Avainsana: tuokiokuva

by Ninni

Ajatuksia apteekissa

Olin tänään muiden toimieni ohella apteekissa. Näin vanhan naisen, joka oli ostamassa lääkkeitä miehelleen. Nainen asioi reseptiasiakkaiden puolella ja selitti sen seitsemät asiat farmaseutille. Kuinka on iskiasta ja muuta vaivaa, mutta kesä nyt sentään piristää.

Siinä yksi mahdollinen tulevaisuudenkuva: vanhuudenpäivät ihmisenä, joka hakee sosiaalista kontaktia asiakaspalvelutilanteissa. Tuleekohan minustakin sellainen, venytän farmaseuttien kärsivällisyyttä apteekeissa? Toisaalta kaikista vanhoista ihmisistä ei tule sellaisia: eiväthän omatkaan isovanhempanikaan sen kaltaisia olleet.

Jotkut ihmiset ovat yksin, toiset taas yksinäisiä. Siinä on suuri ero. Yksin olevaa ihmistä säälitään, ihan kuin ympäristö tietäisi tuota ihmistä paremmin mikä hänelle sopii ja mistä koostuu onnellinen elämä. Oikeastaan on yhtä monta tapaa olla onnellinen vanhus kuin on olla onnellinen aikuinen tai onnellinen lapsi.

Joskus tuntuu kuin olisi olemassa jokin sellainen ennakkoasenne, ettei vanhuus voi olla muuta kuin kärsimystä. Ehkä me aktiivi-iässä (kauhea ilmaus, entäpä kaikki passiiviset aktiivi-ikäiset tai aktiivit passiivi-ikäiset?) emme oikeastaan tahdo pohtia paljonkaan vanhuutta. Kun sen sulloo vaikka sitten ankeaankin stereotypiaan (Yksinäinen Vanhus, Sairas Vanhus, Tarpeeton Vanhus, Masentunut Vanhus), niin ainakin se on käsitelty ja sen voi unohtaa. Vanhuudessa voi olla oma laiha lohtunsa, mutta vain jos tietyt reunaehdot täyttyvät, eli siis kotona käy jatkuva trafiikki velvollisuudentuntoisten lasten ja lastenlasten toimesta.

Minä haluaisin olla Eksentrinen Vanhus, Riippumaton Vanhus ja Häpeämätön Vanhus. Tuo viimeinen tarkoittaa estotonta menneiden ihannoimista ja kipakoita yleisöosastokirjoituksia – jos siihen aikaan enää yleisöosastoja onkaan – aiheesta kuinka ennen oli kaikki paremmin.

Kirjaston kautta

Kävin tänään hakemassa Antony Beevorin kirjan Normandia 1944. Olen ehtinyt sen jo aloittaa – Atwood-kausi on siis ainakin hetken aikaa katkolla.        

by Ninni

Aurinkoihmisiä

Selvisin hengissä kirjastokoettelemuksesta, vaikka helppoa se ei ollut. Pakkasin kaksi suurta kassia täyteen palautettavia kirjoja ja sitten matkaan. Hellesää innoitti pukeutumaan hihattomaan kesämekkoseen ja siitä tietysti muodostui ongelma kirjojen kantamisessa: ei tunnu kovinkaan mukavalta, kun painavan kassin hihna hiertää paljasta olkapäätä. Siispä tyydyinkin sellaiseen roikottamisen ja raahaamisen välimuotoon.

Tuli mieleeni PuoLiskoisen vitsailut pioneerien käsistä – hipovat kuuleman mukaan maata. Minusta tuntui kuin olisi itsestänikin tullut sellainen pioneeri. Suurkiitos muuten tuntemattomille lähimmäisille urakkani keventämisestä!

Lainasin kirjastosta William Taubmanin Pulitzer-palkitun elämänkerran Hrustsov – mies ja hänen aikakautensa. Otin myös Marguerite Durasia – hän kuuluu kesään, kesän mietteliääseen mielentilaan ja puutarhakeinuun. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun Kaiken takana oli pelko löysi myös tiensä kotiini. Hyviä elokuviakin löysin: Good bye Lenin, Madame Bovary, Syvä uni ja taas kerran Audrey Hepburnin jumalainen Rakastunut Pariisissa. Viimeksi Rakastunutta katsoessani sen laulut jäivät mieleen soimaan viikkokausiksi ja ilahdutin niillä PuoLiskoistakin täällä kotona.

Kaupungilla ei ollut ihmisiä, oli aurinkoihmisiä. Hymyilevät ja vieraillekin jutustelevat kansalaiset nauttivat lämmöstä. Terasseilla ihmiset altistavat itsensä auringolle, taivaalle ja poutapilville ja ilmassa kuuluu erilaisia nauruja. Joku nauraa kuin kirkuva lintu, toisen ilon äännähdyksistä tulee mieleen hyväntahtoisen karhun mörinä. Jossain lähellä soi haitari ja linnutkin tuntuvat liikehtivän tavallista laiskemmin – kenelläkään ei näytä olevan kiire minnekään.    

by Ninni

Työhuoneessasi palaa aina valo

ja näen pääsi nöyrästi painuneena papereiden puoleen. Kolmionmuotoista kynttelikköä et ole sentään alentunut hankkimaan ja se on hyvä.

Sinun huoneesi erottuu monien muiden, pimeinä olevien virkamiehenpesien, joukosta. Se on hyveellisyyden majakka, josta loistaa valo meille pimeiden polkujen vaeltajille. Sinun huoneesi verhot rajaavat tasaisen tarkasti ikkunaruutua: vasemmalla puolella ei ole yhtään enempää verhoa kuin oikealla, ne ovat ihan tasassa. Sinun autosikin täpöttää aina täsmälleen keskellä parkkiruutua – kuinka sen niin tarkkaan saatkaan ajetuksi, joudutko useinkin peruuttamaan ja ottamaan uusiksi, kunnes tulos miellyttää silmääsi?

Sinun huoneestasi tuleva valo on kellanharmaata. Se ei uskalla olla kirkkaampaa, sillä sinä et pidä kirkkaista väreistä. Pukeutumisessasikin suosit murrettuja värejä ja sinut näkee usein harmaassa ja ruskeassa.

Sinun työpöytäsi näyttää kaoottiselta, muttei se oikeastaan sitä ole. Siinä on järjestys: on omat paperisi ja sitten ne muut, vähäisempien kuolevaisten sinulle kantamat paperit, paperiuhrit. Omasi ovat aina siisteissä pinoissa ja tiedät tarkkaan missä mikäkin kuuluu olla. Muiden tuotoksista ei ole niin väliä, kelpaavat hyvin vaikka kahvikuppisi alustaksi paremman puutteessa.

Ja se kahvikuppisi sottaa, se vuotaa, se jättää ruskeita renkaita kaikkialle. Tai kenties olet liian kiireinen juodaksesi siitä huolella ja varmistaaksesi, ettei alahuulen ja kupin reunan välistä valu mitään. Lisäksi sinulla on tuskastuttava tapa syödä työpöytäsi ääressä ja kaikki sinulle papereita kantavat tulevat myös sen huomaamaan.

Välipäivät ovat sammuttaneet valot muista huoneista, mutta sinun paperisessa pesässäsi valo palaa. Se jää palamaan läpi uudenvuoden aattojen ja vappuaattojen ja pääsiäisten. Sinun kellanharmaa ikkunasi on avoin silmä pimenevään iltaan ja kahvin tuoksu luikertelee huoneestasi käytävälle.