Tänään huomasin hyräileväni Pientä kansanlaulua, sitä jossa ”sanoja ei ole ollenkaan”. Pohdiskelin sen sanoitusta (Martti Haavion käsialaa muuten), ja erityisesti kohtaa, jossa puhutaan mintun ja ruusun tuoksusta, jota tuuli tuo tullessaan. Ja kas – ajatusten ketju johdatti minut viime kesään, kun kävimme viikonloppuisin Helsingistä käsin Varsinais-Suomessa tyhjentämässä taloa, ja varmistamassa sen olevan näyttökunnossa ostajille.

Muistan erään kesäaamun, kun heräsin ruusun tuoksuun. Koko huone tuoksui ruusulta: tuuletusikkuna oli auki, joten tuoksu varmaankin tuli ulkoa – ehkä. Asian tekee merkilliseksi ruusujen puuttuminen meidän pihaltamme. Naapuriin oli matkaa, eikä heilläkään missään lähettyvillä kasvanut ruusupensaita. Tuoksuun yhdistyi suuri onnellisuuden, rauhan, ja tasapainon tunne. Tuntui kuin ei olisi ollut mitään huolta maailmassa, ei mitään murhetta elämässä. Kokemusta on vaikea tavoittaa sanoilla.

Se oli tuoksuaistimus, mutta samalla jotain paljon enemmän – hengellinen kokemus. Sen tapahtuessa en ajatellut asiaa pitemmälle, mutta myöhemmin muistin ruusun olevan Jumalansynnyttäjän oma kukka. Uskonnollisessa taiteessa Neitsyt Maria kuvataan usein ruusujen keskellä. Selittämättömän ruusun tuoksun on usein uskottu olevan merkki Pyhän Neitsyen läsnäolosta. Kokemuksia asiasta on niin pyhillä kuin vähemmän pyhillä ihmisillä.

Pyhän läsnäolo voi rikkoa rajoja. Se ei noudata sääntöjä, eikä kysele kuka on arvollinen, ja kuka ei. Olen kiitollinen tuosta kesäaamusta.