Mitäpä olisi joulunalusaika ilman pieniä, mukavia sattumuksia, jotka sekoittavat arjen pakkaa! Minulla tällainen kiihdyttävä kokemus oli tiistaina. Ja näin se meni:

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, Vahdolla asuvan ystävän kanssa sovittu metsäretki koirain juoksutarpeen tyydyttämiseksi. Pakkasin siis Lakun PuoLiskoisen autoon (minun leppäkerttuautoni ei kooltaan riitä Lakun kuskaamiseen) ja lähdin ajelemaan. Oman kunnan puolella poliisi pysäytti puhallusratsiaan – no mikäpä siinä. Vitsailin rennosti poliisin kanssa, joka tuntui ilahtuvan tervehtimisintoa pursuavan Lakun näkemisestä. Kaiken kaikkiaan olo oli melkoisen mainio, melkein hykertelin. PuoLiskoisen autossa on pehmeä kyyti, ja navigaattorikin siististi kiinni, toisin kuin minulla. Laulelin radion mukana ja aikaa ajeluun tuntui olevan runsaasti, siksikin suhteellisen hidas nopeus.

Nousiaisissa sitten Se tapahtui, Vahdontiellä olevalla sillalla. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ohhoh, nyt rengas puhkesi. Kuului nimittäin todella omituinen, kova ääni, ja oikeassa eturenkaassa tuntui jotain outoa. Toinen ajatus oli, että ei tämä nyt muuten ole renkaan puhkeaminen, vaan jotain pahempaa. Kolmas ajatus koski vettä sillan molemmin puolin: onkohan tässä syvää?

Autoa ei voinut ohjata ollenkaan, mutta jarrut sentään toimivat. Kaiteeseen en ajanut, vaan ajokki pysähtyi sievästi ja järjettömästi aivan keskelle siltaa: siinä matkani pää. Kummallinen palaneen haju leijui auton ympärillä. Minäpä hyppäsin ulos tarkistamaan tilannetta. Pyörä oli ihan sijoiltaan, irti siis ainakin osittain. Ja mainittakoon muuten tässä kohtaa todella positiivinen asia: ensimmäiset ihmiset pysähtyivät auttamaan ja tukemaan jo tässä vaiheessa! Heti ensimmäinen ohiajava auto pysähtyi ja lopulta paikalla oli varsinainen leegio ihmisiä. Turhia ovat ne puheet, etteivät suomalaiset enää toisistaan välittäisi, sen tulin kyllä huomaamaan. Kolme avuliasta miestä vedätti autoa jonkun liinan avulla hiukan syrjemmälle siitä keskeltä. Ei tarvinnut yksin odottaa hinausauton tuloa. Tämä vahtolaisystävänikin lähti heti ajamaan paikalle, kun sai soiton minulta, ja saatiin Laku sijoitetuksi hänen kulkupeliinsä kotimatkaa odottamaan.

Tiistai oli siitä paha päivä auton hajoamiselle, että Soneran matkapuhelinverkko oli kai koko maanlaajuisesti toimimaton. Toinen paha juttu oli PuoLiskoisen työtilanne: juuri sinä päivänä tietysti työpaikalla oli vieraita pääkaupungista ja ulkomailta, ja mies kiinni heissä. Onneksi sain vahtolaisystävältä kyydin kotiin, ja sen jälkeen tekikin kuuma suihku terää. Hiukan saatoin kylmettyä Tapahtuman aikana: kurkku oireili hiukan eilen, ehkäpä johtuen koettelemuksestani.

Joulua edeltävät ajat vietetään tietysti kaupoissa juosten, ja auto-onnettomuus vaikeutti tätä rattoisaa ajanvietettä jonkin verran. Saimme PuoLiskoisen kulkupelin kuitenkin takaisin huoltamolta jo eilen illalla, ja se helpotti suuresti. Täällä savipeltojen keskellä autotta eläminen on hyvinkin hankalaa, eikä olisi ollut mukavaa PuoLiskoiselle saada juosta minun käskyttämänäni sen seitsemät asiat raskaan työpäivän päätteeksi.

Siivetön oli siis hetken verran myös pyörätön, eikä nauttinut siitä. Hymyilytti kuitenkin, kun sain kuulla PuoLiskoisen auton tarvitsemat uudet osat: alapallonivel ja koiranluu.