Helsingissä joku tappaa jonkun ja taas kysytään mikä "meitä suomalaisia" vaivaa. Meitä kaikkia. Ihan erotuksetta. Näin ainakin Iltasanomissa.

Mitähän jos saisimme tietoa vain ihan lähimmän ympäristömme tapahtumista. Jos ei olisi tätä nykyisenkaltaista mediaa, joka valon nopeudella tuo tietoon tsunamit maailman toisella laidalla, murhatyöt satojen kilometrien päässä ja niin edelleen. Kun tätä maailmaa katsoo näin sammakkoperspektiivistä, niin ei mikään näytä muuttuneen. Menen kävelylle ja tervehdin naapureita. Postissa ja kirjastossa saa sosiaalisia kontakteja, on tuttuja kasvoja ja jutustelua.

Tai näyttäisikö maailma erilaiselta jos murhatöillä ei mässäiltäisi, vaan ne uutisoitaisiin parilla rivillä ja ilman värikkäitä kuvia kynttilämeristä ja surijoista. Ei jatkettaisi viikkokausia tällaisten tapahtumien ja niiden taustojen turhaa penkomista. Ikävin ilmiö on kollektiivinen syyllistäminen. "Me" olemme syyllisiä, koska "me" emme ole välittäneet. "Meitä" voi varmaan syyttää myös siitä, ettemme ole ajatustenlukijoita. Minunkin kai pitäisi tietää ilman muuta piilotteleeko naapurini iloisen hymyn takana murhasuunnitelma ja onko kirves teroitettu. Ja pian joku sanookin jo y-sanan. Yhteisöllisyys! Mitähän sekin käytännössä merkitsee. Voin keskustella naapurien kanssa, mutta voinko siinä small talkin lomassa noin vain heittää, että masentaako, onko itsetuhoisia ajatuksia? Ja kuinka suhtautuisin siihen, jos joku alkaisi itseltäni kysellä moisia?

"Meidän" lisäksemme muita ehdokkaita syylliseksi ovat poliitikot (voi poliitikkoparkoja, oikeasti), lama, ylivelkaantuminen, mielenterveyspalvelujen puutteellisuus, väkivaltapelit.. Syyllinen tuntuu olevan kuka tahansa muu paitsi se mies, joka painoi liipaisinta.