Se painaa 2,4 kiloa. Sillä on terävät pienet piikkihampaat ja suikulapuikula häntä. Se on valkoinen, mitä nyt korvat ja muutama laikku toffeen väriä luomassa lehmämäistä tunnelmaa. Se muistuttaa kummallisella tavalla niin Tähtien sodan Yodaa kuin kotimaista lepakkoa. Sen rekisteröity nimi on Abigail, kutsumanimi Nuppu, se on chihuahuatyttö ja se asuu meillä.

Minua ei allergia vaivaa, vaikka yhdessä nukumme kaikki kolme. Koiran suhteen olen aina ollut sellainen kiikun-kaakun rajatapaus. Nuppu on kuitenkin tullut jäädäkseen. Jos myöhemmin alkaa nenä vuotaa, niin elämä nuhanenänä on sitten oma valintani.

Nupun sukupuun rinnalla moni Almanach de Gothan tai Debrettin sivuilta löytyvä famille jää toiseksi, mutta viisikuukautinen täystuho tuottaa häpeää aristokraattisille juurilleen järsimällä kirjaimellisesti kaikkea, minkä suinkin suuhunsa saa. Minun vaatteeni ovat usein löylytyksen kohteena ja PuoLiskoisen sukatkin saavat tietää huutia.

Rakkaalla lapsella on jo monta nimeä: Ötökkä, Itikka, Bugi ja Valkuainen. Noin viikon ajan se on jo elämäämme sulostuttanut ja nyt tulkoon myös tämän blogin sivuille.

Ötökän tulo on saanut aikaan kummallisia ajatuskulkuja. Olen oikeasti alkanut miettiä lihansyönnin jättämistä. Tuntuu kummalliselta toisaalta helliä koirakerubia ja pelätä sen sairastuvan/kuolevan, ja sitten toisaalta aterioida nisäkkäiden lihaa. Kanat, possut ja lampaat eivät ehkä ole yhtä söpöjä kuin Nuppu – vaikka karitsaa suloisempaa eläinlasta tuskin onkaan – mutta yhtä kaikki ne ovat eläimiä.

Luultavasti tämä ajatuskulku ei koskaan konkretisoidu elämässäni millään tavalla. Lihansyönti nyt yksinkertaisesti on niin helppoa ja vaivatonta, että siihen on helppoa juuttua. Ja onhan se hyvääkin. Taas yksi uusi syy tuntea syyllisyyttä.