sanottu, mutta eiköhän toimija tämän kuoleman taustalla ole Kreml. Navalnyi yritettiin jo kerran myrkyttää ennen vankeustuomiotaan ja nyt vankilassa elämän liekki sammutettiin. Lännen johtajat ovat esittäneet suruvalittelujaan, ihmiset ovat muistaneet Navalnyitä kukin monessa eurooppalaisessa kaupungissa. Myös Venäjällä on muistettu Navalnyiä, mutta valtion johto on tehnyt selväksi, ettei mitään mielenilmauksia tulla hyväksymään.

Navalnyi toimi hyvänä muistutuksena siitä, että Kremlin hallinnon kuristusotteesta huolimatta Venäjällä on oppositio. Sen kaikki edustajat eivät ole äänekkäitä Navalnyin tapaan, mutta kyllä heitä on. Kuoleman ajankohta toiminee vahvana viestinä toisinajattelijoille, tapahtuihan se juuri ennen Venäjällä pidettäviä ”vaaleja”. joissa Putin tullaan valitsemaan uudelleen Venäjän presidentiksi.

Aleksei Navalnyi oli rohkea mies palatessaan takaisin Venäjälle myrkytysyrityksensä jälkeen. Hän otti riskin ja asetti elämänsä vaaraan. Hän joutui maksamaan periaatteistaan kalliin hinnan.

Joe Biden on jo aiemmin varoittanut Putinia Navalnyin tappamisesta. Putin ei varoituksia kuunnellut. Mutta miten saada kuriin ydinasevalta, joka on vajonnut diktatuuriin ja tekee mitä tahtoo, piilotellen ydinasearsenaalinsa takana? Olisinpa kärpäsenä katossa seuraamassa mitä maailman johtajat asiasta puhuvat keskenään. 

 

 

”Minkä taakseen jättää…

— sen edestään löytää.” Vuonna 1945 koko maailma oli kyllästynyt sotaan. Yhdysvallat halusi kääriä sodan siististi rusetille pudottamalla kaksi atomipommia Japaniin. Ei haluttu enää tuhlata miehiä tavanomaisesti käytävässä taistelussa ja niin – pitihän uutta jännittävää asetta testata.

Sotijoiden tavoitteet jäivät puolitiehen. Saksalainen totalitarismi pystyttiin kukistamaan, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta vaiettiin siitä, että Itä-Eurooppa jäi kommunistien kynsiin ja Neuvostoliiton vallan alle. Asiasta ei oikein voinut puhua, koska Neuvostoliitto kuului voittajavaltiohin.

Kun nyt katson tilannetta tässä maailmassa, niin näen selvän syy-seuraus -ketjun. Neuvostoliittoa ei pakotettu demokratian tielle kuten Saksalle tehtiin, vaan heidät jätettiin omiin oloihinsa rikkomaan omien ja muiden maiden kansalaisten ihmisoikeuksia. Neuvostoliittoa ei koskaan pakotettu sellaiseen oman historian likapyykin pesuun kuin mikä tuli Saksan osaksi. Koko kylmän sodan ajan Neuvostoliitto varustautui sotilaallisesti. Putinin aikana maa on tehnyt samoin. Samalla se on vahvistunut omissa harhoissaan, omissa myyteissään, omissa kuvitelmissaan siitä mihin se on oikeutettu ja mitä Länsi siltä on vienyt.

Länsi maksoi mukavan elämän ja rauhan ajan itäeurooppalaisten kärsimyksellä. Ja nyt saa läntinen maailma niittää sitä mitä on kylvänyt: Venäjä on strateginen uhka koko pohjoiselle pallonpuoliskolle. Panssarikenraali Patton, tuo eksentrinen henkilöhahmo, sanoi jo sodan aikana suorat sanat: We we are about to replace them (Germans) with mongolian savages and all of Europe with communism.”* Terävänäköinen kenraali pohti myös sodan mahdollisuutta Neuvostoliittoa vastaan: ”We promised the Europeans freedom. It would be worse than dishonorable not to see they have it. This might mean war with the Russians, but what of it? They have no Air Force anymore , their
gasoline and ammunition supplies are low. —- You mark my words. Don’t ever forget them. Someday we will have to fight them and it will take six years and cost us six million lives.”

Meillä on nyt naapurinamme omissa houreissaan elävä ydinasevaltio. Kuvittelin pitkään, että Venäjä kaikesta huolimatta olisi rationaalinen toimija. Mutta katsotaanpa mitä siellä puhuvat hallintoon kuuluvat ja sitä lähellä olevat ihmiset. He haluavat Gulag-järjestelmän takaisin ja tahtovat takavarikoida armeijaa arvostelevilta omaisuuden. On kai pakko hyväksyä se, että itänaapurissa on tultu hulluiksi. Ja hulluuteen kuuluu täysi ennakoimattomuus.

 

Mitä on tehtävä?  

Ihan lyhyesti ja luettelomaisesti:

  • Jos sinulla on lapsi, niin laita hänet partioon.
  • Jos olet 18-30 -vuotias, niin mene inttiin ja käy kertausharjoituksissa. Oikeasti. Kyse ei ole vain isänmaan puolustamisesta, vaan sinun itsesi ja sinulle rakkaiden ihmisten puolustamisesta.
  • Pidä kotivara kunnossa.
  • Ihmisen elämäntehtävä ei voi olla vain lösiä kotona ja pelata pleikkaa. Ihmisen erottaa eläimestä se, että meillä on välitöntä tyydytystä suurempia tavoitteita, uhrautuvaisuutta ja idealismia. Mieti mikä voisi olla sinulle sellainen ihanne, jonka puolesta toimia.
  • Ole iloisella mielellä. Kyllä, meillä on sekopäinen naapuri. Kyllä, tämä aika vaikuttaa jännitteiseltä ja synkältäkin. Mutta asioilla on taipumus selvitä aina jotenkin. Uskotaan huomiseen, tehdään siitä hyvä.

 

*”Me siis aiomme korvata saksalaiset mongolilaumoilla ja luovuttaa Euroopan kommunismille”.

**”Lupasimme vapauden eurooppalaisille. Olisi kunniattomuutta pahempaakin olla antamatta sitä heille. Se voi tarkoittaa sotaa Venäjän kanssa, mutta entä sitten? Heillä ei ole enää ilmavoimia, heidän polttoaine- ja asevarastonsa ovat vähäiset. Pistäkää mieleenne minun sanani älkääkä koskaan unohtako niitä. Jonain päivänä meidän on taisteltava venäläisiä vastaan ja se tulee viemään kuusi vuotta ja kuusi miljoonaa kuolonuhria.”

Voihan Venäjä!

Blogissa on ollut hiljaista, mutta täytyy minunkin kommentoida historiallisia hetkiä. Syy- ja seuraussuhteista johtuen itäraja on kokonaan suljettuna parin viikon ajan. Syy- ja seuraussuhteita voi alkaa keriä auki Ukrainan sodan alkamisesta. Se alkoi Krimin valtauksesta, mutta kuten tiedämme, länsimaat sulkivat siltä vielä silmänsä. Laajamittainen sota alkoi 24.2.2022. Länsi ryhdistäytyi vastustamaan Venäjän hyökkäyssotaa, tuli pakotteita ja sanktioita. Venäjää kiukutti lännen sekaantuminen sen laittomaan sotaan ja he ovat vastanneet törkeällä kielenkäytöllä, pähkähullulla propagandalla, ydinaseilla uhkailemalla ja hybridioperaatioilla. Erään sellaisen seurauksena raja piti sulkea. Venäjä ohjasi tänne laittomia maahantulijoita ja näiden ihmisten taustoista ei tiedetä ainakaan mitään hyvää.

Uskon suurimman osan toimittajista kannattavan mahdollisimman avointa rajapolitiikkaa. Heti rajan sulkemisen jälkeen toimittajat ovat jakaneet juttuja, joissa milloin mikäkin ”asiantuntija” sanoo rajasulun hyödyttävän Putinia. Valitut asiantuntijat ovat ihan sattumalta siis näitä, jotka kannattavat avoimia rajoja. Toisella tavalla ajattelevia ei haastatella.

Suomi sulki rajansa vähitellen, asema asemalta, yrittäen antaa Venäjälle mahdollisuuden lopettaa operaationsa. Sitähän se ei tehnyt. Kansan suuri enemmistö kannatti rajan sulkemista kokonaan ja poliitikot toimivat. Mutta päätös on silti vasta päätös. Sen pitäminen on asia erikseen. Uskon venäläisten jatkavan operaatiotaan rajasulusta huolimatta. Olisin mielelläni väärässä, mutta Venäjän tuntien se ei ole todennäköistä. Mitä Suomi tekee silloin, kun media alkaa tuutata ilmoille kuvia pakkasessa palelevista Jemenin pojista rajalla? Tulemme kenties näkemään paljaita nilkkoja ja tennareita, selän paljastavia farkkuja, pipottomia päitä ja muuta vastaavaa. Pysyykö raja silloin kiinni, vai onko se vain leikisti kiinni? Itse uskon suomalaisen silloin olevan kilttiä poikaa: teltat pystytetään ja kaikki haluavat pääsevät sisään. Me pelkäämme eniten mainehaittaa ja EU:n nuhtelua, emmekä tänne mahdollisesti pahat mielessä soluttautuvia ihmisiä. Olisin tässäkin asiassa mielelläni väärässä ja sen tulee näyttämään aika.

Yllätys – tai sitten ei 

Joillekin Venäjän hyökkäyssota oli yllätys. Minulle se ehkä oli järkytys sotarikoksineen, mutta en voi sanoa olleeni kovin yllättynyt. Rajaseudulla kasvaneella ihmisellä on oma näkemyksensä naapurista. Leikin leikkejäni Salpalinjan panssariesteiden ja bunkkerien läheisyydessä. Siellä sotaa ei päässyt unohtamaan.

Venäjän luonne taitaa olla sellainen, että se ei uhkaa ollessaan köyhä ja heikko. Kun se saa rahaa ja varustautuu, niin alkaa taas se ikivanha pyrkimys laajentua. Ei siinä paljon paina allekirjoitetut sopimukset tai takuut. 90-luvulla Venäjä allekirjoitti sopimuksen, jossa se sitoutuu kunnioittamaan Ukrainan suvereniteettia ja sen rajoja. Paljonpa se sopimus on Ukrainaa nyt auttanut. Jos Venäjä haluaa sodan, niin se tekaisee siihen aina syyn. Niin on ollut maailman sivu, niin oli myös talvisodan aikaan vuonna 1939.

Suomen liittyminen Natoon oli pitkästä aikaa fiksuin päätös, jonka olemme tehneet. Sataprosenttista suojaa sodalta ei tietenkään voi saada, mutta jäsenyys Natossa nostaa kynnystä hyökätä tänne. Natoon kuuluvat maat ovat aseistaneet Ukrainaa – joka ei kuulu Natoon – ennen näkemättömällä voimalla. Venäjä voi vain kuvitella mikä tilanne olisi Nato-maan ollessa hyökkäyksen kohteena.

Mistä saa puhua

Olen huomannut, että ihmiset ovat hiukan epävarmoja siitä, mistä nyt saa puhua. Saako puhua sodan pelosta, vai hyödyttääkö se Putinia. Saako olla maahanmuuttokriittinen, vai hyödyttääkö sekin Putinia. Minusta näistä asioista voi hyvin puhua, satoipa se sitten Putinin laariin tai ei. Olen kuullut hoitajien joutuneen tyynnyttelemään hoitokotien pelokkaita vanhuksia ihmisten lompsiessa rajan yli; sotamuistot ovat heränneet vanhusten mielessä ja laittomat maahantulijat ovat sekoittuneet heidän mielessään venäläisiin joukkoihin.Pitää meillä olla jotakin sellaista, jolla voimme rohkaista ja tukea vanhoja ja myös lapsia ja nuoria.

Itse ajattelen asiasta niin, että diplomaattinen suukopu on vielä kaukana sodan syttymisestä. Suomi on Nato-maa ja pian saamme Yhdysvaltojen kanssa DCA-sopimuksen. Ne ovat vahva suoja. Lisäksi Suomi ei ole ehkä kaikkein houkuttelevin kohde hyökätä. Jos nyt ollaan rehellisiä, niin maamme ei voi kerskua rikkailla luonnonvaroillaan, kuten esimerkiksi Ukraina. Meillä on paljon metsää ja korpea. Ne ovat meille rakkaita, mutta hyökkääjälle eivät.

Euroopassa on sellaisia kipupisteitä, jotka olisivat todennäköisempiä aggression kohteita. Jos olisin moldovalainen tai georgialainen, niin en nukkuisi öitäni kovin hyvin. Nuo maat ovat aivan varmasti Venäjän tähtäimessä. Jos puhutaan meidän lähialueistamme, niin Liettuan ja Puolan rajalla Suwalkin käytävä on Venäjälle tärkeä alue. Se erottaa Venäjälle kuuluvan Kaliningradin Valko-Venäjästä. Jos Ukrainan sota laajenisi, niin Venäjä melko varmasti lähtisi tavoittelemaan tuota käytävää. Baltian maat ovat muuten nekin Suomea huonommassa asemassa, koska ne ovat maa-alueeltaan pieniä ja niissä asuu pieniä kansoja. Niistä puuttuu se syvyys, joka Suomella on. Jos Venäjä ottaisi haltuunsa Suwalkin käytävän, niin se myös saisi Baltian maat eristettyä Nato-liittolaisistaan ikävin seurauksin.

Järjellä ajatellen Venäjän ei kannattaisi tavoitella suoraa konfliktia Naton kanssa. Tällä hetkellä Nato on ylivoimainen. Voidaan tietysti kysyä miten rationaalinen toimija Venäjä on. Propagandasta päätellen koko kansa – tai ainakin hallinto – on menettänyt järkensä. Uusnatseista, narkkareista, banderalaisista ja fasisteista raivoava Rossija 1-kanava ei lakkaa hämmästyttämästä. Venäjä on lännen suhteen kuitenkin pysytellyt hybridioperaatioiden tasolla lähtemättä sotilaalliseen konfliktiin. Lännen ei silti ole syytä levätä laakereillaan, vaan valitettavasti meidän on varustauduttava, jotta Naton pelote pysyy sellaisena, ettei Venäjä koe kiusausta hyökätä. Meillä on nyt edessämme viiden tai kymmenen vuoden etsikkoaika, jonka aikana tämä on tehtävä. Otetaan esimerkkiä Puolasta, joka alkoi varustautumisen jo Krimin valtauksen jälkeen. Neuvostoliiton alistama Puola on Euroopan kova realisti, mitä itänaapuriin tulee. Edessämme taitaa olla uusi kylmän sodan aika.

Hiljainen vieras

Pääministerimme on juhlinut, juonut, kenties muitakin päihteitä on siinä sivussa nautittu. On väännelty naamaa ja tanssittu poseeraten kameralle. Kansa on jakaantunut: osan mielestä Marin on ”nuori” (37-vuotias) ja saa bilettää miten tahtoo. Osa on sitä mieltä, että pääministeriys on instituutio, jonka arvoa ei ainakaan nosta moinen meno.

Yhä useammin törmää siihen ajatukseen, että keneltäkään ei saa kieltää mitään mistään syystä. Vain ahdasmieliset ihmiset ovat sellaisia ilonpilaajia, jotka puuttuvat railakkaaseen hauskanpitoon. Itse nyt kuitenkin satun kuulumaan siihen ihmisryhmään, jonka mielestä pääministerin on lomallakin syytä muistaa edustavansa Suomea. Pääministerin pesti on valtakunnan kakkosvirka, eikä siihen voi suhtautua kevyesti. Huomatkaa: en sano ettei juhlia saisi. Saa toki, mutta ilman kameroita. Onko se oikeasti liikaa vaadittu?

Lisätään muuten yksi huomio. ”Some-vaikuttajat” ja ”freelancerit” ovat de facto työttömiä, jotka tietävät tarvitsevansa rahaa elämäntyylinsä ylläpitoon. Onko silloin mikään ihme, jos he myyvät pääministerin sekoiluvideot kenties hyvinkin pienestä rahasta. Näille ihmisille työttömyys on joko elettyä elämää tai se vaanii heti seuraavan kulman takana. Silloin on vain helpotus myydä juhlavideo ja siirtää varattomuutta vähän kauemmas tulevaisuuteen.

Jotkut sanovat, ettei meidän pidä paheksua sitä, jos vieras mies imee pääministerin kaulaa, voihan pääministeri nimittäin elää avoimessa avioliitossa. Niin totta, näinhän asia voi olla. Mutta taas kerran: imeköön pääministerin kaulaa kaikessa yksityisyydessä, ei kameran edessä. Vaikka pääministeri eläisi miten avoimessa avioliitossa, niin tuskin hänen miehensä silti ilahtuu tällaisista videoista. Yksityisasiat eletään yksityiselämässä.

Jotkut ihmiset ovat nousseet kiivaasti puolustamaan Marinia. On kuin häneltä oltaisiin kieltämässä jotain perustavanlaatuista ihmisarvoon kuuluvaa oikeutta, kun tahdotaan hänen pitävän sekoilunsa salassa. Pitää voida hinkua korkeisiin virkoihin ja isoihin liksoihin, mutta vastineeksi niistä ei saisi odottaa mitään. Pitäisi saada syödä ja säästää kakku – tai jauhot ainakin.

Kuvaan ja olen kuvattavana – olen siis olemassa?

Pääministerin kompastuskiveksi muodostui kamera. Kännykkäkamera, älylaite, joka joillakin ihmisillä on aina käden jatkeena. Kutsumaton vieras, hiljainen läsnäolija, äänetön vieras.

Sanna Marin ei suinkaan ole ainoa nuori tai keski-ikäinen ihminen, joka on videoiden ja kuvien lumoissa. Itse olen 13 vuotta pääministeriä vanhempi, mutta omassa ikäryhmässänikin on ihmisiä, jotka eivät tee mitään ilman kameraa. Leivoitko kääretortun? – Heti laittamaan kuva siitä someen! Virkkasitko torkkupeiton? – No pitäähän siitä kuva saada! Ostitko mansikoita? – Mahtoiko sitä edes tapahtua, ellei somessa ole kuvaa kiusaantuneesti hymyilevästä marjamyyntikojun tytöstä. Ja jos mennään ulos syömään, niin toki joka ruokalaji pitää kuvata, jokaiselta kantilta. Ja maanitella haluttomia ystäviä poseeraamaan kuvissa.

Virginia Woolf sanoi, ettei mikään ole todellista ennen kuin se on merkitty muistiin. Woolf puhui kirjoittamisesta, joka sentään edellyttää paperin tai vihkon esille ottamista, kynään tarttumista ja ajatusten jäsentelyä. En voi olla miettimättä onko nykypäivänä kirjoittamisen korvannut kuvaaminen. Jos siitä ei ole kuvaa, se ei tapahtunut.

Mitä pahaa kuvaamisessa on? No ei tietenkään mitään, silloin kun sitä ei harrasta umpihumalassa hoilottaen epämääräisen kaveriporukan kanssa. Korkeintaan sillä vain ikävystyttää ne muutamat, jotka kuvia selaavat läpi. Näin vanhan kansan ihmisenä toivon vain, että itse saan olla rauhassa kaiken tämän kuvaamisen keskellä. En tahdo virnuilla maanisesti lounaspöydässä tai näyttää nolostuneelta illallisen ääressä.

Joillakin on niin kiire tallentaa hyviä hetkiä, että he pilaavat ne. Jos paikalla on neljäkin ystävystä niin ei todellakaan riitä, että otetaan yksi kuva. Pitää nimittäin saada sellainen kuva, jossa kaikki ovat edukseen. Jokainen voi huvikseen miettiä kuinka kauan sellaisen ottaminen kestää. Voin kertoakin: sen ottaminen kestää tasan sen ajan, minkä hetken pilalle meneminen kestää.

Kun sanat eivät riitä

Viime aikojen tapahtumat ovat olleet mykistyttävän kauheita. Sota on saapunut Eurooppaan ja Venäjä on sen tänne tuonut hyökkäämällä rauhallisen naapurimaansa Ukrainan kimppuun. Jälki on rumaa: pommitetut kaupungit, epätoivoissaan pakenevat siviilit, kokonaisten nuorten ikäluokkien kuolema sodan jauhavassa kidassa.

Tapahtumat ovat olleet kauheita, mutta eivät sittenkään niin kovin yllättäviä. Eivät minulle ainakaan, sellaisessa perheessä kun kasvoin. Isäni pohti usein Venäjän mahdollista hyökkäystä Suomeen ja kuinka se voitaisiin torjua. Isovanhempani eivät koskaan luottaneet Neuvostoliittoon tai Venäjään – heille riitti Karjalan menetys todistamaan mikä naapuri on miehiään. Ympärillä Suomi suomettui. Saimme kuulla liturgiaa naapurin jättiläisvaltion hyvästä tahdosta pientä Suomea kohtaan. Välillä tosin korulauseet kuulostivat ontoilta, kuten esimerkiksi Neuvostoliiton sekaantuessa röyhkeästi suomalaiseen sisäpolitiikkaan hajottamalla hallituksia ja määräämällä kuka meillä saa olla presidentti-ehdokkaana. Ulkopolitiikassa meillä oli myös sidotut kädet, siitä piti huolen puolipakolla meille syötetty YYA-sopimus. Suomi suomettui, oma perheeni ei.

Omaa reaktiotani pohtiessa tunnistan tunteista suuttumuksen, mutta yllättyneisyyttä en. Jollakin alitajuisella tavalla tiesin – geenimuistiko siinä lie auttanut – että joskus näin tulisi käymään. Venäjä piti lepotaukoa 90-luvulla; silloin se suhtautui demokratiaan kaikkein myönteisimmin ja oli ystävällismielisissä suhteissa länsimaailmaan. Sitä aikaa kesti kymmenisen vuotta ja sitten palattiin surulliseen normaaliin. Venäjä kokee koko ajan olevansa hyökkäyksen kohteena, yksi maailman suurimmista valtioista, sotilas- ja ydinasemahti. Sen on suorastaan pakko pomottaa, uhkailla ja pelotella paljon pienempiä naapurivaltioitaan. Ja kun pelottelu ei tehoa se hyökkää. Niin kävi Ukrainassa.

Ukrainalaiset ovat löytäneet oman talvisodan henkensä. Siviilit opettelevat Mototovin cocktailien tekemistä, vanhuksetkin tarttuvat kivääriin. Tätä on – valitettavasti – Euroopan normaali. Eihän Suomikaan ole saanut rauhantilasta nauttia pitempään kuin vuosisadan autonomian aikana. Nyt toisen tasavallan aikana olemme saaneet nauttia rauhan aikaa vähän yli 70 vuotta. Kenties se aika on nyt tullut loppuun. En pidä mahdottomana sitäkään, että Ukrainan jälkeen Venäjän karhun huomio siirtyy Suomeen. Luojan kiitos olemme pitäneet kiinni yleisestä asevelvollisuudesta. Toivottavasti mahdollisimman moni suomalainen nuori käy intin, nyt enemmän kuin koskaan on syytä siihen.

Ukrainan sota on herättänyt päättäjätkin toimimaan. Yhteyksiä on otettu erityisesti Yhdysvaltoihin. Jos Suomi onnistuu saamaan USA:lta ja Britannialta aseapua, niin tilanteemme paranee oleellisesti. MNNA-statuksen suojissa voisimme valmistella liittymistä sotilasliitto NATO:oon. NATO ei ole täydellinen, mutta se on puolustusliitto. Se ei hyökkää. Suomalaiset varusmiehet ja reserviläiset ovat turvassa: NATO-joukkoihin hakeutuvat vapaaehtoiset, jotka saavat siihen sopivan koulutuksen. Meillä ei ole varaa jäädä odottelemaan jotain mahdollisesti tulevaisuudessa siintävää täydellistä vaihtoehtoa. Nyt, kuten niin monta kertaa historiassa aiemminkin, on valittava kahdesta pahasta pienempi. Minulle se on länsiliittoutuminen. YYA-vuosien turvattomuuden tunne riitti hyvin kokemukseksi itäliittoutumisen ”eduista”!

 

 

 

 

 

Täällä siteerataan Raamattua!

Jokohan pian olen kamarilla?

”Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” 2 Tim. 4:1-4.

Standing Against Censorship – News

”Nyt Jumalalle kunnia..”

Mutta ei nyt sentään liioitella: pidetään peffat penkissä ja Raamatut tutkimatta.

Elämme kiintoisia aikoja. Pari vuotta sitten ennen joulua Kangasalan koulussa tehtiin linjanveto: ”Enkeli taivaan” -virren kymmenes säkeistö laulettiin nousematta seisomaan. Sehän on perinteisesti aina laulettu seisaaltaan, se ”Nyt Jumalalle kunnia”. Kangasalassa päätettiin, että Jumalalle piisaa vähän pienempikin kunnia; peffat pysyivät mukavasti penkissä. Olisihan se kai liikaa vaatia käyttämään lihasvoimaa ylös nousemiseksi jonkun niin kiistanalaisen entiteetin vuoksi kuin Jumala.

Se näistä jouluisista. Jumala on taas tullut keskellemme kummittelemaan: tänään alkoi kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsäsen Raamattu-käräjät. Yle pitää tapausta tarpeeksi merkittävänä suoraan uutisointiin. Ja merkittävähän se onkin. Tavallinen kadunmies ohittaa sen silmäillen, mutta vakaumuksellisille kristityille ja vakaumuksellisille maallistuneille asia on merkityksellinen. Saako Raamattua siteerata? Ja jos ei saa, niin mitkä kohdat pitäisi sensuroida? Onko ihmisellä oikeus pitää esillä omaa kristillistä vakaumustaan, vai pitäisikö se muiden loukkaantumisen pelossa kätkeä?

Olen pariin kertaan minäkin lukenut ison kirjan. Ja se on sanottava, että harvasta asiasta siellä vallitsee niin johdonmukaisen kielteinen kanta kuin homoseksuaalisista suhteista. Yksimielisyys vallitsee tässä asiassa niin Vanhassa kuin Uudessa Testamentissa. Toisin kuin usein kuulee väitettävän ei Raamattu kiellä vain homoseksuaalista raiskaamista ja hyväksikäyttöä – kyllä se kieltää ihan kaikki saman sukupuolen väliset suhteet. Raamatussa ei sanota, että esimerkiksi miesten väliset seksisuhteet ovat syntiä, paitsi jos ne pohjautuvat rakkauteen. Ne kielletään, piste ja loppu. Tässä asiassa on turha kiemurrella.

Olen uskova ihminen, mutta Raamatun suhteen noudatan vain samaa periaatetta kuin vaikkapa Viisikko-kirjasarjaa kohtaan: siellä lukee se, mitä siellä lukee. Eri asia sitten kuinka päätämme siihen suhtautua. Jotkut meistä noudattavat kirjaimellista tulkintaa, jotkut tekevät omia tulkintojaan; kaikilla näillä pitää olla olemassaolon oikeus. Niin kauan kun jotain väestönosaa ei suoraan uhata pahoinpitelyllä tai tappamisella, niin ollaan tässä kaikki samalla viivalla, vapaata riistaa. Kannatan siis laajempaa sananvapautta kuin mitä Suomessa näköjään enää saa harjoittaa.

Nykyaika ei enää ymmärrä synniksi monia sellaisia asioita, jotka Raamatun kirjoittajien mielestä olivat syntiä. Onko esimerkiksi kleptomaniaa sairastava syntinen vai sairas? Raamattu sanoo varasta syntiseksi, nykyaika sairaaksi. Kumman valitset? Minä henkilökohtaisesti valitsen synnin. On vaarallista olla erottamatta ihmistä ja hänen tekojaan. Ihminen voi varastaa vaikka kymmenen kertaa, mutta katuva syntinen saa tekonsa anteeksi. Hän ei ole yhtä kuin nuo tekonsa. Kristitty hyväksyy kaikki, muttei kaikkea.

Räsänen on leimattu fundamentalistiksi, ahdasmieliseksi, homojen ihmisarvon loukkaajaksi. Leimakirveenä heiluminen johtaa sensuuriin ja itsesensuuriin. Mikään terve keskustelu ei ole mahdollista, jos ihminen leimataan jo valmiiksi ajatusrikollisen leimasimella. Joku tietämätön voisi ajatella, että itsesensuurihan on voitto Aattelle (siis seksuaalivähemmistöjen suuremmille oikeuksille), mutta näin ei ole. Itsesensuuria harrastava ihminen pitää kiinni mielipiteistään, kenties jyrkentyykin ajan kuluessa. Mahdollisuus vuoropuheluun on menetetty. Meillä Suomessa on pitkät perinteet itsesensuurissa: suomettumisen aikaan itänaapurin arvostelu oli kiellettyä. Kansa kuitenkin ajatteli omia ajatuksiaan, vaikka ei sanonut niitä ääneen. Kuka enää tahtoo takaisin tällaista ajatusvalvomoa? Emmekö me osaa keskustella asioista loukkaantumatta ja juoksematta lakitupaan? Me olemme vastuussa omista tunteistamme ja tavastamme käsitellä niitä. Arvokeskustelun käyminen kallispalkkaisten juristien ja tuomarien välityksellä on huono ja toimimaton tapa, jota henkisesti täysi-ikäiset ihmiset eivät harjoita.

 

”Maan eestä kuolisitko tään?”

Niinhän kysyttiin Johan Ludvig Runebergin ”Vänrikki Stoolissa”, runossa ”Heinäkuun viides päivä”*. Afganistanilaisten sotilaiden ja poliisien vastaus on ei. Emme kuolisi lännen pönkittämän vieraan hallinnon puolesta. Olemme nähneet internetistä millaisia yhteiskuntia lännessä on, emmekä halua samaa. Tai emme ainakaan halua kuolla sen edestä, että saisimme saman sisällyksettömän, materiasta runsaan elämän.

Afganistanissa on enemmän niitä, jotka ovat valmiita kuolemaan perinteisen islamilaisen emiraatin puolesta kuin niitä, jotka ovat valmiita kuolemaan läntisen mallin demokratian puolesta. Ja voiko heitä oikeastaan syyttää? En itsekään tahtoisi kuolla ontolta kalskahtavien ”ihmisoikeuksien”, ”liberalismin”, ”seksuaalisen tasa-arvon”, tai ”edustuksellisen demokratian” puolesta. Ihminen voi haluta kuolla Jumalansa puolesta, tai isänmaansa puolesta. Valtiomuoto siinä voi vaihdella. Minulle edustuksellinen demokratia on vain yksi vaihtoehto. Suora demokratia voisi olla parempi. Itse asiassa on mielenkiintoista miettiä kuinka erilainen maa tämä Suomemme olisi, jos käytössä olisi suora demokratia.

 

 

        *)Heinäkuun viides päivä

”Nyt kesäpäivä loistavi,
niin oudoks muuttaa mieleni
tää aamu armahainen;
jos haluat, niin lehtohon,
suvisen ilman sulohon
nyt käymme, nuorukainen;
tää päivä juhlapäivä on.”
Soturi vanha lausui tään,
pois verkon laski kädestään
ja ääneti mua johti;
ja poikki kukkaniittyjen
sinisen järven rannallen,
mi kastehelmin hohti,
nyt kävi kulku hiljainen.
Oi suloutta taivaan, maan!
Ei vanhus hiisku sanaakaan,
vain katsoo ihaellen.
Sai kyynel hälle silmähän,
kun käteheni tarttui hän
ja kuiska hymyellen:
”Maan eestä kuolisitko tään?”
Vait olin. Sydämellisen
vain silmäyksen loin hänehen,
ei vaatinut hän muuta.
Ja hetken äänet’ oltuaan
ja kummult’ ihaeltuaan
taas seudun ihanuutta
hän ääneen puhkes lausumaan:
”Rannalta tältä palasen
maat’ ihanaista isien
sa näet, nuorukainen:
kuin Virtain järvet ihanat
on Saimaan sadat lahdelmat,
Imatra pauhaavainen
ja Vuoksen aallot vaahtoisat.”
”Ja jos käyt Pohjan äärihin,
laelle tuiman tunturin,
yht’ ihanaa siell’ oisi;
ja jos sa rannan aukean
näet Pohjanalahden huuhtoman,
niin rakkautta loisi
sinulle Suomi rintahan.”
”Mut käsitätkö mieleni
ja kyynelen, mi vierevi
nyt hiljaa silmästäni,
ja muistoa miks herättää
niin suloista, niin synkeää
tää päivä mielessäni?
On viides heinäkuuta tää.”
”Koittaapi päivä, loppuun käy;
monesta jälkeä ei näy,
kun kulunut on suotta.
Vaan tää jäi mulle muistohon,
tää viides heinäkuun, siit’ on
nyt seitsentoista vuotta;
se Dunckerin vei kuolohon.”
”Tääll’ oli kansa Suomessa,
viel’ on se; surun tuttuna
se kaikk’ on saanut koittaa;
sen alttius on rajaton,
se tyyni, vakaa, jäykkä on,
sen miehuus kuolon voittaa;
sen kansa meidän kansa on.”
”Levossaan siinä nyt sen näät,
sit’ ei nyt häiri synkät säät,
mut sitä hellit vainen;
ma näin sen koetuksissa,
tulessa, hallan kourissa,
se ain’ ol’ yhdenlainen;
arvaahan, mitä tunsin ma.”
”Ma näin sen verta vuotavan,
näin voittavan, näin sortuvan,
mut pettäjää en lainkaan;
maill’, jota päivä pakeni,
viel’ urho hyinen taisteli
ja väistynyt ei vainkaan,
vaikk’ ihan toivo raukesi.”
”Mik’ urhoisuus, mi kestävyys,
mik’ into, mikä ylevyys
ja vakuus vaiheissansa
sill’ olikaan, jot’ ihannoi
ja jolle sankarnimen soi
nää miehet, tämä kansa
ja kuoltuakin jumaloi!”
”Mut kysy, jos sa milloinkaan
urhoisan vanhan sotilaan
ajalta tapaat tältä:
oliko miestä kuitenkin,
jok’ oli kaikist’ urhoisin?
Saat vakaan vastuun hältä:
niin, herra, tunsin Dunckerin.”
”kodista köyhäst’ oli hän,
laps saloseudun synkeän,
ei suvultansa suuri,
vaan tuli kunniaksi maan,
nous arvoon arvaamattomaan,
ol’ lujin Suomen muuri,
ja muistons’ elää ainiaan.”
”Ja tämän maineen kirkkahan,
sen omaks hälle hehkuvan
sydämen lämpö antoi;
ja synnyinmaalleen armaallen
kuin morsiolle, äidillen
hän kaikki uhriks kantoi; –
näin saavutti hän suuruuden.”
”Hän kaatui; mutta kuolemaa
oi suloista, kun kuolla saa
noin loistehessa maineen!
Ei huku unhojärveen hän,
vaan lailla luodon vihreän
kohoopi alta laineen;
kuoleepi, eikä kuole hän.”
”Maa, kukkasissas loistaos.
Suv’aalloistasi nostaos
vihanta lehtiranta,
rusoittaa vaarojesi suo,
ja välkkyelköön virtais vuo,
ja kohti taivaan kantta
sininen Saimaa-silmäs luo!”
”Niin että muisto vastakin
kun mainitseepi Dunckerin,
ylpeillen virkkaa saisi:
’Maa kaunis tuo, se hymyllään
sai urhon lemmen syttymään:
kes sit’ ei armastaisi?
Hän kuoli eestä kullan tään.’ ”


Aihe on Afganistan

Viime päivinä uutistoimistoilla ei ole ollut aiheista pulaa. Aihe on aina Afganistan: juhlivat talibanit, epätoivoissaan pakenevat USA:n tukeman hallinnon työntekijät, siviilit, länsimieliset. Tapahtui se, mitä tapahtui englantilaisille 1800-luvulla ja neuvostoliittolaisille 1980-luvulla; ulkomaisella rahalla ja sotavoimilla pönkitetty hallinto ei kestänyt, vaan kotoperäinen islamistien liike otti omansa takaisin heti vieraiden joukkojen lähdettyä. Vieraat sotavoimat lähtivät – talibanit jäivät. Afganistan kuuluu taas afganistanilaisille – se tuntuu aina olevan lopputulema näissä suurvaltojen seikkailuissa. Hyvästi ajatus naisten tasavertaisista koulutusmahdollisuuksista, urheilusta, vapaudesta valita oma puoliso ihan itse. Naiset ja lapset ovat jälleen kerran miehisen käskyvallan alla; tosin voisi kysyä olivatko he sen alta koskaan edes päässeetkään.

Afganistanista ei tullut läntisen mallin demokratiaa. Se ei suostunutkaan omaksumaan läntistä käsitystä ihmisoikeuksista ja liberalismista. Koko tämän tekohengitetyn projektin ajan osia maasta oli talibanien hallussa. Burkha ei koskaan ollut kokonaan kadonnut. Vain kolmannes tytöistä kävi koulua. Vuosikymmeniä kestänyt sota ja levottomuus saivat siviilit pelokkaiksi, nälkäisiksi ja sairaiksi. Nälän, sairauden ja köyhyyden keskellä ei jaksa miettiä demokratian suurenmoisuutta, kun tahtoo vain pommit pois ja ravintoa perheelle.

Ei yksin leivästä

On ollut kiintoisaa seurata erityisesti suomalaisia reaktioita Afganistanin tilanteeseen. Epäusko tuntuu olevan yleinen reaktio. Että joku maa ei tahdokaan kehittyä demokratiaksi ja saada kenties siinä samalla loppumattoman määrän rahaa kehitysapuna. Että joku maa voi sanoa ”ei kiitos” lupaukselle materiaalisesta hyvinvoinnista!

Me oikeasti emme ymmärrä. Meillä on kaikenlaista, mutta meiltä puuttuu kaikki. Voimme syödä itsemme lihaviksi, juoda itsemme turtumukseen, käyttää niin paljon psyykenlääkkeitä kuin lääketeollisuus suinkin pystyy tarjoamaan. Ja voimme shopata, voimme shopata vaikka joka päivä aikuisten leluja ja kauniita vaatteita. Moninaisista me huolehdimme, vaikka vain yksi on tärkeää. Raamatussa se sanotaan näin:

”Silloin kiusaaja tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle: ’Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi’. Mutta hän vastasi ja sanoi: ’Kirjoitettu on:  Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.'” (Matt. 4:3-4.)

Miltä me näytämme afgaanien silmissä, me Lännen edustajat? Pillerinpopsijoilta, jotka kannattavat sairaita arvoja, joiden teini-ikäiset harrastavat irtoseksiä ja vaihtavat sukupuolta vanhempien marssiessa Pride-paraateissa tukemassa homoseksuaalista elämäntapaa. Jopa Naton pääsihteeri on nähty liehuttamassa sateenkaarilippua – kuinkahan se mahtoi vaikuttaa Naton nauttimaan arvovaltaan? Me näytämme likaisilta ja pahoilta, tyhmiltä ja itsekurittomilta. Näytämme jumalankieltäjiltä, joiden joukossa olevat muutamat kristityt vaikuttavat pilkatuilta, heikoilta ja anteeksipyyteleviltä. Aina ajattelemme, että tietysti kaikki meitä kadehtivat ja tahtovat meitä muistuttaa. No, tässä sitten uutisvälähdys: se ei pidä paikkaansa.

Afgaanien kokema köyhyys ja karuus on kovettanut heitä. He eivät ole riippuvaisia mukavuuksista. He voivat niitä kyllä haluta, mutta tulevat toimeen ilmankin. He eivät tule myymään jumalaansa saadakseen läntisen vaurauden. Taleban ei toimi siellä vastoin kansan tahtoa: liki sata prosenttia afgaaneista haluaa sharia-lakiin perustuvan yhteiskunnan, jonka he nyt tulevat saamaan islamilaisen emiraatin myötä. Ja me voimme vain pällistellä ja ihmetellä, vaihtaa kanavaa ja töllöttää urheilukisoja kaljaa juoden. Sitten koittaakin taas aamu ja matkustamme 100 kilometriä työhömme, joka stressaa meitä ja jota me vihaamme. Kolmikymppiset haaveilevat eläkkeelle pääsystä ja suorittavat hampaat irvessä. Onpa tosi kummallista, että joku maa sanoo tällaiselle menolle ei kiitos!

Chart: Where do the majority of Muslims want Sharia? | Statista

Vuosi 2015, osa 2

Suomessa jo kääritään hihoja valmistautuen pakolaisvyöryyn. Onhan meillä kokemusta, siltä vuodelta 2015, kun kymmenet tuhannet tulivat maahamme. Sitä ajatellessa on tosiaan hyvä muistaa tuo yllä oleva kaavio: 99% afgaaneista haluaa sharian ja islamilaisen valtion – siellä siis toimitaan kansan tahdon mukaan. Ja toinen asia: suihkukoneilla toiselle puolelle maailmaa siirretyt ihmismassat ovat yksinkertaisesti eilispäivää. Meidän on nyt ajateltava toisin.

Jatkossa mielestäni pakolaiskeskukset ja leirit on perustettava mahdollisimman lähelle kriisialuetta, heti ensimmäiseen rauhalliseen rajamaahan. Näin tuleva kotiutuminen on helppoa. Ei myöskään tule niin pahoja sopeutumisvaikeuksia, kun keskus sijaitsee maassa, jonka kulttuuri hiukan muistuttaa kotimaata. Jokainen voi miettiä asiaa omalta kohdaltaan. Jos jotain tapahtuisi, menisitkö mieluummin Viroon, vai Malesiaan? Vaikka Malesiassa olisi lattia kultaa ja katto kristallia, niin sen kulttuuri ja ilmasto on meille vieras. Virossa olisi helpompi olla, jopa kielikin on suomen sukuinen. Tämä on myös ekologinen kysymys. Olen itse rajoittanut lentoliikenteeni minimiin. Suosin kotimaan kohteita. Jokainen ajatteleva ihminen tietää kuinka suuri saastuttaja lentoliikenne on. Ja kannattaa kaivaa netistä sellainen kartta, jossa näytetään lentoliikenteen vilkkaus esimerkiksi Euroopan yllä: sitä on aivan liikaa. Emme me voi valita mitä sisällytämme ekologiseen elämäntapaan ja mistä luopuminen olisi meistä ikävää. Kaikkien pitää nyt tehdä uhrauksia ja turha lentely on hyvä kohde aloittaa.

 

 

 

Unipäiväkirjan sivuilta

Otsikko varmasti riittää jo karkoittamaan heidät, jotka eivät innostu unien jakamisesta. Nyt kun tylsyysvaroitus on annettu, on aika jatkaa. Näin mielenkiintoisen unen, joka on nyt muutaman päivän ajan pyörinyt mielessäni. Unessa rakensin robottia. Sellaista ihmisen näköistä, noin polvenkorkuista konetta. Jollakin tapaa se oli samaan aikaan nukke ja robotti, eli kasvoilta ja vartalolta nukkemainen, mutta robotin ominaisuuksilla varustettu. Se pystyi keskustelemaan yksinkertaisella tavalla, avaamaan ja sulkemaan silmät, liikuttamaan käsiä, ja niin edelleen. Vähitellen robotti kuitenkin alkoi saada yhä enemmän ihmismäisiä piirteitä, ja siitä tuli ainakin osittain orgaaninen. Lopulta olin tilanteessa, jossa en voinut enää kohdella sitä robottina, koska siinä oli niin paljon ihmistä mukana.