Ihmettelen kykyäni juoda lukemattomia kupillisia teetä. Vihreän teen terveellisyyttä kehutaan, joten voisin kai periaatteessa tuntea itseni hyveelliseksi ja todelliseksi terveen elämän mannekiiniksi. Uskon kuitenkin Paracelsuksen lailla, että kaikki on myrkyllistä, mikäli annos on liian suuri. Annos-vastesuhde et cetera.

On ärsyttävää olla tapojensa orja. Päivä ei käynnisty ilman kupillista, joka tilavuutensa puolesta on enemmän saavi kuin kuppi, mutta ulkomuodoltaan noudattaa häveliäästi teekupin ideaa. Iltakaan ei ole ilta ilman iltateetä. Oli kesä tai talvi, niin vedenkeitin ei meillä pidä lepopäivää.

Kirjallisia kaikuja

Luin Margaret Atwoodin Poikkeustilan. Se ei ole aivan perinteinen romaani, vaan koostuu yhdestätoista kertomuksesta, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen muodostaen johdonmukaisen kokonaisuuden.

Poikkeustilaa lukiessa kuulee kuin kaikuja Atwoodin aikaisemmista romaaneista. Eikö vain päähenkilö Nellin erikoinen pikkusisko muistuta Sokean surmaajan Lauraa? Intiasta tulleen hyönteistutkijan sopeutumisvaikeudet Kanadaan tuovat mieleen Kissansilmän. Atwood osaa luoda mestarillisia ajankuvia sota-ajan lapsista ja 60-70-lukujen radikaaleista opiskelijoista. Häntä myös näyttää kiehtovan ihmisten muuttuminen ajassa: hippihelmien vaihtuminen säännöllisiin työaikoihin ja esikaupunkikoteihin. Jossakin nykyisyyden alla elävät kuitenkin menneisyyden kerrostumat ja Atwood on kirjallinen arkeologi, joka osaa kaivaa niitä esiin.

Oli tietysti ihan pakko Poikkeustilan jälkeen alkaa lukea uudestaan Sokeaa surmaajaa.