Toiveikas ihminen, sellainen kuin minä, laskee elokuun kesäkuukaudeksi. Onhan se sitä: elokuun alussa ovat vielä koululaisetkin lomalla, ja moni työssäkäyvä valitsee juuri tämän pimeiden iltojen ja upeiden kuutamoiden kuukauden kesälomakseen. Elokuun loppua kohti mentäessä sitä sanoo itselleen, että vielähän tuo aurinko paistaa lämpimästi päivisin, luonto on vehreä, kesä jatkuu.
Syyskuussa tulee muutos. Ikkunat suljetaan, pimeä hiipii aina vain lähemmäs päivänaikaa. Tuntuu kuin kesä vaihtuisi syksyksi ihan viikon sisällä. On pakko hyväksyä väistämätön; kesä on ohi.
Koiratkaan eivät enää viihdy ulkona niin hyvin kuin kesäsäässä. Yksi harrastus kuitenkin jatkuu, nimittäin takapihalle kaivetun kuopan syventäminen. Sitä puuhaa Bruno tarmokkaasti, satoi tai paistoi. Kunhan maa menee routaan, niin loppuu sekin puuha. Ainakin sitä voi toivoa.
Raamattu – katoavaa kansanperinnettä?
Lapsuudestani muistan, että joka kodissa oli Raamattu. Useimmiten se oli vanhempien vihkiraamattu – niin meilläkin. En tiedä kuinka ahkerasti sitä luettiin, mutta kotien kirjahyllyissä se kuitenkin oli. Tuosta ajasta tuntuu olevan hyvin pitkä aika. Lestadiolaisesta kodista lähtöisin olevalla opiskelijakaverillani oli Raamattuja useampikin kappale: rippikoululahjaksi saatuja, syntymäpäivälahjoja, muuten vain lahjaksi saatuja, ja tietysti sitten se vihkiraamattu.
Kuinka monen nuoren aikuisen kotona enää on Raamattu? Kuinka monen kansalaisen kotoa se kohta enää löytyy, jos sen siteeraamisesta tehdään viharikos? Black lives matter -kuohunnan vaihteluksihan meillä on taas ollut seurattavaa Päivi Räsäsen ajojahdissa. Kuinka monta kertaa hänen nyt lasketaankaan ”kiihottaneen kansanryhmää vastaan” homoseksuaalisuutta koskevilla puheillaan? Neljä vai kuusi? Sivullinen ei pysy mukana. Varmaa taitaa vain olla se, että tuomio tullaan tehtailemaan ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta.
Räsäselle tuomio tarkoittanee sakkoja. Onneksi kansanedustajan palkka on hyvä. Olennaista lienee kysyä, mitä tällaiset tapahtumat opettavat kansalle, niin sanotulle suurelle yleisölle? Sananvapaus ei enää ole loukkaamaton arvo sinänsä, vaan se on hyvin ehdollista ja voi tulla käyttäjälleen kalliiksi. Moni ajassamme elävä toisinajattelija varmaankin hautaa uskomuksensa ja ajatuksensa entistä syvemmälle itseensä. Asioista puhutaan suoraan ja sydämellisesti enää vain taatusti samanhenkisessä seurassa. Reaktio on ymmärrettävä, vaikka hyvä olisi toimia juuri päinvastoin. Jokohan näitä ”kiihotusrikoksia” tehtailevat väsyisivät toimeensa, jos yhä useampi kansalainen olisi kohteena?
Meillä on kotona kaksi Raamattua. Pidän kiinni molemmista, ne kun ovat vuoden 1932/38 -käännöksiä. En epäile yhtään, etteikö tulevaisuudessa tulisi uusi, vanhat syrjäyttävä käännös, jossa ”kiihottavat kohdat” on joko poistettu kokonaan, muunneltu, tai sitten varustettu pitkillä alaviitteillä, jotka vesittävät itse asian. Kun Raamatusta tulee rikos, niin hyväksyttäväksi tulee myös tehdä leikkaa ja liimaa -versio tuosta kerran pyhästä kirjasta.
Minä siteeraan, kun vielä saan. Ja siteeraan sittenkin, kun en enää saisi.
”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12:1-2.)