Olen kirjoittanut Twitteriin jotakin joka päivä. Joskus sitä tehdessä tulee hassu olo. Tavallaan Twitter muistuttaa yksinpuhelua: ihmiset postaavat lyhyitä tilannetiedotuksia tekemisistään ja ajatuksistaan tietäen jonkun saattavan lukea niitä. Melkein todennäköisempää on kuitenkin olla tulematta havaituksi. Paljon on käyttäjien joukossa sellaisiakin tilejä, jotka on luotu pelkästään mainostamistarkoituksessa.

Minulle Twitterin kaltaiset järjestelmät ovat kiehtovia, koska ne antavat mahdollisuuden nähdä ihmisten elämään. En ole tirkistelijä siinä mielessä, että toivoisin lukevani intiimejä salaisuuksia tai juoruja – minä vain tahdon jonkun vakuuden siitä, että minun lisäkseni on oikeita ihmisiä.

Psykiatrian oppikirjat vihjailevat epämiellyttävällä tavalla sosiopatiasta tai muusta ikävästä, jos ihminen kokee olevansa ainoa oikea olemassaoleva ihminen tässä maailmassa. Minusta taas on ymmärrettävää kokea näin, koska emmehän me kokemusperäisesti täysin tunne (ja oikeiksi tiedä) muita ihmisiä kuin itsemme. Olemme itsemme vankeja. Muut ihmiset ovat arvoituksia. 

Minusta arkiset tarinat ovat oikeastaan Twitterinkin parasta antia. Joku äiti, joka vie lapsensa puistoon ja tuskastuu lasten kinasteluun liukumäessä ja kertoo siitä – varsinainen huipputarina minun kannaltani. Tai sitten opiskelija, joka epäonnistuu tentissään, koska on masentunut seurustelusuhteen päättymisestä – siinäkin kappale Todellista Elämää. Ihmisiä, joilla on sukset ristissä maailman kanssa.

Suuren viikon kuluessa..

Olemme ehtineet jo suureen torstaihin asti. Tänään menimme kirkkoon PuoLiskoisen kanssa kello 18. Palveluksen teemana oli 12 kärsimysevankeliumia. Palvelus oli melko pitkä, yli kaksi tuntia, mutta kirkossa aika unohtuu. Olimme kumpikin hämmästyneitä kotimatkalla tajutessamme kuinka myöhä oikeastaan oli.

Evankeliumien luvun aikana kirkkokansa seisoi palavien tuohusten kanssa. Niin monta pientä liekkiä kirkossa, tuikkivien valojen avaruus.

Kirkkorientojen lisäksi minulla on ollut menossa pääsiäissiivous. Onneksi sain sen jo päätökseen! Kiireiden salliessa olen katsellut Kieslowskin elokuvaa Veronikan kaksoiselämä (pidän siitä paljon) ja lukenut Kierkegaardin kirjaa Pelko ja vavistus. Kierkegaard kirjoittaa hyvin, hänen yrityksensä selittää Abrahamin aikomusta uhrata Iisak on ihailtava. Mutta ei se auta, ei se aukea minulle. En ymmärrä – kauhistun pikemminkin. Minulle Kierkegaard tekee karhunpalveluksen.

Laatuisampaa luettavaa on ollut E.L. Doctorowin Maailmannäyttely. Doctorow on yksi niistä armoitetuista romaanikirjailijoista, jotka ovat minulle nirsoilijalle mieleen. Maailmannäyttely kertoo 1930-luvun New Yorkista, sosiaalista nousua tavoittelevan juutalaisen perheen elämästä Bronxissa. Tässä kirjassa on juuri sitä samaa oikean elämän makua jota metsästän Twitteristäkin. Nuori poika, Edgar, katsoo vanhempiaan ja ympäristöään lapsen silmin. Perhe-elämän todellisuutta kuvataan paitsi Edgarin silmin myös muiden perheenjäsenten suilla. Perheen tarinat liittyvät sukujen tarinoihin, ihmiset muodostuvat silloiksi vanhan ja uuden maailman välillä.