Jos Machiavelli kirjoittaisi tänään, niin hän saattaisi Ruhtinaassaan neuvoa aloittamaan sodan aina olympialaisten tai muiden urheilutapahtumien aikana. Kun ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, niin muutama ruumis ei tunnu missään.

Katselin Yahoon uutisia. Ensimmäinen, kaikkein isoin uutinen, kertoi tietysti Pekingin olympialaisista. Kuvassa oli amerikatar Mariel Zagunis, jonka kasvot ovat kuvan arvoiset, koska hän toi maalleen kisojen ensimmäisen kultamitalin. Zaguniksen naama on kuvassa vääntynyt, hän itkee – mutta toki ilosta. Jos ei tietäisi kontekstia – kultamitalia – niin voisi toisaalta luulla Zaguniksen olevan kuka tahansa nainen maailman missä tahansa kriisipesäkkeessä, joka itkee kuollutta perheenjäsentä.

Huomattavasti alempana, kuvattomien uutisten joukossa oli sitten pikkumaininta satojen siviilien kuolemasta Venäjän ja Georgian "konfliktin" seurauksena. Onhan se hyvä, että on prioriteetit kohdallaan.

Minua oksettavat Pekingin kisat. En siedä olympialaisia: niitä on liian usein ja ne kestävät liian kauan ja ne sekoittavat ihmisten päät. Vaikka niitä välttäisi tietoisesti, niin kokonaan ei voi niiltä paeta. Jotain kautta ne tunkevat kotiin. 

Mazzarella-Jansson -linjalla

Luin Merete Mazzarellan Pääsiäisen. Minusta hän on parempi esseistiikan saralla. Tove Janssonin Seuraleikki ja Kunniallinen petkuttaja olivat molemmat nautittavia – piti valvoa koko yö niiden parissa, en voinut mennä nukkumaankaan.

Tove Jansson on siunattu kyvyllä kuvata vanhaa ihmistä ilman vanhuuteen yleisesti liitettäviä sokerisia stereotypioita. Tove Janssonin vanhukset eivät aina ole niitä herttaisia mummeja, jotka odottavat lapsenlapsia vierailulle: novellikokoelma Seuraleikki käynnistyy Klaran kirjeillä ja Klara on teräväkielinen, huumorintajuinen ja suorasanainen nainen. Hän ei myöskään karta kuolemasta puhumista.

Kunniallisen petkuttajan Anna Aemelin on hänkin Persoonallisuus: kukikkaita pupuja maalaava taiteilija, viaton, hemmoteltu, antelias ja itsekäs samanaikaisesti. Lapset rakastavat kukikkaita pupuja esittäviä lastenkirjoja ja Anna Aemelin maalaa niitä, kunnes menettää viattomuutensa: taloon tulee epäluuloa ja käytännöllisyyttä edustava Katri Kling. Tässäkin kirjassa vanhus kapinoi, hän taistelee identiteettinsä puolesta, hän häviää ja voittaa. Eikä muutu maatuskanukeksi lasikaapissa, vaan pysyy elämässä mukana.