Naapurin kissa kävellä lengottelee pihamme poikki. Kello kaulassa helähtelee ja kissa on kevättuulella. Sellainen tunne on sen kävelyssä: koko eläin näyttää nauttivan olemassaolostaan. Minun tekisi mieli antaa sille jotakin hyvää syötävää, mutta taistelen kiusausta vastaan. Ehkä ei olisi viisasta totuttaa vapaana liikuskelevaa kissaa liian luottavaiseksi. Maailmassa on paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät nelijalkaisista pidä.

Israelista Karjalaan

Suomen televisiokin näköjään muistaa vuosia täyttävää Israelia. Ennakkotietojen perusteella epäilen, josko ainakaan ykkösen esittämä kuuden päivän sodasta kertova dokumentti olisi mielekästä katsottavaa. Alueen ongelmat – pakolaisongelma nyt ainakin – ovat vanhempaa perua kuin vuodelta 1967. Kuka mahtaakaan olla vastuun kantaja tilanteessa, jossa arabiväestön omat johtajat yllyttävät kansaa lähtemään maasta, kuten kävi ennen vuoden 1948 sotaa.

Olen usein miettinyt Karjalan kannasta, sodassa menettämäämme maata. Millainen kiistakapula siitäkin olisi saatu Suomen ja Neuvostoliiton välille, jos olisi toimittu toisin. Kuinka paljon verenvuodatusta, väestöongelmia ja poliittisia sotkuja olisi voinut lähihistoriamme pitää sisällään. Siltä säästyttiin: asutettiin Karjalasta lähteneet melkein puoli miljoonaa ihmistä Suomen rajojen sisäpuolelle. Ei mikään ihan pieni tehtävä sotakorvauksien ja jälleenrakennuksen kurimuksessa kamppailevalle valtiolle.

Ongelmiin yleensä on ratkaisut, jos vain ratkaisuhalua löytyy. Eri asia ovat keinotekoisesti luodut ongelmat, joiden ei halutakaan ratkeavan – ei ainakaan rauhanomaisesti. Ihmisten kärsimys voi olla hyvää peeärrää myötätuntomarkkinoilla. Myötätunto muuttuu helposti rahaksi ja raha aseiksi.