Viime yönä myrskysi oikein kunnolla. Päivällä ilmiö ei aiheuttanut mitään suurempia liikutuksia, mutta kun myrskyyn yhdistyi kaksi muuta elementtiä, pimeys ja öinen aika, niin tuloksena oli pelko.
Vuorokausirytmi tekee helposti tepposet. Öiseen aikaan ainakin tämä ihminen herkistyy. Päivällä huomiotta jäävät äänet, kolaukset ja huminat tuntuvat tulevan aistimiin voimakkaammin.
Yö on myös ounastelujen aikaa. Päivällä vaihdetut sanat, ajatukset ja keskustelunpätkät pääsevät uuteen pohdintaan. Luetut uutiset ja tuomiopäivän profetiat muodostavat kummallisia synteesejä. Niinpä niin: On Yö.
Viime yönä en saanut kunnolla nukuttua myrskyn vuoksi. Olen ensinnäkin herkkäuninen ja herään pienimmästäkin äänestä. Lisäksi pelkäsin jonkun suuren puun kaatuvan päällemme. Ensin se oli vain ohimenevä ajatus, mutta yön tummuessa ja ajan kuluessa se alkoi vaikuttaa entistä todennäköisemmältä. Kadehdin PuoLiskoisen unenlahjoja: häntä ei mikään melu herätä eikä unettomuus vaivaa. Ajattelin hetken verran herättää hänet pohtimaan puun päälle kaatumisen todennäköisyyttä, mutta sääli voitti keskustelunhalut.
Jossain vaiheessa aloin pelätä katon lentävän pois paikaltaan. Niin kävi tällä seudulla joskus jollekin talolle, muistan lukeneeni siitä. Siinä me sitten makaisimme, PuoLiskoinen ja minä, katottomassa talossa Luojan silmien alla. Onneksi niin ei käynyt.
Toukokuun lopun hellepäivinä näimme trombin. PuoLiskoinen sen minulle osoitti ollessamme matkalla Itä-Suomesta takaisin kotikultaan. Se pyöri kuumalla, kuivalla pellolla – hassu pikku pyörre. Viime yönä mietin sitäkin, mietin harmittoman pikkutrombin mahdollista kasvamista suureksi ja vihamieliseksi voimaksi. Ei ihme, että uni pakeni silmistä!
En ole koskaan kuulunut niihin ihmisiin, joita voi rauhoittaa sanomalla ”ei Suomessa ole sitä, tätä tai tuota”. Minun näkemykseni mukaan luonnonlait ovat Luojan yksipuolisia sopimuksia ja voimassa niin kauan, kuin se sopivaa on. Suomessa ei ehkä ole ollut hirmumyrskyjä, mutta se ei minua vakuuta siitä, ettei niitä koskaan tulisi.
Atwood-kauden avaus
Sokeasta surmaajasta siirryin Ryövärimorsiameen. Margaret Atwood-kausi on siis virallisesti avattu. Ensimmäistä kertaa Ryövärimorsianta lukiessani samaistuin Tonyyn, mutta nyt huomaan hengenheimolaisuutta Charisiin. Luultavasti minusta tulee vanhemmiten yhä enemmän sen tyyppinen ihminen.
Kirjan varsinaiseen ryövärimorsiameen, miehiä varastelevaan Zeniaan, en sen sijaan voi samaistua. Ihmiset eivät ole minulle omaisuutta, jota voi varastaa. Olen aina hiljaa ihmetellyt sitä ilmaisua, vaimon tai miehen ”varastamista”. Se tuntuu suuhun vieraalta. Ja siitä tulee mieleen hassuja asioita. Joku kiikuttamassa öiseen aikaan maton sisällä kymmeniä kiloja painavaa ihmistä. Sorkkarautoja ja tiirikoita, pälyileviä varkaan katseita.