Kirjoitin edellisen postaukseni sananvapauden luonteesta sellaisena kuin sen pitäisi olla. Nykyisin käsitettä kuitenkin pyritään – ehkä tietoisesti – hämärtämään. Kaikki uskonrauhan rikkomiset, ”vihapuheet”, kiihottamiset ja kiihottumiset mitä kansanryhmiin tulee; kaikki nämä herättävät ihmisissä itsesensuurin. Itse ymmärrän uskonrauhan rikkomisen vain sellaisena toimintana, joka tapahtuu palvontapaikoissa, ja jossa estetään ihmisiä konkreettisesti harjoittamasta hartautta. Uskonrauhan rikkominen ei saa merkitä sitä, että jonkun uskontoa kritisoidaan. Silloin sananvapaudesta voidaan oikeasti luopua kokonaan.

Hyväuskoiset ajattelevat vallanpitäjien vain ajattelevan meidän parastamme sananvapautta koskevilla rajoituksillaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että sananvapauden rajoittaminen voi olla myös heidän omissa intresseissään, eikä yksittäisen kansalaisen tai kansanryhmän etu ole siinä olennaista. Vallanpitäjien edun mukaista on vaientaa kaikki kritiikki – omituisiakin tekosyitä käyttäen – silloin kun tehdään politiikkaa, jota suuri osa kansasta ei hyväksy. Ja omituisiahan nämä ovatkin, nämä vihapuheet ja kiihottamiset.

Ihmisen loukkaantuessa 1900-luvulla tyydyttiin puremaan hammasta, tai sanomaan vastaan. Nyt mennään oikeuteen. Oikeuslaitoksen kallispalkkaiset juristit ja tuomarit ratkovat, onko jossain kirjoituksessa kiihotettu tai vihattu. Ja sitten tulee sakkoa. Kenties meillä Suomessa yhä onkin laaja sananvapaus – se vain on maksullista?

YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen 19. artiklassa sanotaan näin: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Toteutuuko tämä enää Suomessa, jos mielipiteensä vuoksi voi menettää työpaikkansa kuten kävi Porin Jazzin johtajaksi valitulle Aki Ruotsalalle? Saiko hän häiritsemättä pitää mielipiteensä? Entä Päivi Räsänen?

Meillä ollaan aina oltu paavillisempia kuin paavi itse. Nykyisin seurataan huumorintajuttomalla pikkutarkkuudella kaikkea EU:n tuottamaa vihapuhesäännöstöä, ihan kuten suomettumisen aikoina YYA-hengen huomioimista. Vieläkö muistamme kustannusyhtiö Tammen, Solzenitsynin ”Vankileirien saariston”, ja vuoden 1974? Kirjakustantamo kun ei YYA-hengessä suostunut julkaisemaan nobelistin kiitettyä kirjaa. Ulkopoliittinen johto oli tyytyväinen ja samoin Tehtaankadulla myhäiltiin. Yksittäisiä soraääniä paheksuttiin. Tätä oli meikäläinen vapaus.

Viisaimmin suomalaiset tekisivät nyt käyttäessään sananvapautta niin laajasti kuin mahdollista. Otetaan se riski, että seurauksia tulee. Kenties viranomaisetkin huomaavat oman toimintansa hyödyttömyyden, jos poliisikuulustelut kuluvat pelkästään erinäisten mielipidekirjoitusten analysoinnissa ja Raamattu-piireissä.