Suomi on minulle Onnela ja Elysium samassa paketissa, mutta lienee vain rehellistä todeta maamme olevan melko perinneköyhä. Tämä ihan jo olosuhteiden pakosta. Meillä on aina rakennettu puusta ja kun on alkanut lahota – tai muoti muuttunut – niin on revitty sumeilematta alas ja aloitettu jotain Ihan Uutta. Yliopistoperinteemme on nuorta: meidän saadessamme ensimmäisemme 1600-luvulla oli Italiassa, Ranskassa ja Englannissa jo vuosisatainen akatemiaperinne. Jopa jouluisin hautausmailla palavat kynttilät ovat nekin nuori ilmiö luterilaisessa Suomessa: tapa on huomattu ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1921*. Minne vain silmä siintää, niin siellä se tapaa nuoria perinteitä, ainakin jos vertaa keskieurooppalaiseen kulttuuriympäristöön.
Ja mitä sitten saimmekaan kuulla. Stockmann käytännöllisesti katsottuna ajaa pienen, mutta perinteikkään leipomoliikkeen konkurssiin. Leipomon, joka 1930-luvulta asti on tehnyt juuri sitä yhtä ja ainoaa Ellen Svinhufvudin kakkua. Kyllä vain: kakun resepti ei sinänsä ole mikään suuri salaisuus, sen eri versioita löytää googlettamalla kuka hyvänsä. Mutta vain leipomo Stellalla oli juuri tuo presidentin rouvalta saatu oikeus kutsua heidän kakkuaan Ellen Svinhufvudin kakuksi.
Tiedän ihmisiä, joille Linnan juhlien ykkösinstituutio ei ole presidentti. Joillekin vieraille ne todelliset instituutiot ovat Linnan booli ja Ellen Svinhufvudin kakku, jonka leipomo Stella toimittaa. Tämä perinne katkesi nyt peruuttamattomalla tavalla.
Katsoin asiasta kertovan MOT-ohjelman ja olen netin kautta lukenut lehtijuttujakin asian tiimoilta. Jos muistini minua oikein palvelee – voin toki väärässäkin olla – maksoi Stellan Ellen-kakku noin 18 euroa. Stockmannin korvaava kakku, sans rival, taisi pyöriä hinnaltaan 12 euron paikkeilla. Mitä uuden kakun leiponut firma ja Stockmann ovat keskenään sopineet, sitä en tiedä. Tiedän vain omasta kokemuksesta, että Stockmannin asiakaskunta tuskin leipäjonoihin päätyy, vaikka kakku maksaisikin muutaman euron enemmän kuin nyt.
Onko kaiken, ihan kaiken, oikeasti oltava kaupan? Onko kilpailu – ja mahdollisimman raaka sellainen – todellakin arvo sinänsä, joka talloo kaiken muun alleen? Tuntuu hämmästyttävältä, että juuri konservatiivisen maineen omaava Stockmann sortuu tällaiseen. Olen pettynyt – oikeasti.
En ole koskaan ollut Stockmannin kanta-asiakas, vaikka siellä käynkin silloin kun tieni vie Turkuun. Jos olisin kanta-asiakas, niin lopettaisin sen tähän paikkaan. Ihan vain sanoakseni, että minulle kaikki ei ole kaupan. Ilmeisesti Stockmannille on. Hyvä tietää.
Kateus vie kalatkin vedestä
Presidentti Ahtisaaren saama Nobel-palkinto on sekin nostattanut taas kerran ihmisissä pintaan heidän kehnoimmat ominaisuutensa: pikkumaisuuden ja kateuden. Ilmeisesti Ahtisaaren pitäisi olla supermies: tehdä rauhaa maailmalla, mutta myös mystisesti kyetä estämään Suomessa tapahtuvat koulusurmat. Vasta sitten palkinto kai saisi tulla – tietysti sillä ehdolla, että siihen kuuluvat rahat annetaan pois (mieluiten varmaan arvostelijoille itselleen). Tällaista on tuotu esiin useammalla kuin yhdellä taholla, viimeksi erään iltapäivälehden keskustelupalstalla.
Olen aina ajatellut ihmisten kateuden kohdistuvan niihin lähimmäisiin, jotka eivät ole itse tehneet mitään ansaitakseen asemansa. Ahtisaaren kadehtiminen on kuitenkin mielestäni hyvin vastenmielinen ja epäoikeudenmukainen ilmiö juuri siksi, koska se kohdistuu omilla ansioillaan pärjänneeseen ihmiseen.
Pakko on siteerata Eino Leinon Äijön virttä: Uskoin kerran ihmisihin,/ en nyt uskone enempi,/ ihmiset on ilvesheimo,/ paha, karsas, kahlehdittu;/ jos joku kohoopi heistä,/
sen he iskevät ijäksi,/ riemuitsevat rinnassansa:/ ollut meitä ei parempi!
*) Kustaa Vilkuna kertoo vuodesta 1921: nuori ylioppilas Lyyli Grotenfelt (!) aloitti tavan muistamalla jouluisella hautakynttilällä siskoaan, joka oli kuollut aikaisemmin samana syksynä.