En ole enää aikoihin pitänyt puhelimessa puhumisesta. Oikeastaan syyllistyin juuri vähättelyyn, koska en vain ole pitämättä siitä – minä suorastaan inhoan sitä. Pahin mahdollinen erehdys on valita soittoääneksi joku itselle rakas musiikinpalanen. Soittoäänenä toimiessaan tuo kappale nimittäin menee auttamattomasti pilalle. Itse valitsin aikoinani Pachelbelin Kanonin ja nyt en voi enää kuulla sitä missään yhdistämättä sitä puhelimeeni, pirun riivaamaan. Ehkä pitäisi vaihtaa se johonkin mahdollisimman tympeään – Maija Vilkkumaa sopisi hyvin.  

Kännykän huono puoli on myös tunnollisuus, jolla se kirjaa tulleet puhelut. Muinoin minun nuoruudessani joku saattoi soittaa lankapuhelimeen silloin kun emme olleet kotona, eikä meillä ollut aavistustakaan siitä soitosta. Nykyisin kännykkä avuliaasti ilmoittaa, että tänään on tullut ei-vastattu puhelu ja antaa vielä sen numeron kaupanpäälle. Tuntuu kuin olisi "velvollisuus" soittaa soittajalle takaisin heti, välittömästi, viivyttelemättä. Ei voi sanoa olleensa tietämätön tulleesta puhelusta. 

Minä nyt ihan yksinkertaisesti olen kirjoittava ihminen. Facebook sopii hyvin yhteydenpitovälineeksi, samoin sähköposti ja tavalliset kirjeet. Piippaavaa, kirkuvaa ja kilisevää puhelinta en tarvitse mihinkään. On tietysti helppoa oikeuttaa puhelin sanomalla sen olevan hyvä hätätapauksia varten. Vähän yli vuosi sitten, kun ajoin ojaan (onneton tapahtuma), niin sainpa vain avun ihan ilman kännykkääni. Sehän ei tietenkään ollut mukana, koska se oli kotona sähköjohdon päässä. Akku lopussa, kuinkas muutenkaan. 

Laskettelurinne aikamme symbolina

Viime yönä pohdiskelin hiihtämistä ja laskettelurinteitä. Lapsena hiihtämiseen kuului iloja ja harmin aiheita. Oli tasaista maata, joka piti vain jaksaa suksia läpi. Sitten hetkittäin oli huimaavan ihanaa, ihmeellisiä alamäkiä, joita laskiessa vatsan pohjassa oli huikaiseva tunne. Usein niiden laskujen hintakin tuli maksettavaksi: ennemmin tai myöhemmin tuli vastaan jyrkkä ylämäki, joka piti talsia ylös, sukset v-asennossa, otsa pipon alla kostuen. 

Onko mikään tyypillisempää meidän ajallemme kuin ottaa pois hiihdosta kaikki "tylsä", eli ylämäet ja tasamaat? Luoda paikka, jossa voi vain laskea alamäet ja kokea sen huvipuistomaisen tunteen sisuksissaan. Sähkön voimalla raahataan raskaat ihmiskehot ylös rinnettä ja sitten vain lasketaan alas, viimeisimpien hittien pauhatessa muuten hiljaiseen metsään amerikkalaisten gettojen ja suurkaupunkien musiikkia. 

Tänään..

.. olen lukenut jälleen kerran Martti Sinerman kirjaa Adolf Ehrnrooth sodan ja rauhan näyttämöllä. Ja olen ihmetellyt käsieni tärinää – outo ja epätavallinen ilmiö.