Allergialääkkeiden syystä tai ansiosta simahdin eilen illalla epänormaalin aikaisin. Nukuin kuusi tuntia yhtäjaksoisesti – hämmästyttävää. Jos ottaisin allergiarohtoja joka päivä, niin valokynä muuttuisi pian tarpeettomaksi painolastiksi meikkipussissa.

Keskiajalla kerran

Ei pyhyys ole ihmisen yksinoikeus. Koirakin voi olla urhea, pyhä ja tehdä hyvää. Keskiajalla kerran, Ranskassa 1200-luvulla, eli jalosyntyisessä perheessä vinttikoira. Guinefort-koira oli perheen luottojäsen ja sai jopa vartioida perheen vauvaa.

Kerran isäntä palatessaan huomasi lastenhuoneen epäjärjestyksessä ja verta joka paikassa, myös koiran tassuissa ja suussa. Kehto oli nurin – kaikki merkit viittasivat koiran saaneen jonkin sortin raivokohtauksen ja tappaneen lapsen. Suunniltaan oleva isäntä tappoi koiransa siihen paikkaan.

Ja mitä selvisikään: veri oli kotoisin myrkkykäärmeestä, joka oli luikerrellut lapsen luo. Koira oli hengenvaaraa uhmaten tappanut käärmeen ja pelastanut vauvan, joka löytyi vahingoittumattomana. Katuva mies hautasi koiransa kunnialla ja hautapaikasta tuli paikallisen väestön – erityisesti naisten – suosittu pyhiinvaelluskohde. Tämän hartauden harjoituksen keskeytti kuitenkin kiivastunut kirkonmies, jolle ajatus koiran haudasta pyhänä paikkana oli kauhistus. Koiraparan jäännökset kaivettiin ylös ja poltettiin ja hautapaikalla olevat puut kaadettiin. Vaan sitkeästi jatkui Pyhän Guinefortin muistaminen: vielä ennen toista maailmansotaa naiset kävivät paikalla rukoilemassa varjelusta pienokaisilleen. 

Se Pyhästä Guinefortista. Toimikoon johdantona tärkeään asiaan: eläimissä ilmenevään hyvyyteen. Minun on vaikea uskoa, ettei eläimillä olisi sielua. Joskus eläinhyvyyteen on helpompi uskoa kuin ihmishyvyyteen, niin väärin kuin se onkin. Olemmeko me ihmiset liian älykkäitä ollaksemme hyviä? Vai mistä johtuvat nämä atomipommipuuhastelut, keskitysleirit, biologiset aseet? Toki on myös ihmisiä, jotka ovat vieneet hyvyyden kaikkien tunnettujen rajojen yli, kuten esimerkiksi Äiti Teresa. Ääripäät ovat musta ja valkoinen – sinne välille mahtuu niin paljon kaikenlaista. Paljon neutraalia potentiaalia, kunnes ihminen itse päättää mihin suuntaan sitä lähtee käyttämään.

Naapurustostamme löytyy talo, jonka pihalla on koiran hauta. Ristillä merkitty (tätä moni pitää sopimattomana) ja kukin koristeltu. Muistan koiran hyvin: se tervehti aina iloisesti minuakin ja loikki luokse tien yli. Ehkä tie koitui sen kohtaloksi ja liian lujaa ajava auto, tai kenties se kuoli vanhuuteen? En tiedä. Koiran hauta on kuitenkin jo pari vuotta vanha, mutta paremmin hoidettu kuin monen ihmisen. Se kertoo rakkaudesta, ikävästä ja muistamisesta, jonka tuo pieni Luojan luoma on varmasti hyvin ansainnut.