Normaalisti omaa olemistaan ei edes ajattele. Sitä ei ajattele olevansa neliraajainen, hengittävä olento, jonka sydän lyö ja joka nielee nestettä ja kiinteää ravintoa. Sairaana omaa fyysistä olemistaan ei voi olla ajattelematta. Pitää tipsuttaa varpaillaan ja silti kipeät jalat muistuttavat itsestään. Kaikki tekeminen keskeytyy usein – pitää niistää. Juomisesta ja syömisestä on mennyt ilo kurkkukivun myötä. Heikkous saa yksinkertaisimmatkin tehtävät tuntumaan valtavilta haasteilta.

PuoLiskoinen kävi tänään apteekissa hakemassa minulle Posinovaa. Tavallisesta kaupasta hän toiauringonhattu-uutetta. Sen tehosta ei kai ole mitään todisteita, mutta aina jossakin pisteessä pelkkä toivo riittää minun kohdallani ostopäätöksen tekemiseen. Oikeastaan ymmärrän huuhaaseen hurahtavia ihmisiä. Jos olo on tarpeeksi epätoivoinen, niin ihminen tekee vieläkin hullumpia asioita kuin vain ostaa pienen pullon auringonhattu-uutetta.

Olin niin väsynyt, etten edes jaksanut raivota siitä kuinka huonot valikoimat Myllyn Prismassa tänään oli. PuoLiskoinen soitti minulle sieltä väliaikatietoja: ”tätä ostoslistassa ollutta tuotetta ei ole täällä, eikä tuotakaan..” Normaalisti jaksaisin saada yksinäisen raivokohtauksen, joka ehkä ottaisi pienen monologin muodon, mutta nyt en jaksa. Olkoon kauppa vaikka tyhjä, mitäpä siitä.

N-koirat alkavat iloisen jatsauksen ympärilläni minun raahautuessani makuuhuoneesta, työhuoneesta tai olohuoneesta niistämään nenääni. Leikkimielialani ei vain nouse kovin korkealle, jaksan vain hellitellä ”Diiskua” ja ”Duppua” hetkisen sohvalla. Koirat tuntuvat tajuavan sairauden saapuneen ja leikkivät keskenään. Sitten tuleekin jo uni.