Elän viikonloppuani pari senttiä lyhyemmissä hiuksissa kuin ennen sen alkamista. Elän viikonloppuani kipein varpain – seurausta ostosvimmaisesta perjantaista. Koko luomakunnassa tuntuu olevan sunnuntai, ei se vain kalenteriin rajoitu: on hidas ja pehmeä tunnelma, rauha kaikkialla. Rauha linnuilla lennellä verkkaisemmin kuin arkena, rauha auringolla paistaa lempein sätein.

Eilinen balettitunti oli ensimmäinen kerta, kun sain suonenvedon näillä Raision tunneilla. Oikean jalan jalkapöytä muistutti itsestään sangen tuskallisella tavalla johtuen tavallista kylmemmästä säästä. Onneksi pystyin silti koikkelehtimaan tunnin läpi. Hiihtoloman läheisyys oli karsinut osanottajia ja saimme paljon enemmän ”yksilöllistä ohjausta” kuin tavallisesti.

Olimme PuoLiskoisen kanssa illalla vigiliassa. Niin kaunista: pimeä kirkko, tuohusten liekit ja laulu. Siitä olikin hyvä jatkaa tänään liturgiaan. Ei varmaankaan saisi sanoa näin, mutta minulle juuri Turun kirkko on tärkeä. Se on kaunis, mutta tuntuu myös kotoiselta. Moderneja kirkkoja siedän huonosti. Niissä näkyy tämän päivän henki: rakentajat pyrkivät briljeeraamaan omalla oletetulla nerokkuudellaan ja itse rakennuksen funktiosta viis. Hartauden ja hengen puitteet puuttuvat.

Lappeenrannan ortodoksisesta kirkosta pidän myös paljon. Lauritsalan suunnalla on  karmaiseva luterilainen kirkko, se on kuin mäkihyppytorni muodoltaan. Kauhistun aina sen nähdessäni. Sammonlahdessa oleva kirkko on myös melkoisen tökerö ulkonaisesti.

Sunnuntaiaamuna liikkeellä ollessaan sitä kiinnittää huomiota kirkkokansaan matkalla kukin omaan kirkkoonsa. Turun Mikaelin kirkkoon oli tänäänkin menossa iäkkäitä vanhempia naisia, yksin – leskiäkö? Minusta oli lohdullista nähdä heidän menevän sinne. Tuli sellainen olo kuin maailma olisi vielä tolallaan.