Viime aikojen tapahtumat ovat olleet mykistyttävän kauheita. Sota on saapunut Eurooppaan ja Venäjä on sen tänne tuonut hyökkäämällä rauhallisen naapurimaansa Ukrainan kimppuun. Jälki on rumaa: pommitetut kaupungit, epätoivoissaan pakenevat siviilit, kokonaisten nuorten ikäluokkien kuolema sodan jauhavassa kidassa.

Tapahtumat ovat olleet kauheita, mutta eivät sittenkään niin kovin yllättäviä. Eivät minulle ainakaan, sellaisessa perheessä kun kasvoin. Isäni pohti usein Venäjän mahdollista hyökkäystä Suomeen ja kuinka se voitaisiin torjua. Isovanhempani eivät koskaan luottaneet Neuvostoliittoon tai Venäjään – heille riitti Karjalan menetys todistamaan mikä naapuri on miehiään. Ympärillä Suomi suomettui. Saimme kuulla liturgiaa naapurin jättiläisvaltion hyvästä tahdosta pientä Suomea kohtaan. Välillä tosin korulauseet kuulostivat ontoilta, kuten esimerkiksi Neuvostoliiton sekaantuessa röyhkeästi suomalaiseen sisäpolitiikkaan hajottamalla hallituksia ja määräämällä kuka meillä saa olla presidentti-ehdokkaana. Ulkopolitiikassa meillä oli myös sidotut kädet, siitä piti huolen puolipakolla meille syötetty YYA-sopimus. Suomi suomettui, oma perheeni ei.

Omaa reaktiotani pohtiessa tunnistan tunteista suuttumuksen, mutta yllättyneisyyttä en. Jollakin alitajuisella tavalla tiesin – geenimuistiko siinä lie auttanut – että joskus näin tulisi käymään. Venäjä piti lepotaukoa 90-luvulla; silloin se suhtautui demokratiaan kaikkein myönteisimmin ja oli ystävällismielisissä suhteissa länsimaailmaan. Sitä aikaa kesti kymmenisen vuotta ja sitten palattiin surulliseen normaaliin. Venäjä kokee koko ajan olevansa hyökkäyksen kohteena, yksi maailman suurimmista valtioista, sotilas- ja ydinasemahti. Sen on suorastaan pakko pomottaa, uhkailla ja pelotella paljon pienempiä naapurivaltioitaan. Ja kun pelottelu ei tehoa se hyökkää. Niin kävi Ukrainassa.

Ukrainalaiset ovat löytäneet oman talvisodan henkensä. Siviilit opettelevat Mototovin cocktailien tekemistä, vanhuksetkin tarttuvat kivääriin. Tätä on – valitettavasti – Euroopan normaali. Eihän Suomikaan ole saanut rauhantilasta nauttia pitempään kuin vuosisadan autonomian aikana. Nyt toisen tasavallan aikana olemme saaneet nauttia rauhan aikaa vähän yli 70 vuotta. Kenties se aika on nyt tullut loppuun. En pidä mahdottomana sitäkään, että Ukrainan jälkeen Venäjän karhun huomio siirtyy Suomeen. Luojan kiitos olemme pitäneet kiinni yleisestä asevelvollisuudesta. Toivottavasti mahdollisimman moni suomalainen nuori käy intin, nyt enemmän kuin koskaan on syytä siihen.

Ukrainan sota on herättänyt päättäjätkin toimimaan. Yhteyksiä on otettu erityisesti Yhdysvaltoihin. Jos Suomi onnistuu saamaan USA:lta ja Britannialta aseapua, niin tilanteemme paranee oleellisesti. MNNA-statuksen suojissa voisimme valmistella liittymistä sotilasliitto NATO:oon. NATO ei ole täydellinen, mutta se on puolustusliitto. Se ei hyökkää. Suomalaiset varusmiehet ja reserviläiset ovat turvassa: NATO-joukkoihin hakeutuvat vapaaehtoiset, jotka saavat siihen sopivan koulutuksen. Meillä ei ole varaa jäädä odottelemaan jotain mahdollisesti tulevaisuudessa siintävää täydellistä vaihtoehtoa. Nyt, kuten niin monta kertaa historiassa aiemminkin, on valittava kahdesta pahasta pienempi. Minulle se on länsiliittoutuminen. YYA-vuosien turvattomuuden tunne riitti hyvin kokemukseksi itäliittoutumisen ”eduista”!