Viimeaikaisesta kirjavuoresta ansaitsee tulla esitellyksi todellinen helmi: Hannu Mäkelän Elävät ja kuolleet. Kertomus lähtee liikkeelle valokuvasta. On valokuva, on mies peittoon kääriytyneenä, sängyllä makaamassa – nukkumassa kenties? On nainen, tai pikemminkin naisen paljaat jalat. Ne näkyvät kuvan etualalla. Ne heijastuvat peiliin asunnossa, joka on sievän ja siistin oloinen. Kuva on Helsingin Kalliosta, yhdestä monista sen hellahuoneista ja vuosi on 1928. Mutta mikä on kuvan tarina? Keitä siinä on ja miksi?

Mäkelä katsoo kuvaa tarkkaan ja onnistuu siinä sivussa ehkä opettamaan lukijoillekin jotain valokuvan katsomisen taidosta. Kiireinen voi kulkea ohitse asioista, jotka malttavaisempi huomaa. Kuvia pitäisi kunnioittaa ja katsoa ajan kanssa. Ja katsomisen lisäksi pitäisi myös nähdä.

Mäkelän kirja tuo itselleni mieleen muistuman hänen (ex)puolisonsa Anna Kortelaisen Virginiestä. Tässäkin metsästetään aaveita, ajan virtoihin hukkuneita. Lähtökohdat vain ovat tukevampia kuin Kortelaisen teoksessa.

Kirjan ensimmäinen osa on fiktiivinen kuvitelma kuvan henkilöistä, Matildasta ja Yrjöstä. Fiktion jälkeen siirrytään arkistoihin ja kovien faktojen pariin.

Tämä kirja antoi minulle mustat silmänaluset, joten se kertonee tarpeeksi sen kiehtovuudesta. Noinkohan tämän kirjan lukemisen jälkeen mikään vanha valokuva on ”vain” valokuva?