Katsoin viime yönä Kieslowskin Lyhyt elokuva rakkaudesta. Se oli ajatuksia herättävä tarina yksinäisestä nuoresta miehestä katselemassa kaukoputkella kaunista naapurissa asuvaa naista.

Mitä yksinäisyys oikeastaan on? Onko se tuollaisten tomekien yksinäisyyttä, toisten ihmisten salaista tarkkailua? Vai onko se yksinäisyyttä elokuvan Magdan malliin: fyysisiä suhteita, mutta ei lohduttavaa kättä olkapäällä silloin kun itkettää?

Elokuvassa Magdan ikää on vaikea arvioida. Hän on kaunis nainen, joka voi oikeastaan olla mitä vain 30 ja 45 ikävuoden väliltä. Tomekin ikä sen sijaan sanotaan tarkasti: hän on 19-vuotias. Päästäkseen kosketuksiin katselemansa naisen kanssa Tomek ottaa postivirkailijan työnsä lisäksi toisen työn maidonjakajana naapuruston asuntoihin – myös Magdalle. Hän tekaisee postisiirtoja saadakseen naisen asiakkaaksi postiin. Hän jemmaa naiselle Australiasta tulleet kirjeet ja nainen luulee maapallon toiselle puolelle muuttaneen ihmisen unohtaneen hänet. 

Tomek asuu ystävänsä äidin kanssa – hän on tavallaan pojan korvike. Vanhan naisen oma poika on lähtenyt YK-joukkoihin ja tekee valloituksia naisten parissa. Naisen suhteessa Tomekiin on äidillistä lämpöä ja suojelunhalua, mutta myös tarvetta sitoa poika itseensä. Missä oikeastaan kulkeekaan terveen suhteen ja riippuvaisuuden välinen raja. 

Mikä synnyttää suhteen ihmisten välille? Onko se katse – se, että joku katsoo minua ja näkee minut, haluaa katsoa minua uudestaan ja uudestaan? Voiko tuollainen katseen synnyttämä suhde olla todellisempi kuin fyysinen seksisuhde johon ei liity tunnetta toisen ihmisen arvoituksellisuudesta ja ihmeellisyydestä? Tomekille Magda on ihme. Hän tuskin on sitä muille elämänsä miehille. 

Kieslowskia on arvosteltu hänen kyvyttömyydestään ymmärtää naista ja kuvata naisen sielunelämää. Tässä elokuvassa nainen on lähinnä katseen kohde, hän on pitkään vain visuaalinen olento. Hänessä on todellisen naisen puutteellisuutta: halvasti säkkäräinen, kiilloton tukka, joka pyrkii seksikkyyden mielikuvaan enemmän kuin terveeseen tai tyylikkääseen vaikutelmaan. Hänen reitensä ovat kuitenkin sileän silkoiset – liian silkoiset. Katson niitä tuntien alakuloista varmuutta siitä, että täysin todellisella Madgalla niissä reisissä olisi selluliittia. Elokuvanaisen reisissä ei siitä ole merkkiäkään. 

Tunsin jonkun kaipauksen tai muiston katsellessani elokuvan puolalaisia kerrostaloasuntoja. Kai se on se sama tuttu tunne, "oikeiden" ihmisten olemassaolon aiheuttama viehtymys. Lapsena minusta oli mukavaa iltaisin nähdä kotien valaistuja ikkunoita ja ihmisiä elämässä elämäänsä. Nautin siitä vieläkin. Iltaisin valaistuissa ikkunoissa näkyvä elämä muuttuu ihmeelliseksi, kaikkein arkisimmissa toimissakin on lumousta.