Sanovat sikainfluenssan levinneen epidemiaksi koko maassa. Minä katson ulos ikkunasta ja maailma näyttää silti aivan samalta kuin eilenkin. Menen aerobicciin: osallistujia on yhtä paljon kuin ennenkin. Viikatemies ei kulje kaduilla, punaisen kuoleman naamio ei kurkista kenenkään kasvoilta. Jos media ei rummuttaisi koko ajan tuhon tunnelmaa, niin minkään ei huomaisi olevan vinossa. Ja onko mikään edes vinossa? Tarvitsemme kai kipeästi tätä tunne-elämän pyöritystä (hallitusta) kriisistä rokotteen kautta ihmepelastumiseen. Jokainen Taudilta säästynyt voi onnitella itseään: olen sankari minäkin, olen saanut elämäni takaisin kuin lahjana ikään.

Miltä näyttäisi sikainfluenssan pelko jos nyt tapahtuisi luonnonmullistus ja 100 000 suomalaista kuolisi maanjäristyksessä?

Harmillista ettei itse elämää vastaan ole rokotetta. Se mokoma vaanii ja uhkaa, elämä kuin saalistava pantteri ja siihen sisältyy kuolema jokainen hetki. Kuolema elämän sisään käärittynä kuin ei-toivottu lahja. Heti syntymän hetkestä kuolema on läsnä mahdollisuutena jokaisena elämän päivänä. Keskimääräinen elinikä ei tarkoita oikeutta elää ne keskimääräiset odotettavissa olevat vuodet. Kuolema voi katkaista päivien ketjun milloin vain.

Lukulampun alla..

Luen Hannu Mäkelän Eino Leinosta kertovaa elämänkertaromaania Mestari. Mäkelä kuvaa Leinon suhdetta Onervaan kauniisti, kuin Onerva olisi Leinolle ylivertaisen tärkeä, kohtalokas ihminen. Mahtoiko noin olla oikeasti? Romantikko minussa haluaa uskoa, mutta pragmaattinen puoleni uskoo intohimon liekin palaneen loppuun ja suhteen olleen ystäväpohjalla. En voi uskoa miehen menevän naimisiin aina vain muiden naisten kanssa kuin ”todellisen” rakkautensa – sama pätee naiseen. Pakostikin siinä naimisten ja eroamisten ketjussa tulisi vapaa hetki kahden rakastavaisen liitolle. Mutta näinhän ei käynyt Onervalle ja Leinolle. Joten.

Mäkelä kirjoittaa kauniisti, nautittavalla leinomaisella kielellä. Silti romaanin yksinpuhelumainen muistelumuoto on raskas.