Kirjat voivat olla aarrekarttoja muistojen maailmaan. Lainasin eilen kirjastosta Mary Nortonin Kätkijöitä. Kirjasarjan ensimmäinen osa Kätkijät meillä onkin kotona, nyt lainasin jatkoa siihen, eli Kätkijät taivasalla ja Kätkijät yläilmoissa. Kirjastonhoitajan kanssa pahoittelimme sitä, etteivät nykylapset enää tunne tätä mainiota kirjasarjaa. Paikallisessa kirjastossammekin se oli siirretty varastokategoriaan.
Lapsena olin lumoutunut kätkijöiden tarinasta. Kätkijät ovat ihmisenkaltaisia olentoja, mutta paljon, paljon pienempiä. Ne saattavat asua ihmisasunnoissa seinäkellojen takana, tai jossakin muussa piiloisassa paikassa. Ja kun ihmisiltä hukkuu postimerkkejä, nukkekotien huonekaluja, nuppineuloja ja muuta pientä, niin oikeasti asialla ovatkin kätkijät. Postimerkistä kätkijäperhe saa itselleen oivan taulun, nukkekodin huonekalut palvelevat juuri oikean kokoisina kalusteina heille. Kätkijä ei kuitenkaan ole mikään homunculus, ei tippaakaan keinotekoinen tai kone, vaan ihan tunteva, oikea, autenttinen olento.
Minulle Kätkijä-kirjat tuovat mieleen pienen sivukirjaston, jossa kävimme koulun jälkeen. Kirjaston vieressä oli jääkiekkokaukalo ja talvisin sinne kävellessä askelia tahdittivat kiekon kolahdukset kaukalon reunoihin. Kirjastosta lähtiessäni oli reppu paljon painavampi kuin sinne tultaessa. Kotimatka sujui silti iloisen odotuksen merkeissä.
Kätkijät ovat mukavan leppeää luettavaa etenkin Taavi Törmälehdon Marskin ritarin tilityksen jälkeen. Tämä kirja olikin minulle uusi tuttavuus ja vieroin sitä aluksi sen koon vuoksi. Yleisesti ottaen suuret kirjat ovat epäilyttäviä: valokuvien rooli on niissä usein ylikorostunut ja iso kirja ei ole helppo luettava.
Törmälehto lähti talvisotaan vapaaehtoisena vasta 17-vuotiaana. Mannerheim-ristin ritariksi hän tuli 19-vuotiaana. Nämä muistelmat ovat värikästä luettavaa, kolme sotaa omin sanoin kerrottuna. Kirouksiakaan ei säästellä. Törmälehto ei kuvia kumarra – joskus hänen kriittisyytensä johtajia kohtaan saa suoranaisia herravihan muotoja. Huonot esimiehet mainitaan heille annetuilla pilkkanimillä, kuten Kostea-Kiukku, Tunkiolle-Tiine ja Heikko-Peikko. Hyvät mainitaan omilla nimillä. Törmälehdon syvä inho neuvostojärjestelmää kohtaan käy erittäin selväksi tekstiä lukiessa, eivätkä saksalaisetkaan (eivätkä britit ja amerikkalaisetkaan) säästy sanallisilta sivalluksilta. Ja tottahan se onkin, että liittoutuneet yksissä tuumin tukivat Neuvostoliittoa aina säilykepurkeista sotamateriaaliin asti. Lend-Lease, niinpä niin.
Olen usein ajatellut Suomen kohtaloa jos Neuvostoliitto olisi maamme miehittänyt. Olen sataprosenttisen varma siitä, että ritarit pelottomat ja nuhteettomat (Yhdysvallat, Ranska, Britannia ja koko muu oikeassa oleva maailma) olisivat tyytyneet katsomaan syrjästä, vaikka ohjelmassa olisi seurannut suomalaisten kansanmurha ja/tai siirto Siperiaan. Ei se heitä olisi liikuttanut. Yksi omituista kieltä puhuva pieni kansa sinne tai tänne, kuka niitä laskee? Historia on todistanut muutaman miljoonan ihmishengen olevan uhrattavissa suurempien päämäärien vuoksi. Ehkä meistä olisi voinut tulla joku pikku piikki juhlapuheisiin sujautettuna, mutta siinä kaikki.