Luin Christopher Warwickin kirjoittaman elämänkerran Princess Margaret: a life of contrasts. Tämä kirja kuului osana siihen pahamaineiseen Amazonin nettikirjakaupasta tulleeseen pakettiin, josta jo aiemmin kerroinkin.

Warwick on kynämiehenä herrasmies. Elämänkerta pyrkii silottelemaan pahimmat särmät ajoittain ongelmallisen kohteensa elämästä. Tuloksena on sympaattinen tarina, josta ei glamouria puutu. Nykyisen Englannin kuningattaren nuorempi sisar prinsessa Margaret oli oman aikansa seuratuimpia kuninkaallisia, jonka romanssit, skandaalit ja elämänvaiheet lehdistö uskollisesti kirjasi. Warwick omistaa paljon aikaa ja huomiota prinsessan lapsuudelle ja nuoruusvuosille. Vanhemman iän surulliset käänteet käsitellään hienotunteisen lyhyesti.

Monarkian ajatuksessa on jotain kiehtovaa, ainakin ajatus syntymästä elinikäiseen ja julkiseen asemaan. Samalla siinä on myös suurta epäoikeudenmukaisuutta: lapsista vanhin saa kiistatta nauttia eduista, joista nuoremmat voivat vain haaveilla. Mietin kehittyvää lasta ja nuorta, sitä tunnetta kun vanhempi sisarus kiinnostaa ihmisiä enemmän. Siihen voi olla vaikea sopeutua. Omilla kyvyillä ei ole merkitystä, vaan syntymisen hetki on ratkaiseva. Nuoremmat lapset ovat vain varalla, jos vanhimmalle sattuisi jotakin. 

Elämänkerrat – tai oikeastaan elämäntarinat – ovat ongelmallisia. Romaani taidemuotona on vaikuttanut tapaamme jäsentää asioita, elokuvasta puhumattakaan. Pyrimme luomaan tarinoita – alku, keskikohta, mielellään seestynyt ja onnellinen loppu – vaikka oikeastaan ihmisen elämä ei ole tarina. Jokaisen kohdalla se loppuu "kesken". Mistä ihmisen tarina edes alkaisi? Syntymän hetkestäkö? Mutta tarinaa oli ennen sitäkin, lasta toivovien vanhempien tarinaa. Voiko elämäntarina alkaa syntymästä, kohdehan ei silloin osaa ilmaista itseään eikä myöhemmin muista parista ensimmäisestä vuodestaan mitään. Elämäntarinoiden alut (ja loput) ovat sittenkin mielivaltaisesti valittuja ja keinotekoisia.  

Loput harvemmin ovat seesteisiä, koska ihmiset eivät tiedä Lopun tulevan. On vain päiviä, joista yksi on viimeinen. 

Kirjastossa

Ennätin käydä kirjastossakin tänään. Lainasin kenraali Paavo Talvelan elämänkerran, vaikkei hän kenraalina kuulukaan suoranaisiin suosikkeihini. Mukaan lähti myös Philipp Freiherr von Boeselagerin Me tahdoimme tappaa Hitlerin. Se olkoon jatkoa operaatio Valkyyriaan kohdistuvalle kiinnostukselleni.

Viserränpä minäkin!

Illalla listauduin Twitteriin minäkin. Sitä voisi kuvata Facebookin riisutuksi versioksi. Lyhyttä ja ytimekästä viestintää ilman turhia kommervenkkejä, siinä twitterin perusajatus pähkinänkuoressa. En silti aio Naamastoakaan hylätä, vaikka nyt viserränkin muiden visertäjien joukossa.