Olen nupullaan oleva luonnontarkkailija. Ehkä se on tarttuvaa – olen saanut tartunnan PuoLiskoiselta ja hänen tavastaan tarkata lintuja ja kasveja, floraa ja faunaa. Niin pitkälle en kuitenkaan mene, että alkaisin lintubongariksi. Siihen minulla on aivan liian huono näkö ja lyhyt pinna. Eikä kai tarpeeksi kiinnostustakaan. Olen satunnainen tarkkailija. 

Mietin eilen lintubongausta. Joillekin se on intohimo, mutta minusta ajatuksessa on jotain outoa. Kirjata vihkoon – mahdollisesti vielä arkisista arkisimpaan ruutuvihkoon – mystisillä lyhenteillä nähtyjen lintujen nimiä ja parvien kokoja. Se ei voi säilöä itse kokemusta! 

Minusta tuntuu, että lintubongarille voisi muodostua kiusaus valehteluun. Ei kalavaleita, vaan lintuvaleita: ehkä ruutuvihko huutaisi täytettä ja pian sinne alkaisi satuilla omiaan. Varsinkin jos tarkkailu ei oikeasti tuottaisi mitään tulosta. Pettymys voisi purkautua mielikuvitteluun. Se voisi alkaa vaarattomasti tiaisparven keksimisellä ja päätyä mitä hurjimpiin lentäviin lohikäärmeisiin ja siivekkäisiin keijukaisiin. Kohtuullisista epätotuuksista kasvaa kohtuuttomia niin helposti. 

Värit

Olen katsellut Kieslowskin Sinistä. Se ei nyt ahdista minua niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Maailmassa tapahtuu tragedioita ja juuri tällä hetkellä olen jonkinlaisessa sovussa asian kanssa. Tämä hauras tasapainoni voi jo huomenna lakata olemasta. Kieslowskin väritrilogia on antoisa houkutellessaan katsomaan värejä eri tavalla. Ovatko kaikki Sinisen siniset symboleja? Vai ovatko jotkut vain sattumaa? Onko tuollaisissa noin pitkälle pohdituissa elokuvissa mitään sattumanvaraista? 

Jos keskittyisin maanantaina löytämään maailmasta punaista, tiistaina sinistä ja keskiviikkona violettia, niin katsoisin ympäristöäni eri tavalla. Huomaisin värejä sielläkin missä ennen en ole niitä noteerannut. Ehkä pitäisi yrittää. Mitä väriä bongaisin huomenna, keskittyisinkö kenties keltaiseen?