Jatkoin kirjahyllyn perkaamista ja sain vielä yhden kassillisen antikvariaattiin matkaavia kirjoja. Olen myös nuohonnut komeroita ja vienyt käyttämättömiä vaatteita UFF:in keräyslaatikkoon.  

Kaiken tämän nyt harjoitetun kanssa yhteen sopi juuri lukemani kirja, John Naishin Riiittää jo: irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Luin sen kertaistumalta, niin nasevasti ja maalaisjärkevästi kuvaa Naish maailmaamme ja etsii sille vaihtoehtoa. Mikä siis riittää, mitä on liikaa? Kaikkea! Ruokaa, tavaraa, viihdettä, työtä. Naish sivaltaa all you can eat-periaatteella toimivia ruokapaikkoja, mainosmaailmaa, työnarkomaniaa ja informaatiotulvaa. Ja ennen kaikkea ahneuden kulttuurissa versovaa rikkaruohoa: alituista tyytymättömyyttä ja kyvyttömyyttä olla kohtuullisesti onnellinen.

Niputtaisin Naishin yhteen sellaisten median ja kulttuurin kriitikkojen kanssa kuin Neil Postman ja Michael Bywater. Kaikki kolme pohtivat median vaikutusta inhimilliseen kulttuuriin ja käyttäytymiseen. Kaikki myös pohtivat kuinka nauttia kulttuurimme hyvistä hedelmistä saamatta kuitenkaan vatsaamme kipeiksi.

Kohtuullisuuden ihanne on ollut arvossaan jo antiikin aikana. Aristoteles kirjoitti kultaisesta keskitiestä ja kohtuullisuutta pidettiin yleisesti eräänä perushyveenä. Jossakin vaiheessa tämä viisaus on unohdettu, tai se on saatu näyttämään naurettavalta. Meidän oloissamme kohtuullisuutta ei voi noudattaa ilman itsesäätelyä, tai itsekuria – molemmissa sanoissa on monen mielestä hapan sivumaku.

Naishin kirjassa pohdittiin myös sitä, kuinka maailmantalous reagoisi ihmisten kulutuksen pienenemiseen. Veisikö kohtuullisuuden noudattaminen talouden kriisiin? Kuluttaminenhan kuitenkin on tärkeää. Pitäisi ostaa ja pitää raha liikkeellä. Tästä on vaikea sanoa mitään yleispätevää, mutta sen vain tiedän, että ainakin minua hirvittää joskus romun, roinan, kapineitten ja tavaroitten holtiton lisääntyminen. Moni jättää perikunnalleen lahjaksi romuvuoren. Mitään ei heitetä tai lahjoiteta pois, aina ostetaan lisää uutta, uudempaa, uusinta.

Tila on kuitenkin rajallista. Kun asunnot tulevat täyteen, niin ylimääräinen roju löytää tiensä maksullisiin varastoihin. Kuinka paljon tilaa yhden ihmisen tavarat oikeastaan saisivat viedä? Itse ahdistuisin, jos eivät edes kotiin mahtuisi.

Äitini on Karsimisen Kuningatar: jokunen aika sitten hän tyhjensi varastotilansa ja kotinsa turhasta tavarasta. Hänen kodissaan mikään ei pursua, tursua, tai vyöry yli äyräidensä. Sitä esimerkkiä olen itse yrittänyt noudattaa kirjahyllyn kanssa temmeltäessäni.