Olen harras antikvariaattien ystävä. Nykyisin tosin antikvariaatti tarkoittaa usein jotain ihan muuta kuin ennen: nyt se on nettisivu, josta tilaat etsimäsi kotiin. Perinteiset, vanhalta kirjalta tuoksuvat antikvariaatit, ovat käymässä yhä harvinaisemmiksi. Löysin yhden sellaisen Vantaalta ja ilostuin. Ilo jäi lyhyeksi – sekin on nyt siirtynyt verkkoon.

Vanhan kirjan ostamisessa lienee samaa lumoa kuin antiikin omistamisessa. Objektiin liittyvä tarina lisää sen arvoa, ja ajan patinassa on omanlaistaan hurmaa. Perintöesineiden tarinan tietää, mutta vanhaa kirjaa ostaessaan joutuu arvailemaan, kuvittelemaan, keksimään. Kuka kirjan aiemmin omisti, ja miksi siitä luopui?

Jokin aika sitten ostin (netti)antikvariaatista Helvi Hämäläisen ”Punaisen surupuvun”. Se saapui luokseni kansipaperi hiukan kärsineenä, mutta itse kirja oli hyväkuntoinen. Heti alkuun kiinnitin huomiota entisen omistajan nimeen: hän oli sen raapustanut heti kirjan eteiseen. Sain selvää vain etunimestä – se on Sinikka, ainakin oman tulkintani mukaan. Käsiala on sitä sorttia, jota tuottaa vanhempieni, tai isovanhempieni ikäpolvi. Sinikka oli käynyt koulunsa aikana, jolloin uskottiin lasten pystyvän oppimaan kaunokirjoitusta. Tämä uskomus oli vallalla myös omassa lapsuudessani, jossa piirustelin kaunokirjaimia 50-luvulta peräisin olevan oppaan avulla. Nykyisin tiedetään taas paremmin: eivät lapset pysty monimutkaisia kirjaimia taikomaan ilmoille, ja turhaakin se on. Onhan meillä tietokoneet ja näppäimistöt!

Nimensä viereen Sinikka on pyöräyttänyt vuosiluvunkin, 1964. Laskeskelen mielessäni, pohdiskelen ja tuumailen. Kenties 20-vuotias runotyttö? Vai jo vanhempi rouva, kenties nelikymppinen opettaja? Saanut kirjan lahjaksi – keneltä? Vai itsekö olisi ostanut vapaahetkiensä iloksi. Ymmärrän, että Sinikka voi olla jo liitynyt kansaan mullan alla; siihen, johon me kaikki liitymme lopulta. Perikuntako on kirjan vienyt antikvariaattiin, ja saanut siitä pennosia? Ovatko he avanneet kirjaa, miettien miksi se oli tärkeä edesmenneelle? Mitä muuta hyllyssä oli, oliko Helvi Juvosta, ehkä Eino Leinoa?

Voihan olla niinkin, että Sinikkaa ei Hämäläisen kirja miellyttänyt, ja hän myi sen itse antikvariaattiin säästääkseen tilaa. Kirjoista on joskus hyvä luopua, jos ne eivät enää kosketa, tai oma elämännäkemys on muuttunut niille vieraaksi. Olen itsekin tehnyt niin. Olen jopa häpeää tuntien luopunut joistakin nuoruuteni kirjoista, ihmetellen omaa muinaista ihastumistani niihin. Minun mielestäni kirjahyllyn pitää elää, kuten omistajansakin. ”Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakse katsokoon”, sanoi vanha kansa.