Siivouskoettelemukset paljastavat aina loppukesästä pieniä ruumiita ympäri kotia, niin nytkin. Yöperhoset, yö-ötiäiset, pienet ja tunnistamattomat hyönteiset ovat tulleet joukolla meille kuolemaan. Imuroin niiden kuivahtaneet ruumiit pois ja isommat poimin roskikseen talouspaperia apuna käyttäen. Ja tunnen inhon väristyksiä sisälläni sitä tehdessäni.
Kuollut perhonen lakkaa olemasta perhonen heti kuoleman hetkellä. Sitä lakkaa säälimästä ja ihailemasta, sen status on muuttunut peruuttamattomasti. Elävästä elämästä tulee roskaa niin helposti, siihen vaaditaan vain se aika, mitä kuoleminen kestää.
Yöperhosten kalpeat värit ovat muutenkin enemmän harmistusta herättäviä kuin päiväperhosten ihailua ja ihmetystä inspiroiva loisto. Kauneus vain on sympaattisempaa kuin rumuus – tunnistan tämän priorisoinnin itsessäni ja se suututtaa. Kaiken elämän pitäisi olla tasa-arvoista. Pitäisi.
Kostokirja
Luin Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia. Se on kostokirja: kirjailija kertoo itsestään ja nöyryytyksen tunteistaan maalaten ympäristönsä ihmisistä vähemmän imartelevia muotokuvia. Motiivi on maksaa kalavelkoja: lukijan kannalta kirja ei anna paljon, ellei sitten itse liiku kuvatussa sisäpiirissä. Toki antoisa – joskin himpun verran irtonainen – Intian matkan kuvaus antaa jotakin myös ulkopuoliselle.
Carina Rydberg kompastui romanttisessa mielessä väärään mieheen – miehelle Rydberg osoittautui vain käteväksi harhautukseksi, kun todellinen kiinnostuksen kohde (naimisissa oleva nainen) oli joku ihan muu. Naisen raivo tulvi yli äyräiden ja siksi syntyi Korkeinta kastia, kuvaus tukholman kuohukerman sosiaalisista suhteista, ajanviettotavoista, juhlinnoista.
Ymmärrän suuttumuksen, kirjaa en. Pettynyt rakkaus saa ihmiset tekemään hulluja – ainakin tietynlaiset ihmiset. Mitään ongelmia ei olisi, jos aikuisen iässä olevat ihmiset ymmärtäisivät muutaman asian. Ensiksikin: kaikkien pelien pelaamiseen tarvitaan aina kaksi. Jos et halua pelata lapsellisia ihmissuhdepelejä, niin älä lähde mukaan siihen – kukaan ei nimittäin voi pakottaa. Toiseksi: ketään ihmistä ei voi pakottaa tuntemaan ystävyyttä tai rakkautta. Mitä enemmän yrität, sen enemmän kohde yrittää vältellä ja tuntee luultavasti yhä voimistuvaa vastenmielisyyttä "tyrkkyä" tuppautujaa kohtaan. Kannattaa olla ylpeä: ei tupata, jos ei tykätä. Ihmisten perässä ei kannata juosta, koska kukaan ihminen ei voi antaa toiselle onnellista elämää, elämän tarkoitusta, elämän sisällystä. Ne pitää vain löytää itse, tai sitten olla ilman.
Rydberg olisi säästynyt paljolta (myös kirjoittamisen vaivalta), jos olisi vähän vaivautunut lukemaan rivien välistä missä mennään. Peter Coyoten oloinen mies ei nimittäin alun alkaenkaan ollut kiinnostunut hänestä, ei sitten tipan vertaa.