Unen ja valveen välillä on hetki, jolloin omat ajatukset muuttuvat lyhytkestoisiksi unikuviksi, joista mieli sitten taas pulpahtaa tietoisen puolelle. Päivätorkkuja ottaessani uneksin seuraavaa:

Olin Lahdessa nissä hyppyrimäissä, joita siellä on ainakin kolme. Tiedän ne, koska näen ne aina (kaukaa) kun ajamme Itä-Suomeen. Olin korkean hyppyrimäen huipulla, alhaalla yleisöä kuin muurahaisia. Lähdin veltosti laskuun. Laskin rennoin vartaloin mäen aina loppuun asti. Hyppyrin kohdalla en ponnistanut mitenkään, vaan ruumis oli ihan levollinen. Laskuni jäi lyhyeksi, varsinaiseksi tyngäksi – yleisö kohisi pettyneesti. Tunsin suurta vapautta ja helpotuksen tunnetta.

Olen joskus valveilla ollessanikin miettinyt jonkun urheilulajin harjoittamista ihan siinä tarkoitusessa, että epäonnistuisin kilpailussa. Minusta on aina ollut tuskallista tuottaa pettymyksiä ihmisille – siinähän olisi hyvä tilaisuus harjoitella sitä hyvin konkreettisella tavalla. Suomalaiset ottavat urheilun niin turkasen vakavasti, ihan kuin jokainen jääkiekkopeli olisi Summa ja Raatteentie, ja vielä Kollaa kaupan päälle! Urheilusuorituksessa tahallaan epäonnistuminen ja sitä seuraava ”röyhkeä” selitykseni (”ei huvittanut tänään”/”ei tässä nyt ole mitään järkeä”) olisi pakoa odotusten pakkopaidasta.