Luin Jutta Zilliacuksen (o.s. Kingo) muistelon Toisenlainen lapsuus. Ei varmaankaan olisi pahaksi muillekaan lukea sukulaiskansamme koettelemuksista neuvostovallan kurimuksessa. Jutta Zilliacuksen suurteko on nimittäin kerrontansa lomassa muistuttaa mieliimme siitä vaietusta, joka tapahtui ihan lähellä. Ja joka olisi voinut tapahtua meillekin. Ja josta meikäläiset poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat olleet kovin hiljaa, hävettävän hiljaa.  

Zilliacus osaa vakuuttaa lukijan: lapsuuden maisemat, virolaiset kesänvietot ja sotia edeltävä Helsinki on kuvattu eloisalla kynällä niin, että siihen uskoo. Zilliacus kuvaa lasta, joka ei oikeastaan koe kuuluvansa mihinkään. Virolaista hänessä ovat vanhemmat ja geenit, suomalaista kasvuympäristö, suomenruotsalaisuus taas on aivan selkeästi valinta, jonka hänen äitinsä teki. Yhteiskuntaluokka on toinen ongelma: Jutta Armelle Kingo ei syntynyt työväenluokkaan, vaikka kummankin vanhemman ammatit olivat palvelualalta ja käsityöläisyyden piiristä. Perheen asenne kaikkeen "luokkatietoisuuteen" ja ohjelmalliseen vasemmistolaisuuteen oli selkeän kielteinen. Pikemminkin Zilliacuksen vanhemmat – erityisesti äiti – pyrkivät samaistumaan yläluokkaisten työnantajien maailmaan.

Näin syntyy ihminen, joka katselee kaikkea ulkoapäin. Valitettavasti se ei kuitenkaan tarkoita suurta objektiivisuutta. Häiritsevää kirjassa ovat nimittäin toistuvat valitukset suomalaisten suvaitsemattomuudesta, nurkkakuntaisuudesta ja kehnoista käytöstavoista. Zilliacus samaistuu virolaisiin ja se hänelle suotakoon, mutta pakostakin lukija joutuu miettimään katsooko kirjailija naapurikansaa ruusunpunaisten silmälasien läpi. 

En itse enää jaksa uskoa näitä kirjoituksia suomalaisten erityisestä rasismista ja suvaitsemattomuudesta. Uskon jokaisen ihmisyhteisön suhtautuvan luonnollisella varauksella ulkopuolisiin. Erilaisuus ei ole missään helppoa – ellei sitten puhuta joistakin maailman todellisista suurkaupungeista*, jotka sulattavat nikottelematta erikoisimmatkin etniset tapaukset osaksi suurta kokonaisuutta.

Kadehdin Zilliacuksen suhdetta Viroon, sen myönnän. Suhde on niin sopivasti etäinen, että Virosta on mahdollista muodostua se kakkupalainen Onnela, jota Suomi – arkipäivän ruisleipämaa – ei koskaan voi olla. Neuvostomiehitys sulki ovet vieden viimeisetkin mahdollisuudet elää virolaista arkipäivää ja aikahan tunnetusti kultaa muistot. Ehkä kirjailijan suhde Suomeenkin olisi toisenlainen, jos hän olisi joutunut laittamaan rakkautensa virolaisuuteen arkielämän tarjoamaan kovaan kokeeseen. Rakastaminen on nimittäin aina helpompaa etäältä, sen olen tullut itse huomaamaan.

*) Tällä en tarkoita Helsinkiä tai Tallinnaa.